Vanhan ajan purjehtijat.
Välimeri. — Egyptiläiset. — Foinikialaiset; Herodotoksen kertomus
matkasta Afrikan ympäri. — Kreikkalaiset; Salamiin taistelu. —
Roomalaiset; Tacituksen tiedot Fennoista. — Kartagolaiset; Hannon
purjehdus Luoteis-Afrikan ympäri.
Välimeri.
Vaikka kiinalaiset väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin
alalla niinkuin monessa muussa sivistystyössä, eivät heidän
aikakirjainsa antamat tiedot tässä suhteessa ole varsin luotettavia.
Meille säilyneiden kirjallisten ja taiteellisten muistomerkkien
perusteella voinee Välimerta pitää merenkulun kehtona. Tuo ihana
vesiallas, jolla ei tunneta vuoroveden vaihteluita; — sininen
meri ennen kaikkia muita meriä; vanhain juutalaisten "Suuri meri",
kreikkalaisten "Meri" ja roomalaisten "Meidän meri", ympärillään
ryhmyiset vuorirannat oranssipuu-, myrttipensas- ja pinjalehtoineen,
yllänsä iäti se’es taivas ja allaan maanalaisen tulen möyryävä ahjo;
— se meri on itse asiassa kaiken inhimillisen edistyksen varsinainen
äiti. "Sen rannoilla ja vesillä ihminen saa alati uusia voimia keskellä
maapallon vahvistavinta ympäristöä" (Michelet). Sen partailla kaikki
vanhan ajan kulttuurikansat asuivat; sen syvälle halkovia lahdelmia ja
pitkälle pistäviä niemimaita nämä saavat kiittää korkealle kohonneesta
sivistyksestään ja me jälkeentulevaiset nykyisestä elämänmuodostamme.
Egyptiläiset.
Vanhimman tunnetun sivistyskansan, egyptiläisten, merenkulusta ei
ole säilynyt paljon muistomerkkejä. Tiedämme heidän olleenkin arkoja
merellä liikkumaan; sen sijaan näyttävät vanhat kuvat heidän ahkerasti
kulkeneen maansa valtavaa vesiemoa Niiliä ylös ja alas jokseenkin
samantapaisilla aluksilla, kuin mitä vielä nykyäänkin näkee mainitulla
virralla. Niitä kuljetettiin joko purjeella tahi soutamalla; airoja
oli 15 paria, ja liikutettiin niitä miltei kohtisuorasi vedessä.
Sotalaivojen mastossa oli kori, josta yksi tai useampi linkooja
nakkeli kiviä. Jättiläisrakennuksiinsa he kuljettivat kiviä Nubian
kivilouhoksista isoilla purje- ja soutualuksilla. Myöskin keinotekoisia
vesiteitä rakennettiin. Vuoden 600 tienoilla e.Kr. rupesi farao Nekho
kaivattamaan Niilistä Arabian lahteen kanavaa, mutta työ jäi silloin
kesken. Vasta Dareioksen aikana saatiin valmiiksi kanava, jota voitiin
kulkea vasten virtaa neljässä päivässä päästä päähän ja joka oli niin
leveä, että neljä 3-soutuista laivaa voi siinä rinnakkain purjehtia.
Sitä käytettiin yleisenä kauppatienä keisari Antoninus Piuksen päiviin
saakka; sitten se vähitellen hiekottui umpeen, kunnes eräs Egyptin
muhamettilainen kaliifi 8 vuosisadan e.Kr. keskivaiheilla antoi
sotatieteellisistä syistä täyttää sen ainaiseksi. Sotaretkellään
Egyptiin keksi Napoleon Bonaparte vielä sen jätteitä Suezin aavikossa.
Foinikialaiset.
Vanhan maailman varsinainen purjehtijakansa olivat foinikialaiset.
