IX

Jalomielisyyden kilpailu.

Tämän onnettoman retken johdosta oli Sipo Nevalaisen mieli käynyt

entistään katkerammaksi ei ainoastaan hovilaisia, vaan läheisempiäänkin

kohtaan. Hän oli menettänyt luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä.

Karjalaista ja Turuista hän kohteli halveksivasti. Hänen vaimonsa, jota

Sipo aina oli hellästi kohdellut, saattoi milloin tahansa odottaa

kuulevansa mieheltään jonkun pistosanan. Sipo ajatteli: onko mahdotonta,

ettei vaimoni ole ilmaissut matkahankettani? Hän oli jo kerran syyttänyt

vaimoaan siitä, mutta kun tämä oli pyhästi vakuuttanut olevansa syytön,

lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.

Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin äskettäin. Jos

Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen,

johtui sekin suru tietysti isän arvelemasta syystä. Isän ja pojan

välille oli syntynyt juopa niin syvä, että peljäten täytyi odottaa

tulevaisuutta.

Sormuinen oli samoin kuin Nevalainenkin tullut onnistumattoman retken

jälkeen paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja

yleväluontoinen sisarensa sai usein kärsiä veljen raa'an ja maltittoman

mielen kiukkua. Juhanaa ei Yrjö enempää kuin Nevalainenkaan suvainnut;

häntä ei koskaan ollut Juhanan suoramielisyys miellyttänyt. Juhana

puolestaan ei voinut pitää arvossa Yrjön karkeutta ja omavaltaisuutta.

Sisar koetti välittää näiden eri luonteiden kesken, mutta se sovittelu

onnistui hyvin puutteellisesti.

Oli synkkä päivä marraskuun alkupuolella. Elsa istui kamarissa pirtin

takana. Hänen mielensä oli raskas; hän ei ollut sitten edellisen päivän

aamun saanut tavata Juhanaa. Koko aamupäivän oli hän turhaan odottanut

kuulevansa jotain Nevalaisen talosta. Yrjö oli pian huomannut sisarensa

alakuloisuuden ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, kunnes Elsa oli

ratkennut itkemään ja mennyt kamariinsa.

Yrjö oli ehtoopäivällä mennyt kylään. Elsa istui yksin tähystellen tietä

pitkin, eikö sieltä ketään näkyisi tulevan, viihdytyksekseen hyräillen

hiljaa:

Missä viivyt sa, odottamani?

Missä astut sa, armahani?

Valkea, miss' oot vaeltamassa?

Missä kultani nyt kulkemassa?

Oi jos, jospa likellä jo oisit,

kaiken mulle sa riemun toisit!

Tulosta sun heti tuntisin ma,

astunnasta sun arvaisin ma;

liekkinä luoksesi lehahtaisin,

virstan kaksi vastaan kapsahtaisin,

suuta suihkajaisin,

vaikka veress' oisi,

joka surman toisi, --

sultahan sen saisin!...

Vaan ei kullan luokse kuulu äänein,

kujerrus ei ehdi armahalleni,

kuuset mua vain ovat kuulemassa,

hongan oksat vastaan huokaamassa!

Mutta nyt hän vihdoin näki kaivatun tulevan tietä pitkin. Elsan sydän

sykähti ilosta. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi

pirttiin ja olisi juossut kartanolle, ellei siellä olisi kaksi renkiä

askarrellut. Pian astui Juhana sisään ja sulki neitosen rintaansa

vasten.

"Sinä olet kauan odotuttanut itseäsi", sanoi Elsa puoleksi surullisella,

puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan ylvästä

katsantoa, johon murhe ja rakkaus painoivat leimansa.

"Olihan vähän estettä kotonani", vastasi Juhana, koettaen hymyllä salata

todellista, raskasta mielialaansa.

"Voi, Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden,

"mitä on tapahtunut? Isäsi on sinulle varmaankin ollut kova."

"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää minua siitä, että

muka annoin hovilaisille tiedon talonpoikien lähdöstä Käkisalmeen.

Mieleni tosin teki estää se hanke, mutta minä en sitä antanut ilmi.

Isäni sanoo nyt kieltoani valheeksi ja moittii minua raukaksi, koska en

rohkene tekoani tunnustaa; hän ei suvaitse minua silmissään ennenkun saa

kuulla, että retki on tullut ilmi jollakin muulla tavoin. Oi, Elsa,

paholainen on varmaan kietonut pauloihinsa isäni mielen. Äiti on surusta

ja pelosta vuoteen omana."

Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri taas kohosi

niihin.

"Juhana", lausui Elsa, "sinä olet saanut kärsiä syyttömästi. Jos se,

joka retkestä ilmoitti, olisi tiennyt sinua siitä syytettävän, niin hän

olisi heti ilmoittautunut. Mutta nyt hän tekee sen sinulle tässä."

"Kuinka?" kysyi Juhana hämmästyen. "_Sinäkö_ olisit ilmoittanut?"

"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä

johdosta, -- kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto

matkasta hovilaisille, niin päätin sitä ainoata apua koettaa. Minä

lähetin Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti

kirjeen jätettyään tulla pois ilmoittamatta, mistä se tuli. Niin hän on

tehnytkin."

"Oi armas Elsani, mitä oletkaan tehnyt!" sanoi Juhana tuskallisesti.

"Jos saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä paljastanut, niin

olet hukassa. Meidän täytyy varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta,

mistä kirje oli."

"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" huudahti neito. "Ei, Juhana!

Minä aion ilmoittaa tekoni, ja silloin jäät sinä rauhaan."

"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajatteletkaan!"

"Minä ajattelen sitä, mikä on oikein", virkkoi Elsa vakavasti.

"Sinä teet sekä itsesi että minut onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi. Jos

minua epäillään, niin se ei tee mitään; mutta jos sinä ilmoitat asian,

niin luullaan kuitenkin, että minä olen puheillani vaikuttanut tekoosi,

niinkuin valitettavasti olenkin."

"Juhana", lausui Elsa totisena, "sinä olet sanonut, että _totuus_ on

korkein, mitä elämässä tulee noudattaa, -- totuus toisia ja itseään

kohtaan, ja että valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista

inhottavimmat. Vaaditko nyt, että antaisin sinun viattomasti kärsiä

isäsi epäluuloa, kun juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että sallisin

rakkaan äitisi sairastaa ja vuodattaa kyyneleitä sinun vuoksesi, kun

voin kääntää kaikki toisin?"

"Mutta ajattele, mitä voi olla seurauksena, jos annat itsesi ilmi",

pyysi Juhana tuskallisesti.

"Seuraukset ovat kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee minua niinkuin

tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean, kauniin muotonsa

korkeutta kohden.

"Ihana impeni", huudahti Juhana innostuen, "sinä et saa kärsiä sen

vuoksi, että olet tehnyt hyvän teon. Meidän täytyy välttämättömästi

miettiä joku keino, millä voit tästä pälkäästä päästä."

Juhana oli tuskin saanut nämä sanat lausutuksi, kun pirtistä kuului

jalkojen kopinaa. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan Sipon ja

Yrjön äänet.

"Hän on varmaankin täällä", virkkoi Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä

isästään. Voinko olla hyvä, kun oma vereni on minut pettänyt!"

"Jos joku jäsen sinua pahentaa, niin hakkaa se pois, sanoo raamattu",

lausui Yrjö.

Elsa tämän kuultuaan horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana aavistikaan,

työnsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja huudahti: "Juhana

on syytön. Minä olen retkestänne ilmoittanut hovilaisille ja tahdon

siitä rangaistuksen kärsiä."

"Elsa", huudahti Nevalainen, "sinäkö ilmoittanut! -- Se ei ole

mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat toi huulillesi. Hän on syyllinen

ja sinä syytön, vai kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.

"Elsa on syytön", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.

"Ja sinä siis syyllinen!" lisäsi Sipo.

"Hän on syytön", vakuutti Elsa. "Minä ilmoitin menostanne kirjeessä,

jonka vei --"

"Voi, Elsa, Elsa", huusi Juhana, "minä rukoilen sinua polvillani: älä

tee itseäsi ja minua onnettomaksi tuommoisilla puheilla!"

"Voithan pelastaa siskoni", virkkoi Yrjö. "Sano olevasi syypää, niin

uskomme sinua enemmän kuin sisartani. Ei vaimonpuolen luulisi olleen

niin rohkea."

"Hän ei saa eikä voi ottaa syytä, koska hän on viaton", lausui Elsa

kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustaa Saarelan Pekalta lähemmin

tästä asiasta; hän kirjeen vei. -- Nyt, armahani", hän lisäsi hellästi,

kääntyen Juhanaan, "nyt olet pelastettu".

