Sipo Nevalainen.
Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin
eteenpäin. Kalpea kuu valaisi vaeltajan yhtä valjua muotoa, jossa viha
ja epätoivo kuvastuivat. Silloin tällöin katsoi hän Hovilaan päin,
pudisti nyrkkiään sille taholle ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki
henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.
Sipo Nevalainen pyyhkäisi hiukset otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.
"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "mutta eletäänhän
eteenpäin! Eletään! Haa! sinä olet, elämä, hauska!"
"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään.
"Mutta lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani --! No, sen hän
ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä
yksin olin hänen eläessään kuin nytkin. -- Mutta asioiden pitää muuttua.
Toisen kerran pitää minun vielä saada koston iloa maistaa. Oi, kunpa tuo
kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck
nuora kaulassa keikkuisi hirsipuussa!"
Näin samosi Sipo eteenpäin kuumeellisesti haaveksien. Voimattomassa
raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi
tyynempi mieliala päästä hänessä vallalle. Hänessä vakaantui päätös
matkustaa uudestaan hakemaan Venäjältä apua kostohankkeisiinsa
hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti matkata ainoastaan
Savonlinnaan, jota venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäkin
liikenevän jonkun satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön
piti välttämättömästi tapahtua heti, sillä hän ei voinut tietää,
kulkisiko majuri jo huomenna ympäri pitäjää sotamiehineen kurittamassa
kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenkin
verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä;
mitä hän muusta kysyi.
Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaskin varmaan tiesi, mitä
oli tehtävissä. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleutensa,
jotta ei juuri paljoa ollutkaan, ja sulloi ne taskuihinsa. Sitten hän
herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.
Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka
veti; mutta Sipo tavallisesti piti tuumansa itsekseen ja ilmoitti ne
ainoastaan vaimolleen tämän eläessä. Nyt hänellä ei ollut ketään
uskottua.
"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo vain rengilleen. "En viipyne poissa
enempää kuin kolme, neljä päivää. Varjele taloa hovilaisilta. En
mielelläni nyt kotiani jättäisi, mutta tulevaisuuden turvan vuoksi sen
teen."
"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan --?"
"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisesti. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään."
Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia
kartanolta, sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kotoa lähtien
hevostaan lyönyt.
Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kiitäessään taipaleella.
Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä, mutta pian hän
kukisti tunteensa.
Alkoi lähestyä se aika, jolloin hopeankarvainen kuu menettäisi
valaisemisvaltansa. Sinertävänpunaisena hohti itäinen taivaanranta; se
muuttui vähitellen tulipunaiseksi, Sitten kellertäväksi ja
sahraminkarvaiseksi. Kohta oli ilmaantuva päivän kultainen ruhtinas
valollaan ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.
Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään
hän olisi suonut päiväntulon viipyväksi.
Jokseenkin lähellä sen tien vartta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja
jota Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta
kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä
Hovilaan, missä luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona
käväistessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin paluusta
ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponkin julmasta ampumiskoetuksesta.
Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän arveli Sipon nyt
varmaan olevan siinä tilassa, että hän taaskin tarvitsisi Mallan apua,
jota hän ei kuitenkaan saisi ennenkun hän oli valansa täyttänyt. Noita
siis jälleen siistiysi, pani ylleen parhaat vaatteensa ja lähti astumaan
maantielle, joka johti Nevalaisen taloon.
Aamuvalossa hän huomasi hevosella ajajan tulevan vastaansa. Lähempänä
hän tunsi helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo huomasi pian noidan ja
alkoi hutkia hevostaan, mutta samassa akka oli reen luona ja puikahti
sen kannoille.
"Suo minulle kyytiä vähän matkaa, jotta saadaan tuumailla", lausui
noita. "Mihin menossa, Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"
"En ole sinulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on
minulle tärkeä; senvuoksi aioin koettaa päästä sinun pitkistä
puheistasi."
"Hoo", virkkoi Malla, ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet
kai jo unhoittanut."
"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui
Nevalainen.
"Vai niin", virkkoi noita ivallisesti. "Mutta minä pelkään, että sinä et
palaakaan."
"Sinun pelkosi ei minuun koske", vastasi Sipo. "Nyt on parasta, että
heittäydyt pois kannoilta, tai minä pysäytän hevosen ja annan sinulle
lähdön."
"Vai niin, sinä urhoollinen valapatto!" sanoi noita uhkaavasti. "Mutta
minullakin on sinulle neuvo annettavana. Nyt on parasta, että käännät
hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten voivat
kostosi hankkeet toteutua, muutoin eivät."
"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja,
anna minun olla rauhassa!"
Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Mutta Sipon
karjaisusta säikähtynyt hevonen juoksi niin kiivaasti, ettei hän voinut
aiettansa toteuttaa.
"Valmistu nyt ilmautumaan Hänen eteensä, jonka olet lupauksellasi
pettänyt", käski säälimätön noita. "Viimeinen hetkesi lähestyy."
Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli
vaaran olevan lähellä. Mutta armoton noita hoputti hevosta, ja se
totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa:
noita monikarvaisessa puvussaan seisoi kuin hornan henki uhrinsa takana.
Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa puristuvan;
kaulasuonet alkoivat pullistua, samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui
ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen
värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onneton ei voinut paikalta liikahtaa...
Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän kuristi uhrinsa.
Kun noita näki hengen paenneen, sivalsi hän hevosta vitsalla ja hyppäsi
samalla pois kannoilta.
Ei ketään matkustajaa sattunut tielle silloin kun murha tapahtui. Vasta
myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä
pitkin. Lähemmäksi tullessaan he näkivät ajajan istuvan reessä
hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.
Murhaa tutkittiin, ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Mutta riittävää todistusta ei voitu saada, ja asia jäi silleen.