Heidän pienoinen maansa, kapea rantakaistale Välimeren pohjukan ja
Palestinan välillä, oli karu, hiekkainen ja kallioinen eikä antanut
riittävää elatusta asujilleen. Mutta sen sijaan opetti rantoja
huuhteleva meri tuon tummaverisen, romantillisen ja itsepäisen rodun
uljaiksi merenkulkijoiksi. Raamatussa kerrotaan, kuinka heidän
kuninkaansa Hiramin merimiehet kuljettivat Salomon laivoja kaukaiseen
Ofiriin noutamaan kultaa, ja kuinka jälkimmäisellä oli "Tarsis-haaksi
merellä Hiramin haahden kanssa, jotka kerran joka kolmantena vuotena
tulivat ja toivat kultaa, hopeaa, elefantinhampaita, apinoita ja
riikinkukkoja".
Mutta jo kauvan ennen Salomon aikoja olivat foinikialaiset perustaneet
merivaltansa. Ensimmäiset matkalla he tekivät vastapäätä olevaan
Kuparisaareen eli Kyprokseen, noutaen sen kaivoksista siihen aikaan
kaikkein tärkeintä metallia, vaskea, josta tinalla sekotettuna
valmistettiin pronssiaseita ja -työkaluja. Aikaa myöten he ulottivat
meriretkensä ylt’ympäri Välimerta, välittäen kauppaa sen rantamilla
asuvien kansojen kanssa ja harjottaen ohella myöskin merirosvousta ja
orjaksiryöstämistä; kreikkalaiset tytöt olivat silloin hyvässä hinnassa
Persian suurkuninkaan hovissa.
Täten heistä yleni mahtava kauppakansa, ja heidän pääkaupunkinsa
— varhemmin Sidon ja sitten Tyros — oli silloisen maailmankaupan
varsinaisena keskuksena. Kauppansa ja meriliikkeensä tueksi he
perustivat sopiviin paikkoihin Välimeren rannoille kauppa-asemia,
joista kuuluisimmiksi kohosivat Kartago Pohjois-Afrikassa ja Gadir
(nyk. Cadiz) Espanjassa. Ja kun Välimeri alkoi käydä ahtaaksi,
ulottivat he matkansa "Herkuleen patsaiden" (Gibraltarin salmen) läpi
Atlantin merellekin. Siten tuli tämäkin valtaisa vesilakeus, maailman
meristä kaikkein tärkein, itäisine rantamaineen tunnetuksi vanhan ajan
kansoille. He purjehtivat Tinasaarille, Britanniaan, noutamaan sen
muinaista päätuotetta, tinaa, jota pronssin valmistamiseen tarvittiin,
niinkuin aikaisemmin Kyproksesta vaskea ja Espanjasta hopeaa;
ja arvellaanpa heidän käyneen etäisellä Itämerelläkin hakemassa sen
rannoilta tavattavaa meripihkaa, jota koristuksissa silloin käytettiin
jalokivien arvoisena.
Purjehdus Afrikan ympäri.
Kreikkalainen matkustaja ja historioitsija Herodotos, joka oli saanut
tietonsa Egyptin papeilta, kertoo heidän suorittaneen suurtyön,
joka (jos se on tosi) uudistui vasta yli 2,000 vuoden perästä: nim.
purjehduksen Afrikan ympäri. Hän sanoo aivan oikein, että Afrika (eli
Libya, niinkuin tuota maanosaa silloin nimitettiin) on huomattu olevan
joka taholta meren ympäröimä, paitsi siltä osalta, jolla se koskee
Aasiaan. Hän jatkaa: "Nekho, Egyptin kuningas, oli ensimmäinen, joka
todisti tämän. Lopetettuaan kanavan kaivattamisen Niilistä Arapian
lahteen lähetti hän eräitä foinikialaisia matkaan laivoilla, käskien
heidän purjehtimaan takaisin Herkuleen patsaiden läpi Pohjoiseen
mereen (Välimereen) ja sitten palaamaan Egyptiin. Foinikialaiset siis
purjehtivat Punaisesta merestä lähtien etelään päin. Kun syksy tuli,
nousivat he maihin ja kylvivät itselleen peltoa aina siihen osaan
Libyata, johon kulloinkin sattuivat tulemaan, ja odottivat satoa;
sitten, leikattuaan viljan, lähtivät he uudelleen merelle. Täten kului
kaksi vuotta; ja kolmantena vuonna he, kuljettuaan Herkuleen patsaiden
läpi, palasivat takaisin Egyptiin ja kertoivat — joka minusta ei
tunnu uskottavalta, vaan ehkä kyllä toisista — että heillä oli
purjehtiessaan Libyan ympäri aurinko oikealla puolellaan."