Hän ojensi kumpaisenkin kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen

eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Hätääntyneenä Juhana heittäysi polvilleen neidon viereen; sitten hän

hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja Yrjöön. "Hän kärsii

samoin kuin onneton isänmaansa sen vuoksi, että hän rakastaa sitä eikä

suo sille pahaa tapahtuvan", lausui hän lujasti. "Se joka syytön on,

heittäköön hänen päälleen ensimäisen kiven."

"Nyt on nähty ja kuultu kylliksi tällä kertaa", lausui Nevalainen. Hän

astui ulos. Yrjö seurasi häntä.

"Olisi suotavaa, että tuo rakkaussuhde ajoissa loppuisi", virkkoi Sipo

Yrjölle.

"Koetetaan järjestää", sanoi Yrjö.

"Surkuttelen kaunista sisartasi", jatkoi Sipo. "Poikani syytä tässäkin

on."

Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana Elsan vieressä. Vihdoin

tämä heräsi tainnoksistaan. Juhana painoi suudelman morsiamensa huulille

ja lausui sitte: "Minä menen Saarelan Pekan luo varoittamaan häntä

tunnustamasta käyntiään Hovilassa. Jos hän kieltää, ei sinua voida

syyttää. Mutta voi kuitenkin, että asiasta ilmoitit!"

Kotona odotti Juhanaa uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut.

Sipo seisoi äänetönnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut

Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua kohosi

huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleensä.

X

Epäsopua yhteistoiminnassa.

Kolme viikkoa oli kulunut edelläkerrotusta. Nevalaisen vaimo oli

laskettu hautaan. Isä ja poika tunsivat kipeästi, minkä uskollisen tuen

he olivat menettäneet.

Simo Affleck viipyi vielä Kajaanissa, mutta huhu kertoi hänen aikovan

palata sieltä niin pian kuin järvet jäätyisivät. Sanottiin hänen silloin

tulevan joukon kanssa nurmeslaisia jälleen kuuliaisuuteen saattamaan ja

rankaisemaan. Hovilassa oli 21 kuormaa majurin tavaraa; ne oli Lieksasta

tuotuina vietävä Kajaaniin. Kun nämä tavarat oli saatu sinne, silloin

tulisi Affleck Nurmekseen.

Nurmeksen talonpojat päättivät koettaa käyttää tätä väliaikaa hyväkseen.

Nevalaisen käytös Karjalaista ja Turuista kohtaan Käkisalmen retkellä

oli peräti suututtanut nämä Sipoon. Tämä oli muidenkin talonpoikien

parissa käynyt kärtyisemmäksi kuin ennen, ja vähitellen oli

tyytymättömyys häneen yleinen. Yrjö Sormuisen sovinto Sipon kanssa oli

pintapuolinen; hänen sydäntään kalvoi ainainen kateus enemmän arvossa

pidettyä Nevalaista kohtaan, ja nyt hän hiljaa ja varovasti puhalteli

kytevää tulta. Niin taitavasti osasi hän menetellä, että Sipo ei

huomannut toverinsa kaksipuolista käytöstä; ainoastaan tarkkanäköisemmät

havaitsivat, että Yrjöä ei voisi suututtaa, jos Nevalaisesta puhuisi

vaikka kuinka pahaa.

Nurmeksen talokkaat pitivät kokouksen, jossa keskusteltiin retkestä

Hovilaa vastaan. Muuan torppari toi Nevalaisellekin sanan siitä, että

kokous pidettäisiin Karjalaisen luona. Sipo oivalsi nyt selvästi, mitä

hän jo oli vähin aavistanut: että talonpojilla oli häntä vastaan nurjaa

mieltä. Koska ei Yrjö tai joku muu talokas antanut hänelle kokouksesta

tietoa, ymmärsi hän yskän ja päätti kokonaan pysyä retkestä erillään.

Tämä päätös kalvoi Sipon sydäntä. Nyt, kun koston hetki oli lähestynyt,

piti hänen istua ristissä käsin ja odottaa, mitä muut toimisivat! Mitä

hänen omaisensa, mitä hovilaiset tästä ajattelisivat? He olisivat

tietysti siitä mielissään, ehkäpä surkuttelisivat häntä!

