Mitä Horman Malla Sipolta vaati.
Talonpoikien viettäessä ensimäistä ehtoopäivää vasta anastetussa
olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Mainitsimme hänen kadonneen sitten
kun taistelu oli selvästi kallistunut talonpoikain puolelle. Nyt hän
palasi aivan toisennäköisenä kuin oli nujakassa esiintynyt. Hän oli
peseytynyt puhtaaksi, suorinut hiuksensa, jota hän ei kaiketi vuoteen
ollut tehnyt, ja pukenut yllensä siistit vaatteet. Kaikki katselivat
kummeksuen Horman Mallaa, jota ei sitten nuoruutensa ajan ollut nähty
säällisessä kunnossa.
Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, mutta kukaan ei
ollut tiennyt, mihin tämä oli mennyt. Sipolla oli suuri syy kiittää
Mallaa tämän avusta; olipa hänellä lupauskin täytettävänä Mallalle.
Kun noita nyt tuli Sipon nähtäviin, joutui hän aivan hämilleen. -- Hän
koetti puhua, mutta sanaakaan ei tullut huulille. Hän seisoi
punastuneena Nevalaisen edessä.
"Minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", haastoi Sipo noidalle.
"Rohkeudellasi ja älylläsi olet toimittanut minut pyrintöjeni perille.
Kosto on täydellinen; hovilaisten omaisuus ja henki on meidän
kädessämme. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi
korvaukseksi; minä sekä taivun että olen velvollinen pyyntösi
täyttämään, jos vain vallassani on niin tehdä."
"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka
äskeinen hämi alkoi hälvetä.
"Olen utelias kuulemaan vaatimuksesi", virkkoi Sipo, miettivästi
silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin halusi kallistuu; mutta
kyllä on, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa."
"Et tainnut tällä kertaa arvata oikein, Sipo Nevalainen", virkkoi noita.
"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti, sillä nyt hän ei
tosiaankaan aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut. "Lausu
vaatimuksesi", tiukkasi hän, kun noita seisoi äänetönnä tirkistellen
häntä.
"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.
"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", kehoitti Sipo
malttamattomasti.
Noita astui pari askelta lähemmäksi Nevalaista ja sanoi Sipoa hellästi
silmäillen: "Pyyntöni on -- että -- minut -- nait."
Nevalainen kavahti; hän ei tiennyt, pitikö hänen uskoa korviansa. Hän
katseli, katseli noitaa, luullen puolittain, että joku henki oli
pukeutunut tämän hahmoon ja tullut häntä pilkkaamaan.
"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö hourit vai minä?"
"Ei kumpikaan", vakuutti noita.
"Varmasti jompikumpi, ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on
taistelun hyörinästä ja saamastasi kolauksesta vähän seonnut", arveli
Sipo.
"Älä luule sitä", virkkoi Malla. "Minä puhun aivan selvästi mitä
ajattelen."
"Noita", lausui Sipo, "en ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt.
Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi
tavaraa; se soveltuu sinulle paremmin."
"Minä en _tällä kertaa_ halua tavaraa, ja saanhan sitäkin, kun sinut
saan", huomautti Malla.
"Ja mitä minun saamisestani olisi hyötyä sinulle?" kysyi Sipo. "Sinä
olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enää todellisesti voi sinussa
herätä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole
huomannut, jotta vanha vereni rupeaisi kuohumaan. Arvannet siis, että
tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään
mä, surua."
"Sipo Nevalainen", haastoi noita, "koska sinä noin suoraan ilmaiset
ajatuksesi, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti
nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin.
Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen.
Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Minulla on siis kaksi kotimaata
tai oikeastaan yksi, sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka
Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. -- Varttuessani tuli minusta
pulska tyttö, sanottiin, ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta
minä en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen kauniin ja
ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut
liittoomme; hän ajoi minut pois kotoani, ja sitä en vielä nytkään
hänelle anteeksi anna, sillä hän on syypää kurjaan elämääni. Varokoon
kukin isä estämästä lastansa ottamasta kenenkä tahtoo, kunhan tämä on
siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. -- Minä pakenin kotoani
muutaman noidan luo korpeen. Siellä odotin lemmittyäni. Ei häntä
kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin
epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikkia ihmisiä, kun
kuulin, että ainoa, johon luotin, oli ollut minulle uskoton. Sittemmin
kuulin, että Vilholle oli valehdeltu karanneeni korpeen ja kuolleeni
siellä nälkään ja kylmään. -- Noidan luona oleskelin nuoruuteni ajan ja
opin hänen taitonsa. Kuollessaan hän jätti minulle omaisuutensa. En siis
ole köyhä; kyllä minulla tavaraa on, vaan 'ei lisä luotaan lykkää', ja
sen vuoksi olen esiintynyt köyhänä. Mutta sieluni on tuohon rahanhimoon
väsynyt; se on ainiaan janonnut onnea, jonkun ihmisen rakkautta tai
kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta: häntä
peljätään. Oi, Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen
päänaluseni kyynelillä kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan
rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni
toistaneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämeni, ja
ääni sisässäni kuiskasi minulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen
tarvitsee apuasi.' Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan.
Vieläpä senkin lisään, että maailma ei voi minusta mitään pahaa tai
alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle
tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi kuin sen
aamu ja puolipäivän aika ovat olleet."
Sitä mukaa kuin noita ehti puheessaan eteenpäin, kirkastuivat hänen
kasvonsa. Sipo seisoi äänetönnä tuijottaen puhujaan.
"Älystäni voi sinulle ehkä vieläkin olla hyötyä", lopetti noita. "Noidan
ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä
arvoni ylenisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin
onnellisena."
"Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo
vastauksensa. "Olen myöskin autuuteni toivon nimessä luvannut suostua
pyyntöösi. Siten luvatessani luotin varmasti siihen, että pyytäisit
tavaraa palkinnoksesi. Jos olisin aavistanut, että oma vapauteni olisi
pelastukseni hintana, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä
toivon nyt, että arvostelet asiaa järkevästi ja luovut tuosta
naimishommasta, joka ei suinkaan tuottaisi onnellisuutta, koska se on
minulle vastenmielinen. Pyydä tavaraa, ja jos et suunnattomia vaadi,
niin mielelläni sinut palkitsen."
"Tuota melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä
Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos
hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sitähän useinkin
tapahtuu."
"Älä minua noin katkerasti syyttele", pyysi Sipo. "En ole sinua
mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, etten vastoin tahtoani voi
pakoittautua toteuttamaan pyyntöäsi."
"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi, hänen
muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.
"Sinä olet _vannonut_ suostuvasi pyyntööni", virkkoi Horman Malla.
"Tahtoisinpa nähdä, uskallatko rikkoa valasi. Silloin joudut kahden
tulen väliin. Toiselta puolen uhkaa vanhurskas Jumala, toiselta noita,
jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, pannen
painoa sanoilleen, "jos et täytä valasi ehtoa, niin on loppusi
surullinen, kamala -- kamala -- kamala!"
Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut säilyttää rohkeutensa,
saadakseen Horman Mallan luopumaan vaatimuksestansa, tunsi kuinka noidan
viime sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen
jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.
"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"
"Ylpeytesi tarvitsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten uhkaavammalla
äänellä: "Sinä häpeät valita minua seuralaiseksesi. Sinulla on kaksi
valittavaa: ottaa minut tai -- hahhahhaah -- hänet, joka viime syksynä
kävi Ikolassa ja jolla oli toisessa jalassa kavio."
"Pois -- pois -- jumalaton noita", huusi Sipo, kooten kaikki voimansa.
Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui kähisevällä
äänellä: "Nyt ei noita _sinua_ auta. Varo itseäsi! Ennenkun kolme päivää
on kulunut, saat minut nähdä."
Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatonna rahille ja pyyhki kädellään
kylmät hikihelmet otsaltaan.
"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi
Nevalainen, kun hän noidan mentyä oli vähän tointunut. "Kuinka
kohoilikaan rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat
voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisomassa edessäni!
Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se,
jonka avulla miltei pääasiallisesti voitto on saavutettu, ja vaatii
mahdottomia. Noita minun vaimonani! -- -- -- Ei! Maksakoon mitä maksaa,
minun täytyy hankkia hänelle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos
ei hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa
vastaan! En aio vastustamatta sortua."