Foinikialaiset alukset olivat ensin vain pieniä avonaisia pursia,
joihin sittemmin tuli puolikansi keulaan ja perään ja kansille
taistelutorneja aseellisia miehiä varten. Ne olivat rakennetut
karkeasti veistetyistä setripalkeista ja tilkityt maapihkalla.
Ihmeteltävä on noiden vanhojen merenkulkijain uljuus, jotka moisilla
haperilla haaksilla uskalsivat lähteä aaltojen ja tuulien valtaan,
tuntematta ainoankaan myöhempien aikojen apukojeen käyttöä, ainoastaan
taivaan kiiluvat tähdet oppainaan. Eteenpäinkulku näinä varhaisina
aikoina nojautui pääasiallisesti soutamiseen; tuulen ollessa suotuisa
saatettiin kuitenkin käyttää yhtä isoa nelikulmaista purjetta, joka
vanhoista kuvista päättäen oli reivattu samalla tapaa kuin nykyäänkin.
Soutajia oli aluksi vain kymmenen tai kaksitoista, mutta myöhemmin
alusten suuretessa käytettiin viittäkymmentä, jopa useampaakin airoa,
jotka olivat sijoitetut kahteen riviin, niinkuin 13 vuosisadalla e.Kr.
käytäntöön tulleissa 2-soutuisissa (bireemeissä). Soutajina ahersi
orjia ja sotavankeja, jotka olivat kahlitut kiinni airoihinsa ja
istuimiinsa; korkealla kaikkien näkyvissä istuva "soutumestari" löi
vasaralla tahtia edessään olevaan metallipöytään, ja nahkaruoskilla
varustetut päällysmiehet pitivät huolen siitä, että soutajaparat
"kaikella ahkeruudella" täyttivät tehtävänsä. Tämä kulkutapa pysyi
sitten voimassa halki aikojen aina 17-sataluvun lopulle asti,
alkuperäisessä julmuudessaan pakkotyönä pahimmiile rikoksellisille ja
väkinäisenä vapaaehtoisuutena tykkiveneiden (kaleerien) miehistöille.
Kreikkalaiset.
Foinikialaisilta arvatenkin oppi purjehdustaidon vanhan ajan etevin
sivistyskansa, kreikkalaiset. Jo Komeroon runoissa kuvataan
vaikuttavalla tavalla merkillisiä merimatkoja, outojen merten ja
salaperäisten rantamien haaveellisia hirmuja, sellaisina kuin näkemänsä
ja kokemansa ihmeet mahtoivat näyttäytyä alotteleville merenkulkijoille
noilla "miesten syöjillä sijoilla". Sellaisia matkoja olivat
tarunomainen Argonauttain retki Mustaa merta, Asovan merta ja Tanais
(Don)-virtaa pitkin kaukaiseen Kolkkiiseen jossakin Uralin perillä
noutamaan silloista Sampoa, kultaista oinaantaljaa, sekä Odysseuksen
vaiherikas paluumatka tuhotusta Troijasta kotisaareensa Ithakaan; ja
ne antavat meidän aavistaa, että helleenit jo satuperäisinä aikoina
harrastivat laajaa merenkulkua.
Eikähän se ihmettä ollutkaan. Jos mikään maa, niin soveltui juuri
heidän asumansa alue tämän elinkeinon harjottamiseen. Syvälle
Välimereen pistävä niemimaa satoine poukamineen ja kärkineen, joista
suurin, Peloponnesos, on vain kapean Korinthon kannaksen liittämä
mantereeseen, ja Arkipelagi lukemattomine salmineen ja saarineen
tarjosivat ja suorastaan pakottivatkin valitsemaan kostean elementin
kauppatieksi ja yhdysliikenteen välittäjäksi.