Nämät mietteet ja loukattu ylpeys ahdistivat Nevalaisen sydäntä. Hän ei

koskaan ollut tuntenut olevansa niin yksinään kuin nyt.

Talonpoikien kokouksessa päätettiin, että retki Hovilaa vastaan

tehtäisiin yöllä marraskuun 30 päivää vasten. Edellisenä iltana

kokoontuivat nurmeslaiset Turuisen luo, mistä lähtö oli tapahtuva. Yrjö

Sormuinen valittiin yksimielisesti johtajaksi.

Miehiä oli koolla neljättäkymmentä. Usea oli retken seurauksia peljäten

jäänyt saapumatta. "Aseina oli miehillä pyssyjä ja musketteja, joita

ainakin osaksi olivat saaneet sotaharjoituksiansa varten ja myös

vihollisia vastaan käytettäviksi, mutta jotka nyt käännettiin omaa

isäntää ja kruunun käskyläistä vastaan", lausuu historiankirjoittaja.

* * * * *

Pienoisessa mökissään istui yllämainittuna iltana -- yksinään kuten

tavallisesti -- Horman Malla. Hänen edessään oli aarrelipas avonaisena.

Siinä oli sekaisin kultasormuksia ja korvarenkaita, hopealusikoita ja

rahoja. Malla oli (ties monennenko kerran sinä päivänä) lukenut ja

kädessään punninnut kaikki nämä kalleudet. Nyt hän luki ne viimeiseen

kertaan. Hän suuteli niitä, piteli niitä edempänä ja lähempänä silmäinsä

edessä, suuteli uudestaan ja pani ne vihdoin lippaaseen takaisin.

Lopuksi hän kohotti pankon viereltä kiveä ja laski lippaan

kätköpaikkaansa.

Ulkona vinkui tuuli, ja lunta satoi. Oli uuden kuun aika. Laskenut päivä

oli jättänyt jälkeensä synkän pimeyden, jota kuitenkin lisääntyvä

lumivaippa lievensi.

Noita kuuli oveltaan kolme kopausta. "Kukahan näinkin myöhään ja tällä

ilmalla neuvoani hakee?" jupisi hän, astui sitten oven luo ja kysyi:

"Kuka siellä?"

"Avaa, noita", kuului vastaus.

"Kuka olet? Sano nimesi, et muutoin pääse sisään", tivasi Malla.

"Sipo Nevalainen tarvitsee vielä kerran apuasi", kuului vastaus.

Ovi avattiin. Kalpeana, hajalla hiuksin ilmestyi sieltä Nevalainen.

Levoton tuli hehkui hänen silmissään.

"Noita", sanoi hän ottaen takkinsa alta esiin kauniin hopealta hohtavan

lippaan; "nyt on neuvosi ja kykysi tarpeeseen. Talonpojat aikovat tehdä

hyökkäyksen Hovilaa vastaan. Sinun pitää estää se onnistumasta."

"Estää -- retki onnistumasta -- Sipo Nevalainenko niin puhuu? Oletko

hovilaisten ystäväksi ruvennut?" ihmetteli Malla.

"En ole kenenkään ystävä -- kuule, noita -- nyt olen niinkuin sinä --

minulla ei ole ketään, johon voin luottaa, jota voisin rakastaa, en edes

kullasta ja hopeasta välitä niinkuin sinä."

"Hm", -- jupisi Malla, -- "minä ymmärrän. Sinä olet suututtanut

talonpojat."

"Minä olen heitä moniaita nuhdellut hävyttömästä pelkuruudesta, siinä

kaikki. Nyt ei enää Sipoa tarvita! Oli aika, jolloin minun neuvoni ja

toimintani oli välttämätön. Se aika on mennyt. -- Mutta vähät siitä.

Sano, miten talonpoikien retki estetään."

"Milloin se tapahtuu?" kysyi noita.

"Tän'iltana", vastasi Sipo.

"Mutta jos retki ehkäistään, niin hovilaiset pelastuvat suuresta

vaarasta, sillä nyt on sille hankkeelle edullinen aika", huomautti Malla

tuijottaen Nevalaiseen yhdellä silmällään.

"Aika voi vastakin olla edullinen", arveli Sipo.

"Mutta Affleck voi siksi palata", muistutti noita.

"Olkoon miten tahansa", virkkoi Nevalainen; "asiat ovat nyt

sietämättömällä tolalla; toimita muutos, Malla, niin tämä lipas

kaikkinensa on sinun!"

