Juhlapuoliset Hovilassa.
Talonpojat viettivät yhäti iloista elämää majurin talolla. Huhu heidän
onnistuneesta ryntäyksestään oli jo Pielisiin ehtinyt, ja arvoisa
tuttavamme, rovasti Haerkepaeus, oli kiireesti matkustanut Nurmekseen,
neuvoillaan auttamaan tsaarin uusia alamaisia. Hän saapui Hovilaan
edelläkerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä, muassaan
pitäjänluutnantti Ahlholm ja talokas Ikonen. Tämä kolmimiehistö tuli
"lähettiläinä" kirjallisten "käskyin" kanssa niinkuin senaikaiset
aikakirjat todistavat. He tulivat määräämään, miten Hovilassa olevan
omaisuuden kanssa piti meneteltämän. Sata tynnyriä oli heti eroitettava
tsaarin hyväksi. Rovasti lausui, ettei mitään väkivaltaisuutta nyt saisi
harjoittaa; nyt näytettäisiin, että lainkuuliaisuus ja sopu olivat uuden
järjestyksen tunnusmerkkejä.
Rovastin, luutnantin ja hyvän asian kunniaksi päättivät talonpojat panna
toimeen Hovilassa tavallista juhlallisemmat puoliskekkerit.
Talonpoikia hyöri edestakaisin ison pirtin ja aittojen sekä kellarien
väliä, tuoden jälkimäisistä edelliseen yltäkyllin ravintoaineita.
Hovilan vanhan, taitavan kokin Matleenan oli vastoin tahtoaan täytynyt
ryhtyä ammattiinsa ja valmistaa noille "ryöväreille" herkkuruokia. Hän
seisoi punaisena kun krapu takan ääressä, jupisi itsekseen kostosta,
Jumalan pitkämielisyydestä ja Luojan käsittämättömästä aivoituksesta,
joka salli Herran palvelijan läsnäolollaan pyhittää paatuneiden
talonpoikain jumalatonta, lihallista huolettomuutta. Itse oli Matleena
hyvin lihallisesti huolehtiva; hän paistoi ispinöitä ja vasikanpaistia.
Silloin tällöin upotti hän kapustan vellipadan salaperäiseen syvyyteen
ja maistettuaan lientä mörähti: "Ainakin rosvoille kelpaa!"
Rovasti oli sattunut huomaamaan Matleenan ja astui tämän luo lausuen:
"Herran rauha! Kas mummoa, punainen kuin liesi!"
"Niin, armollinen, korkeastioppinut herra rovasti", virkkoi Malla
kumartaen, "kaikissa sitä ollaan! Minä olen niin punainen, niin
punainen! Levottomuudesta en ole kolmeen yöhön nukkunut. Päiväkaudet
saan kuulla talonpoikain komppasanoja. Herra rovasti, te olette joutunut
susien joukkoon!"
"Elämässä kohtaamme vastuksia", sanoi Haerkepaeus, "mutta meidän tulee
ne kärsiä. Näytättehän varsin terveeltä."
"Jumalan kiitos, jos en olisikin terve, niin en tietäisi miten kaikkea
sietäisin kuulla ja nähdä. Mutta Herra ei pane kellekään isompaa kuormaa
kuin kukin jaksaa kantaa."
"Oikein", vastasi rovasti jatkaen sitte: "Te kuulutte olevan oikea
emäkokki!"
"Hm", hymähti Matleena, "ovathan herrat minuun tyytyneet. Viisikolmatta
vuotta olen herroille emännöinyt."
Rovasti, jolla oli jotakin puhumista pitäjänluutnantin kanssa, lopetti
nyt haastelun, mennen pois keittiön ovelta.
"Kunhan tästä paistista tulisi hyvä!" jupisi kokki. "Nyt sen _pitää_
onnistua; rovasti kyllä tietää, kuka tämänkin paistin mamma on."
Hetken kuluttua olivat ruuat valmistuneet, ja nyt istuttiin aterialle.
Isossa pöydässä oli kunniasija tietysti rovastilla; hänen oikealla
puolellaan istui pitäjänluutnantti Ahlholm, vasemmalla Nevalainen ja
Sormuinen. Rovastin pyynnöstä kutsuttiin myös Jessenhausia aterialle,
mutta hän kieltäytyi tulemasta. Isompaan pöytään istuutui parikymmentä
henkeä, kahden pienemmän ympärille yhteensä sama lukumäärä. Pienellä
puolen söi Hovilan vartioväki. Jessenhaus, Björn ja Arnkijl
aterioitsivat erillään muista.