Ensinnä olivat kreikkalaistenkin alukset sangen pieniä, kuten
vieressä näkyvästä kuvasta käy ilmi. Se ei ole juuri suurempi
nykyisen merialuksen pelastusvenettä. Neliskulmainen purje on laina
foinikialaisilta, ja kuuden airoparin avuksi meloo perämieskin minkä
ennättää ohjauslaitteillaan. Neljä miestä ja poika hoitavat purjeita,
ja soturit lymyilevät soutajien rinnalla laidoille ripustettujen
kilpien suojassa. Näin pienillä pursilla kreikkalaiset eivät halusta
poikenneetkaan kauvas rantavesiltä, ja yönsä he viettivät mieluimmin
kovalla maankamaralla. Merellä he liikkuivat kernaasti pienillä
laivastoilla, kymmenkunta alusta yhdessä, jotta jonkun niistä
tuhouduttua miehistö pääsisi pelastumaan toisiin laivoihin.
Tarvittiin rautaista pakkoa opettamaan kreikkalaisille suurempaa
merenkulku-taitoa ja uskaliaisuutta. Sellainen oppimestari heille
tuli persialaisten turmaa uhkaavista hyökkäyksistä. Persialaiset
eivät tosin olleet itsekään mitään erinomaisia merenkulkijoita
— heidän vesikulkuneuvonsa lienevät tuskin ollenkaan edistyneet
heidän kukistamansa assyrialaisten ja babylonialaisten isoista
savikaukaloista ja ilmalla täytetyistä nahkapatjoista,
koskapahan tuollaisia "veneitä" yhä vieläkin käytetään Eufrat- ja
Tigris-virroilla; mutta valloitushalussaan he käyttivät hyväkseen
valtansa alle joutuneiden Vähän-Aasian kreikkalaisten ynnä
foinikialaisten laivoja. Xerxeen Aasiasta Europaan johtamaa suunnatonta
kansainvaellusta, jossa Herodotoksen tiedonannon mukaan ainoastaan
miesväkeä oli lähes 6 miljoonaa, seurasi rantoja pitkin suhteellisesti
yhtä mahtava laivasto, jossa "kolmikymmen- ja viisikymmen-airokkaitten
sekä pursien ja pitkien hevos-alusten lukumäärän havaittiin
yhteenlaskettuna tekevän kolmetuhatta". Niistä olivat laivaston
parhaat, luvultaan 300, foinikialaisten suurkuninkaalle antama apu;
hepä myöskin olivat laivaston parhaina merenkulkijoina. Julma,
ratkaiseva tuho uhkasi tällöin murskata ihanan Hellaan, jonka eri
heimot pienuudestaan huolimatta vielä pahimmoiksi olivat eripuraisia
ja kateellisia keskenään. Huolimatta spartalaiskuninkaan Leonidaan ja
hänen mieskourallisensa ikimuistettavasta sankariteosta Thermopylain
solassa valtasi vihollinen pohjoiset maakunnat, levisi kuin lumivyöry
Attikan yli, poltti ja hävitti Ateenaa ja uhkasi Korinthoon kannaksen
yli edetä Peloponneesoonkin. Silloin, äärimmäisen hädän hetkenä,
kreikkalaisten oli pakko turvautua meritaisteluun. Ateenalaisten älykäs
johtaja Themistokles tulkitsi oraakelin ennustuksessa:
'— — puumuurion sun sekä lastesi suoja,
ällös vartoomaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö
joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta;
väistyös, selkäsi kääten, viel’ olet iskevä päinkin',
puumuurin merkitsevän juuri sotalaivastoa. Häthätää koottiin aluksia
kaikilta helleeniläisiltä heimoilta ja kaupungeilta, jotka eivät vielä
olleet alistuneet Persian suurkuningasta kumartamaan; olisipa saatu
apua Syrakusankin jo tällöin mahtavalta merivallalta Sisiliassa,
jollei joutava kiista ylipäällikkyydestä olisi tehnyt sitä aietta
tyhjäksi. Tuloksettoman meritaistelun jälkeen Artemision-niemen luone
(Thermopylain solan vierellä) kreikkalainen laivasto asettui kapeaan
Salamiin salmeen vartoomaan vihollista (v. 480 e. Kr.).