Malla vilhui ahnaasti tuohon hohtavaan esineeseen.

"Minä voin sinua auttaa", sanoi hän painavasti. "Talonpojat luulivat

hyvin sinuttakin tulevansa toimeen. Mutta lupaan, että ennenkun he

saapuvat Hovilaan, tulevat he pyytämään sinua avukseen."

"Sitä en minä usko", epäili Sipo.

"Siinä tapauksessa et tunne Horman Mallaa", lausui noita. "Voin

suurempiakin saada aikaan. Mene nyt levollisena kotiisi ja odota;

ennenkun yö on puolessa, olet sinä Hovilassa."

Sipo ei tiennyt mitään varmempaakaan keinoa selviytyäkseen

epätietoisuudestansa; hän tyytyi tähän lupaukseen, vaikkei hän siihen

juuri luottanut. Hän antoi lippaan noidalle ja sanoi: "Tuo on kallis

lahja, mutta tärkeä onkin nyt asiani ollut. Jos tänä yönä pääsen

Hovilaan toimimaan, niin vielä tulevaisuuskin siitä yöstä mainitsee."

Niin sanottuaan erosi Nevalainen noidasta ja meni kotiinsa. Mennessään

hän jupisi: "Minä tunnen, että nyt olen elämässäni tullut käännekohtaan.

Seuratkoon hyvää tai pahaa, kunhan joku muutos nykyoloissa tapahtuu."

* * * * *

Kaksi tuntia jälkeenpäin liikkui Nurmeksen maantiellä suurehko

miesjoukko verkalleen eteenpäin. Eturivissä astuivat Sormuinen,

Karjalainen, Turuinen, Ikonen ja Nyyrinen, ja moni muu koetti aina

tuolloin tällöin tunkeutua eturiviin muka jotakin kysymään, mutta

oikeastaan ikäänkuin arvoansa lisätäkseen.

"Eipä olisi luullut tuota", lausui muuan jykevä partasuu, "että Yrjön

sisar, siivo Elsa, olisi noin juljennut pettää veljeään ja muita. Mutta

rakkaus se kaikki rakentaa, sanoi Puuperän Aatami, kun nai Tiiralan

rikkaan ruotimuorin."

"Saarelan Pekka ei tunnusta vieneensä kirjettä", sanoi Yrjö Sormuinen,

"osittain tietysti pelosta, osittain säälien Elsaa. Minä luulen myös,

että Nevalaisen Juhana on tehnyt parastaan tukkiakseen häneltä suun.

Mutta nyt, kun ollaan näin miehissä koolla, voitaisiin käydä tuolla

Pekan mökissä ja pakoittaa hänet tunnustamaan."

"Vaan jos Hovilassa myönnetään, että Pekka on kirjeen tuonut, niin ei

Pekan kielto mitään merkitse", virkkoi Karjalainen.

"Hovilassa ei ollut tuojaa tunnettu, siinäpä se ässä on", lausui Ikonen.

"Pekka on vasta kaksi kuukautta ollut täällä."

"Hovilaiset ovat luvanneet kaksi taalaria hopeassa sille, joka retkestä

ilmoitti, mutta Pekka-parka ei ole uskaltanut käydä palkkiota

perimässä", sanoi Nyyrinen. "Jos ei minua tunnettaisi, niin kävisin

hyvänä miehenä perimässä palkinnon."

"Mutta jos otettaisiin Pekka nyt mukaan, niin hovilaiset kyllä hänet

tuntisivat", lausui vakava Turuinen, joka ei suinkaan arvannut, että

hänen ehdotuksensa oli hyvinkin sattuva.

"Oikein, oikein", huusivat useat. "Sehän on selkeä asia! Turuinen on

oikeassa."

Kuusi miestä poikkesi nyt kujalle, joka johti Pekan mökkiin; toiset

kulkivat verkalleen eteenpäin.

Mökin luo ehdittyään astui Sormuinen ja kaksi muuta sisään; toiset

odottivat oven takana, ollen valmiina auttamaan, jos tarvittaisiin.

Pekka makasi oven suussa, hänen vaimonsa lapsen kanssa perempänä

penkillä. Kuullessaan oven avautuvan heräsi Pekka, hypähti pystyyn, iski

valkeaa tuluksillaan ja viritti päreen palamaan. Sitten hän kynsien

vasemmalla kädellään pellavankarvaista tukkaansa ärähti: "Keitä p--leitä

te olette, jotka yörauhaa häiritsette? Totta maar, nämä nurmeslaiset

ovat lemmon joukkiota."