Ensimäisen ruokalajin jälkeen kohotti rovasti lasinsa, jossa oli
Tukholmasta tuotua pikatongia, ja lausui: "Kunnioitettavat läsnäolijat!
Arvoisat Nurmeksen asukkaat! Kukin on elämässään tullut huomaamaan, että
ajat muuttuvat. Toisinaan tämä muuttuminen on niin nopea ja
hämmästyttävä, että se erityisesti pystyy huomioomme. Semmoinen
tilaisuus on meillä nyt. Vähän aikaa sitten vallitsi epäjärjestys ja
väkivalta näillä mailla. Nyt ovat meillä asiat hyvin; onpa meillä uusi
hallituskin. Ja tämä seikka onkin syynä siihen, että vapaasti saamme
oikeuksiamme nauttia. Sillä minä rohkenen sanoa: nämä herkut, jotka nyt
edessämme näemme, ovat teidän kukkaronne isommaksi osaksi maksaneet.
Mutta oikeus aina pääsee voitolle, ja rehellisyys maan perii. Että asiat
näin ovat, siitä olette lähinnä Jumalaa kiitollisuuden velassa
itsellenne --"
"Herra rovastille ensi sijassa", sanoi Sormuinen.
"Minä, alhainen Herran palvelija, olin vain välikappaleena", virkkoi
kainosti Haerkepaeus.
"Eläköön rovasti!" kuului usean suusta. Nevalainen ja Sormuinen istuivat
äänettöminä eivätkä näyttäneet yleisestä ilosta paljoa tietävän.
"Hyvät ystävät, Nevalainen ja Sormuinen", virkkoi Haerkepaeus, "näytätte
närkästyneiltä. Toivon, etten sanoillani liene teitä mitenkään
loukannut."
"Päinvastoin", sanoi Yrjö, joka nyt pakoitti hymyn huulillensa
ilmaantumaan. "Mutta Nevalaisella ja minulla on perheelliset olot
semmoiset, että ne tuottavat meille huolta."
"Valitettava asia", sanoi rovasti. "Nevalaisen uppiniskaisesta pojasta
olen kuullut jotakin, mutta en ymmärrä, mitä pahennusta perheelliset
olot voisivat tuottaa sinulle, veikkonen."
Yrjö kertoi nyt puoliääneen rovastille asian.
"No, jopa oli hän rohkea, sen sanon", virkkoi Haerkepaeus. "Ja mitä
harrastusta hänellä saattoi olla noin puuttuakseen sopimattomaan
tehtävään?"
"Minun poikani on häneltä pään pyörälle pannut", sanoi Nevalainen. "He
rakastavat toisiaan ja vihaavat lähimpiään. Ennen kunnioitettiin
vanhempia ja heidän tekojaan pidettiin viisaina; nyt nuoruus ymmärtää
enemmän kuin vanhuus, joka panee toimeen muka vain hullutuksia."
"Paljon totuutta tuossa puheessa!" sanoi rovasti. "Ajat ovat pahentumaan
päin -- tosiaankin", lisäsi hän, keskeyttäen väkinäisen haukotuksen.
"Sisareni on täällä Hovilassa", lausui Yrjö. "Minä nimeän läsnäolijat
täällä tuomareiksi ja käsken heidän määrätä, minkälainen rangaistus on
sopiva semmoiselle rikokselle. Minä en aio puoltaa armoa, koska teko on
mitä pahinta laatua", virkkoi hän, ja tuo kamala välähdys näkyi hänen
katseessaan.
"Seneca sanoo: _nemo prudens punit, quia peccatum est, sed ne
peccetur_",[1] jupisi Haerkepaeus, lisäten ääneen: "Onko hän katunut
tekoaan?"
[1] Kukaan ymmärtäväinen ei rankaise siitä syystä, että rikos on
tapahtunut, vaan jotta rikollisuutta ehkäistäisiin.
"Katunut!" naurahti Yrjö. "Kivenkovaan kieltänyt hän on, vaan ei
katunut."
"Eikö hän vieläkään tunnusta?" kysyi Haerkepaeus.
"Vihdoin on hän tunnustanut, sittenkun asia jo oli muilla todistuksilla
saatu selville", ilmoitti Sormuinen.
"Ruoan päälle vähän levähtäkäämme ensin", esitti Haerkepaeus. "Sitten
ottakaamme tutkittavaksi tämä merkillinen asia. Sisaresi tulkoon silloin
esiin, niin saan minä -- jos suotte sen, hyvät ystävät -- kuulustella
häntä."