Salamiin taistelu.
Herodotos antaa eloisan kuvan tästä vanhan ajan mainioimmasta
meritaistelusta. Kreikkalaisilla oli aluksia kaikkiaan lähes 400,
useimmat kolmisoutuisia, kaikki pienempiä kuin lähes kymmentä kertaa
voimakkaamman vihollisen laivat, mutta senvuoksi myöskin helpommat
liikutella näillä ahtailla vesillä. Vailla yhtenäisyyden tuntoa
ja säikähtyneinä barbaarien hävityksistä mantereella aikoivat
kreikkalaiset hajautua kukin kotiinsa, kunnes Themistokles viekkaalla
juonella pakotti heidät pysymään koossa. Hän lähetti orjan vaivihkaa
ilmottamaan persialaisten ylipäällikölle, että helleenit muka
peloissaan miettivät pakoa, niin että tämän tuli siis kiiruhtaa
lyömään heidät ratkaisevasti, jollei sallisi heidän päästä karkuun.
Toisten sanansaattajain myötä hän kehotti Vähän Aasian kreikkalaisia
laivoillansa joko karkaamaan taistelusta tahi ainakin hidastelemaan
hyökkäyksessä. Tulos oli toivottu: kohta oli koko helleenien merivoima
Xerxeen laivojen saartamana.
Tätäpä Themistokles oli odottanutkin. Rohkaistuaan oivallisilla
puheilla epäröiväin mieliä hän sytytti yleisen taisteluinnon, ja
aamunkoiton valjetessa laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin,
jolloin barbaarit kävivät kohta heidän kimppuunsa. Pelottavan ylivoiman
nähdessään osa kreikkalaisista alkoi huovata rantaan päin, mutta
jokunen alus laski rivistä ulos ja ajoi vihollista vastaan. Vastustajat
takertuivat vaskisilla puskureillaan toisiinsa kiinni ja niiden
miehistöt joutuivat käsikähmään. Sittekin säilyttivät kreikkalaiset
yleensä järjestetyn rintaman, barbaarien tehdessä kaikki liikkeensä
umpimähkään. Vaikkapa kreikkalaistenkin aluksia joutui vihollisen
valtaan, tuhoutui enin osa tämän laivastosta. Urheimmin ja onnekkaimmin
taisteli persialaisten puolella Halikarnassoon leskikuningatar
Artemisia. Jouduttuaan ateenalaisten laivojen takaa-ajettavaksi,
ja liittolaislaivojen tiheänä ruhkana sulkiessa pakotien, soudatti
hän aluksensa täyttä vauhtia erästä per-sialaislaivaa vastaan ja
upotti sen. Seurauksena oli että takaa-ajajat, pettyen luulemaan
häntä ystäväksi, jättivät hänet rauhaan; toiselta puolen taistelun
menoa kaukaa rannalta katseleva Xerxes ihastui huudahtamaan: "Minun
mieheni ovat tulleet naisiksi ja naiseni miehiksi!" Laivojen tuhon
lisäksi kärsivät niissä sotureina palvelevat persialaiset tavattoman
mieshukankin, sillä he eivät osanneet uida, kun sitävastoin
uimataitoisista helleeneistä hukkui vain muutamia harvoja.
Tämä loistava voitto pelasti Kreikan persialaiskuninkaan tarunomaisesta
uhkayrityksestä. Viittätoista vuotta myöhemmin helleenit Eurymedonin
luona saavuttamallaan uudella loistavalla merivoitolla tekivät iäksi
lopun persialaisten valloitus-hankkeista, vaikka näitä foinikialaiset
nytkin tehokkaasti avustivat. Julman sitkeästi tapeltiin kummallakin
puolella, kunnes ylevämmän innon täyttämät kreikkalaiset pääsivät
ateenalaisen Kimonin johdolla voitolle ja valloittivat yli 100
vihollislaivaa miehistöineen päivineen.