"Älä veikkoni noin melua", lausui Sormuinen; "meillä on vaan vähän asiaa

sinulle."

"Asiaa!" ärähti Pekka. "Minkä lemmon asian aika _nyt_ on?"

"Yö on meidän asioillemme tällä kertaa sopivampi kuin päivä", virkkoi

Yrjö. "Kuinka on, Pekka, sen kirjeen laita, jonka veit Hovilaan?

Tunnustapa nyt!"

"Tunnusta", sanoi Pekka. "Mitä höpiset?"

"Tuon arvasin", sanoi Yrjö kumppaneilleen, jatkaen Pekalle: "Sinun pitää

nyt lähteä mukaamme."

"Se on valhe", epäsi pellavatukkainen Pekka, hyppäsi rahille ja otti

seinältä luodikon. Ojentaen sen tulleita kohden virkkoi hän: "Ulos

täältä! Tuossa on ovi. Millä oikeudella te tunkeutte asuntooni?"

Yrjö ja hänen kumppaninsa vetäysivät lähemmäs ovea, nähdessään ojennetun

pyssyn.

"Älä ylvästele", varoitti Yrjö. "Sinä olet yksi, ja meitä on kolme

näkyvissä ja kolme oven takana."

"Vaikka teitä olisi viisi sisällä ja kuusi oven takana, niin ei teillä

ole oikeutta puolellanne", sanoi jäykkä Pekka.

Muuan miehistä oli hiljaa hiipinyt Pekan taakse ja tempasi tämän äkkiä

kumoon. Pekan vaimo parkaisi pelosta, ja lapsi säikähtyi ruikuttamaan.

"Jumalan tähden", huusi vaimo. "Mitä aiotte Pekalle tehdä? Hän on

viaton."

"Hänelle ei tapahdu mitään pahaa, kun hän seuraa meitä Hovilaan",

virkkoi Yrjö. "Sieltä hän pääsee kohta pois, kun on tehtävänsä

täyttänyt."

"Älä tunnusta siellä. Pelasta kaunis Elsa", kuiskasi vaimo Pekalle. Yrjö

kuuli sanat ja lausui hymyillen: "Ei hänen tarvitse puhua sanaakaan.

Hovilaiset sanovat vain, onko hän sama mies, joka toi kirjeen."

"Minä en tosiaankaan halua nyt yöllä lähteä seuraanne", sanoi Pekka.

"Huomenna voin tulla noutamattakin."

"Kiitos lupauksesta", lausui Yrjö ivaten. "Mutta niinkuin sanottu,

tarvitsemme sinua juuri nyt. Vedä siis housut jalkaasi."

Pekka ei tähänkään suostunut. Housut tukittiin väkisin hänen jalkaansa.

Takkia myöskin piti muiden tukkia hänen ylleen; sitten hänet talutettiin

tuvasta ulos.

* * * * *

Sillaikaa oli kujan suussa odottaville talonpojille tapahtunut vielä

kummempi näytös. Kohta senjälkeen kun Yrjö seuraajineen oli eronnut

Pekan mökkiin, olivat talonpojat tiellä nähneet noin kymmenen sylen

päässä tulen leimahtavan. He astuivat vähän eteenpäin, katsoakseen

ilmiön syytä, mutta mitään huomaamatta. Hetken kuluttua näkyi perätysten

kaksi leimausta ja sitten kuului ikäänkuin miekkojen kalsketta.

Talonpojat säikähtivät; he astuivat taaskin katsomaan, mikä oli syynä

ilmiöön, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Ja kohta näkyi kolmannella

kerralla kolme väläystä, ja nyt kuului valittava ääni, joka puhui:

"Onnettomat! Mihin jätitte Sipo Nevalaisen?"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Karjalainen, jonka kalpea muoto todisti,

että rohkeus alkoi haihtua hänen rinnastaan.

"Ei liene tämä hyvän edellä", jupisi Turuinen. "Mutta mitä meihin kuuluu

Nevalainen?"

"Älkäämme turhaan vaivatko päätämme", sanoi Ikonen. "Tuo ilmiö merkitsi

jotakin, mutta me menemme eteenpäin siitä huolimatta."