"Minä luotan täydellisesti herra rovastin kykyyn ja tiedän teidän
muistavan, että Jumala ei ole ainoastaan armias, vaan myös vanhurskas",
sanoi Yrjö.
"Hyvin lausuttu!" virkkoi rovasti, jatkaen sitten: "Nyt ei mitään muuta
kuin kiitos olkoon Herralle tästäkin ateriasta! Osoittakoon Hän
vastedeskin meille anteliaisuuttaan ja armoaan. Amen."
Kun oli ruokapöydästä noustu, sanoi Sormuinen rovastille: "Saapa nähdä,
milloin uljaista tovereistamme saamme kuulla? Tietää kaiketi herra
rovasti, että majurin kuormat, jotka täältä oli lähetetty Kajaaniin,
palautettiin ehdittyään vasta penikulman päähän täältä?"
"Kuormat? Mitkä kuormat?" elähtyi Haerkepaeus. "En ole mitään kuullut.
Kerro, veikkoseni."
"Asian laita on seuraava", haastoi Sormuinen, hyvillään siitä, että hän
ensimäisenä sai rovastille tuon ilosanoman ilmoittaa. "Vähää ennen kuin
olimme valloittaneet Hovilan, olivat majurin vainukoirat kerinneet
lähettää kaksikymmentäyksi Lieksasta tullutta kuormaa Kajaaniin. Kun
tämän saimme kuulla, lähetimme suuren joukon miehiä palauttamaan
kuormia. Yritys päättyi onnellisesti. Kun kuormat olivat vietävinä
muutaman virran poikki lotjalla, olivat meikäläiset kuin haukat Hovilan
renkien niskassa; kuormat siepattiin, ja nyt ne ovat taas täällä."
"Hyvä työ!" kiitti rovasti. "Nepä uljaita miehiä!"
"Ja nyt", jatkoi Yrjö, "nyt odottavat meikäläiset majuria tulevaksi,
niinkuin huhu on kertonut. Aikomuksena on, jos hän vähin voimin tulee,
ajaa hänet takaisin tai ottaa hänet vangiksi. Siitäkös ilo syntyisi, jos
majuri tuotaisiin tänne tuomiolle! Mutta ainakin saamme ennakolta
kuulla, tuleeko hän ja milloin. Minä varoitin Ikosta, että ennenkun hän
ryhtyy vastarintaa tekemään, on lähetettävä tänne sana, kun majuri on
näkyvissä, ja Ikonen kyllä muistaa sen tehdä. Voimme siis rauhassa
täällä nauttia voitostamme ja oikeutetusta saaliistamme; voimme --"
Yrjön puhe keskeytyi. Ikonen hyökkäsi sisään. Hän oli niin hengästynyt,
ettei voinut sanaakaan suustaan saada. Kun hän pöydällä näki ison
olutsarkan, kallisti hän sen huulilleen ja melkein tyhjensi sisällön,
sammuttaakseen janonsa.
"Ethän lie majurin kynsissä ollut?" kysyi Karjalainen. "Siitäpä vähän
näyttää."
Ikonen ähkyi ja pyyhki otsaltaan hikeä. Häntä ahdistettiin kysymyksillä
siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut ja missä majuri oli. Hän ryki nyt
pari kertaa, katsoen jännittyneihin kuulijoihinsa, ja rupesi sitte
retkiänsä selvittämään.
"Eilen illalla, päivänlaskun aikana", -- alotti Ikonen.
"_Siinä_ pakkasessa!" huudahti Karjalainen, jonka muoto hohti runsaasta
ruoasta ja juomisesta kuin iltarusko.
-- "olimme asettuneet Nuolijärven salmelle", jatkoi Ikonen, "jonne
täältä on neljä penikulmaa. Taloa ei ole siinä lähempänä kuin puolen
penikulman päässä. Me asetuimme salmen pohjoispuolelle metsän rinteeseen
majuria väijymään. Hevosemme sidoimme puihin kiinni; itse kävelimme mäen
rinteessä, pysyäksemme lämpiminä, sillä olipa oikein kipoittelevan
kylmä. Saimme käsivarsiamme aika lailla poikki rintalastan viuhtoa.
Pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistaa; varpaita kirveli, ja vilun
väreet kulkivat läpi koko ruumiin. Me kirosimme majuria, hartaasti
odotettua, ja aloimme tuumia, kärsisikö tässä yön viettää vai pitäisikö
Rintalaan tuo puolen penikulman taival yöksi lähteä. Tämä talo oli
syrjässä siitä tiestä, jota majurin oli tultava. Sentähden päätimme
kuitenkin odottaa saalistamme. Me elähytimme kontistuneita ruumiitamme
niillä vähillä väkevyyden aineilla, joita enää oli jälellä. Vihdoin
puoliyön aikaan kuului metsästä ääniä. Niinkuin kissa vartoo hiirtä niin
mekin nyt odotimme, milloin kallis saalis olisi käsissämme. Olimmehan
asestettuja. Nyt -- hetki oli tullut -- yks, kaks -- me hyökkäsimme
tulijain päälle. Ensimäisessä reessä ajoi yksi ainoa mies. Meitä karkaa
kolme miestä hänen niskaansa. Nyt on Affleck kiinni --"
"Hurraa", huusi Karjalainen, ja yleinen riemu kuvastui läsnäolevien
muodoissa.
"Mutta ilomme oli lyhyt", jatkoi Ikonen. "Toiset olivat myös
valloittaneet molemmat seuraavat reet. Ensi työnä oli avata reessä
olevat viina-ankkurit ja viettää pientä voittojuhlaa taivasalla.
Ensimäisen reen mies oli aivan kätkeytynyt turkkeihin. Kauluri
käännettiin alas, ja -- ihme ja kumma -- näkyviin tuli Holmströmin
kalpea naama --"
"Majurin kirjurin?" huusivat useat.
"Saman miehen", vahvisti Ikonen.
"Seuraavissa reissä ajoi kaksi majurin renkiä", pitkitti Ikonen
kertomustaan. "Minä tunnustan, ettemme olleet juuri hyvällä päällä, kun
olimme näin pettyneet toiveissamme. Saivat siinä vankimme, joista toinen
renki ja kirjuri olivat vähän uppiniskaisia, kokea, ettei ole hyvä
talonpoikien käsiin joutua, kun näiltä on maltti loppunut. Eivätpä edes
olisi tahtoneet ilmaista, milloin majuri tulisi, mutta sopivilla
keinoilla saimme heidät tunnustamaan. Majuri oli seuraavana päivänä
(siis tänä päivänä) puolenpäivän aikana tulossa Nuolijärven salmelle.
Meillä oli aikomuksena pidättää majuri, ja rengit lupasivat antaa meille
hyviä neuvoja, miten majurin pääsy parhaiten ehkäistäisiin. Koska
vankimme voivat olla meille hyvänä apuna, vannotimme heidät pitämään
meidän puoltamme. Asetuimme syvän laakson törmille, ja olisimme
varmaankin saaneet kauniin saaliin, mutta rengit, jotka me heidän
vannottuaan päästimme irti, hyppäsivät äkkiarvaamatta hevostensa selkään
ja pujahtivat käsistämme niinkuin kärppä metsään, antamaan majurille
tiedon aikeistamme."
"Ja kuinka saatoittekaan hovilaisten sanaan luottaa", päivitteli
Nevalainen äreästi. "Ajattelemattomat! Nyt on vaara kohta keskessämme."
"Vaaraa emme pelkää enempää kuin sinäkään", lausui närkästynyt Ikonen.
"Se kohta nähdään, ja hyvä jos niin on", virkkoi Sipo Nevalainen.
"Majurilla on kolmekymmentä sotamiestä muassaan", jatkoi Ikonen. "Emme
siis mitenkään olisi voineet häntä vastustaa."
"Se on totta", sanoi Sormuinen. "Te olette tehneet minkä olette voineet.
Nyt valmistautukaamme vastarintaan. Tänä iltana tulee Hovilassa
tapahtumaan pesänjako."
Useat nauroivat tälle kokkapuheelle.
"Majuri on tervetullut, jos hän suostuu jakamaan kanssamme ryöstetyn
omaisuutensa. Muutoin tulee hän vihollisenamme, vai kuinka, ystävät?"
virkkoi Haerkepaeus.
"Oikein", kuului yleisesti.
Ruokapöydät korjattiin nyt joutuisasti pois. Monipäiväinen juhlatuuli
alkoi käydä totisemmaksi. Kukin tiesi majurin mieheksi, joka ei
säästänyt ketään, jolle hän oli vihassa. Nyt erittäinkin, jos
milloinkaan, oli Affleckilla syytä ankaruuteen. Sen kukin tunsi
sielussaan, vaikkei sitä suinkaan toisille ilmaissut.