Tällöin olivat kreikkalaisten laivat jo foinikialaisten alusten
veroiset. Ne olivat isoja 2- ja 3-soutuisia uivia linnoituksia, joita
käyttelivät taitavat ja urheat merimiehet. Merisodassa oli tärkeintä
soutaa täyttä vauhtia vihollislaivan kimppuun ja murskata sen kylki
oman aluksen keulaan kiinnitetyllä vaskisella puskurilla, joka aate
oli lainattu maasodasta, linnoituksia särkevästä muurinmurtimesta eli
"oinaan-päästä".
Eteviksi merenkulkijoiksi opittuaan alkoivat kreikkalaisetkin käydä
laveata kauppaa Välimerellä sekä perustaa siirtokuntia varsinkin
Keski- ja Etelä-Italiaan ynnä Sisiliaan. Mahtavimmaksi niistä kohosi
Syrakusa, jonka hallitsija Dionysios "tyranni" rohkeni v. 400 paikoilla
e. Kr. lähteä sotaretkelle silloista mertenvaltiasta Kartagoa vastaan.
Hän rakennutti 200 uutta laivaa ja laitatti kuntoon 110 vanhaa,
varusti niiden suojaksi 140,000 kilpeä sekä vastaavan määrän miekkoja
ja kypäreitä; isoja kiviä nakkelevia heittokoneita oli pystytetty
aluksiin, joista monia kuljetti eteenpäin aina viisinkertainen rivi
airoja.
Kreikkalaisten löytöretket.
Löytöretkeilijöinä ovat kreikkalaiset tuottaneet arvaamatonta hyötyä
ihmiskunnalle, sen sijaan kuin foinikialaisten laveista merimatkoista
ei ollut suuriakaan tuloksia aikalaisille ja jälkimaailmalle.
Nämä näet pitivät ne visusti salassa, estääkseen siten muita
kansoja kilpailemasta heidän kanssaan maailmankaupasta. Kuuluisin
kreikkalaisista matkustajista oli historiankirjoituksen isä Herodotos
(481—406 e. Kr.). Nuorukaisena hän lähti opiskelemaan vanhan ajan
viisauden kotimaahan Egyptiin, josta käsin hän sitten alotti mainion,
vuosikausia kestävän matkansa Afrikan koillisosiin, Arapiaan, Assyriaan
ja Babyloniaan, Persiaan, Intiaan, Kaspian alueelle, Skytiaan
(Etelä-Venäjälle) ja Trakian kautta vihdoin takaisin Kreikkaan. Tällä
laajalla matkalla varteenottamansa epälukuiset havainnot silloin
miltei tai tuiki tuntemattomien maiden luonnosta ynnä niissä asu vain
kansain elintavoista ja historiasta hän kokosi isoksi kirjaksi, joka
on meille mitä tärkein aarreaitta vanhan ajan olojen tuntemiseen,
vaikka se sisältääkin totta ja satua erottamattomasti sekaisin. Toinen
mainio matkustaja oli Pyteas (340 paikoilla e. Kr.), joka retkeili
Britanniasta Itämerelle, jopa Atlantin pohjoisperukoille asti, missä
tapasi Thule-nimisen maan (otaksuttavasti Norjan), jossa "aurinko
menee levolle ja yötä kestää vain pari kolme tuntia", ja missä hän näki
semmoisenkin ennenkuulumattoman kumman, että "meri kylmästä juoksettuu"
(käy usvaan ja jäähän). Tuota etelämaalaisille ihmeellistä ilmiötä
kuvaa hän seuraavasti:
"Niillä paikoin ei ole enää mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan ovat
nämä kaikki sekaisin jonkinlaisena merenkeuhkon tapaisena vellinä,
jossa maa, meri ja kaikki-tyyni on riippumassa ja joka on ikäänkuin
koko maailman side, minkä läpi ei käy jalkaisin eikä laivalla
pääseminen."