"Minä pelkään, ettemme tule Hovilan portin sisäpuolelle tänä yönä",

jupisi muuan vanhus. "Olen paljon nähnyt maailmassa ja tiedän, että

enteistä voi aavistaa tulevaisuutta."

Näille arveluille tuli äkkiä päätös, kun noita ilmausi talonpoikain

keskelle, näiden huomaamatta tarkemmin, mistä päin hän tulikaan. Horman

Mallan tunsi kukin parhaaksi selittäjäksi tällaisessa asiassa; ja kun

Malla oli vähintään viiteen eri tapaan kuullut kertomuksen ilmiöstä, hän

lyhyeen selitti, että Sipo Nevalainen oli se mies, joka enemmän kuin

kukaan muu voisi johtaa rynnäkköä Hovilaan, ja nuhteli talonpoikia

siitä, että he niin ajattelemattomasti olivat syrjäyttäneet sen miehen,

jota usean heistä tuli hyväntekijänään kiittää.

Tätä puhetta koettivat jotkut vastustella, mutta kun noita ennusti

varmaa epäonnistumista retkelle, jos ei Nevalainen ollut mukana,

taipuivat kaikki siihen, että Sipo noudettaisiin kotoaan. Päätöksen

jälkeen seurasi heti teko, ja piankin oli Sipo, joka ensin kieltäytyi

lähtemästä, saatu osalliseksi retkeen.

Kun Yrjö yölliseltä syrjäretkeltään saapui muiden luo, näki hän suureksi

kummastuksekseen ja närkästyksekseen Nevalaisen olevan mukana. Hän

tervehti Sipoa kuten tavallisesti, mutta hänen sydämessään leimusi

kateuden liekki. Hän päätti asettaa Sipon semmoiseen asemaan, jotta tämä

ei suinkaan kiittäisi onneaan, kun oli tullut näin kutsumatta joukkoon.

Talonpojat pääsivät pian Hovilan kujan suuhun. Sipo Nevalainen asettui

nyt heidän eteensä ja lausui:

"Meidän sopumme ei viime aikaan ole ollut aivan kehuttava. Syytä siihen

lienee jos minun puolellani, niin teidänkin. Mutta minä unhoitan vähät

riidat ja pyydän teitä tekemään samoin. Nyt on meillä yhteinen

vihollinen ja yhteinen vaara. Väkivallalla on meitä kohdeltu, ja

väkivallalla me puolestamme maksamme vihollisellemme. Köyhien, orpojen

ja leskien puoltajina olemme tällä hetkellä. Oikea asiamme toivottavasti

tuopi meille voiton. Toverit, olkaa urhoolliset! Minä koetan tänä yönä

kunnostaa nimeni. Tehkää te samoin, niin saamme varmaankin nauttia

koston ja voiton suloisuutta."

Horman Malla, joka oli jäänyt joukkoon, tokaisi: "Tähtiin on

kirjoitettu, että Nevalainen saa kummia aikaan Hovilassa. Olkaa hälle

kuuliaiset, niin voitto on teidän, mainio voitto!"

Yrjö Sormuinen ei myöskään tahtonut olla muita huonompi kehoituksissaan

ja haastoi: "Koston hetki on tullut. Tässä ei voitto minun uskoni mukaan

riipu yksityisen, vaan kaikkien kunnosta. Niinpäin minä tähtien kieltä

tulkitsen. -- Älkää säästäkö käsivarsianne! Hakatkaa mihin vain

ulotutte. Pistetään tuohon lemmon pesään tuli, jotta se tulee

perinpohjin hävitetyksi."

Oli sydänyön aika. Miehet alkoivat liikkua eteenpäin, läheten Hovilan

ulkohuoneita. Etupäässä astuivat Sipo Nevalainen ja noita, joka

ikäänkuin hänen suojelushenkenään kulki sivulla. Nevalaisen toisella

sivulla astui Yrjö Sormuinen, vakaisena, kalpeana. Hovilassa näkyivät

kaikki vaipuneen uneen, ja talonpojat pääsivät aivan esteettömästi

portille saakka. Tässä pysähdyttiin vielä kerran, ja tulijain parvi

jaettiin kolmeen osaan, joista pienimmän piti jäädä portille

vartioimaan, uhkaisiko mikään vaara; molemmille muille ryhmille jäi

valloitettavaksi jompikumpi Hovilan kahdesta rakennuksesta.