Matkalla Käkisalmeen.
Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun
päivänä seitsemän henkeä, jotka virkistäysivät pöytään ladotuilla
ylenpalttisilla ruoka- ja juomalajeilla. Pöydän päässä istui rovasti
Haerkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia.
Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen vasemmalla
puolellaan, Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla.
Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka
suunnattomasti rakasti latinankieltä ja oli onnellinen, kun sai sitä
käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari
Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle
ei kukaan muu voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa
laski tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatkin unen
horroksesta, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.
Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakoittamalla pani vieraansa
syömään.
"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti Nevalaiselta,
mutta ennenkuin tämä kerkisi vastata, virkkoi Karjalainen: "Pietari
Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen."
"Te olette nyt alottaneet tärkeän toimen", jatkoi rovasti. "Luotan
siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että
seisotte pelvotta, vaikka maailmakin menisi ylösalaisin, niinkuin
runoilija sanoo."
"_Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae_", säesti
Wallius.
"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon saavani
palatessanne tervehtiä teitä vapaina miehinä".
"Vapaus on ihmiselle kaikkein kallein", sanoi Nevalainen.
"_Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum_",
lisäsi Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.
"Se on aivan totta", sanoi Haerkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseeseen
kuuluu jatko näin: _Sed probe respiciendum est numne plenae libertatis
simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno
imperio subducere volumus_. Mutta meille ei voi tapahtua _majus malum_
kuin Affleck. _Alienum imperium_ eli toinen esivalta on meille
tarpeellinen ja siinä _punctum_."
Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan
teitä takaisin odottaa? Ette kait ohi minun taloni silloinkaan kulje,
toivon ma."
"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän kuluttua", arveli Nevalainen.
Aterian päätyttyä lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän
kaikesta sydämestäni herra rovastia tästä uudesta suosiollisuuden
osoituksesta. Armon Herra korkeudesta suokoon teille ikää ja terveyttä,
että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkaan laumanne eduksi."
"Kaiken voimani saan Herralta. Hänelle olkoon kiitos ja kunnia
iankaikkisesti", virkkoi rovasti.
"_Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen_",
lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.
Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren, ja sitten
noustiin aterialta.
Rovasti vei Nevalaisen vähän erilleen muista ja kysyi: "Tietävätkö
nurmeslaiset lähdöstänne?"
"Olkaa levollisena, herra rovasti. Horman Malla sanoi, että ellemme näe
sinistä karhua, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin meidän ei
tarvitse peljätä esteitä nurmeslaisten puolelta."
"No, silloin lienette varmoja", naurahti Haerkepaeus.
Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat lausuivat
hyvästit vieraanvaraiselle rovastille sekä pastorille ja lukkarille,
jotka viimemainitut saattoivat heitä hyvän matkaa maantietä ja sitten
menivät kumpikin kotiinsa.
Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä
eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka riippui nahkahihnassa
olkapäältä, Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli
pistooli, ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina
kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.
Pitkän aikaa astuttiin äänettöminä, miettien rovastin ystävällistä
kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli edetty, istahdettiin
tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli hellinnyt
kantimestaan.
"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemman Pielisiin", sanoi
Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saa nähdä, millä tuulella Jästihanska
on, kun kuulee missä olemme käyneet."
"Kuka meistä rupeaa Käkisalmella puheenjohtajaksi?", kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi venuskaa."
Vakava Turuinen rykäisi.
"Suotuisissa asioissa ymmärtää helposti toisensa", sanoi Nevalainen.
"Pääasia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi
Nurmeksesta. Se on ensimäinen ehto."
"Vaan emmehän uskostamme luovu", sanoi Turuinen.
"Tietysti emme", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä
uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja."
"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Niin, kosto!
Kun seisoin kotonani yksin, voimatonna, ja näin kuinka nuo kelvottomat
rikkoivat kotirauhan, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen
valan minä aion pitää, niin kauan kuin tuo oikea käsi minua tottelee."
Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat
huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.
"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" haastoi Karjalainen. "Minä
sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta maar uskaltanut sanoa
vaimolleni mihin menen, sillä hovilaiset olisivat häneltä kiristäneet
salaisuuden, ja Maija ei olekaan juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala
paratkoon."
"Minun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin."
Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Laelle tultuaan he huomasivat
taaskin notkossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siitä
muut kuin jalkamiehet näyttäneet voivan poikki päästä. Samassa kuulivat
he takaa kärryjen ratinaa ja näkivät kolmien rattaiden laskeutuvan
peräkkäin täyttä vauhtia alas mäkeä, yli sillan; kohta olivat ne
saavuttaneet jalkamiehet.
Nämä koettivat astua nopeasti, ehtiäkseen sen sillan yli, joka oli
heidän edessään, sillä he tunsivat heti Arnkijlin ja Björnin etumaisissa
kärryissä. Mutta takaa-ajajat karauttivat vinhasti jalkamiesten ohi
eivätkä pysähtyneet ennenkuin silta esti heitä pääsemästä eteenpäin.
"Meidät on varmaankin petetty", sanoi Nevalainen Sormuiselle. "Jos ei
Karjalaisen pyssynkannatin olisi irtaantunut, niin olisimme sillan
tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle
puolelle ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi
palanneet. Nyt ei auta muu kuin silti tehdä vastarintaa. Ajattelinpa
lähettää luodin noihin etumaisiin kärryihin, mutta kun eivät he ole
vielä mitään puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa."
Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi jäi hevosia vartioimaan; toiset
alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäytyivät vähän ylemmä mäen
rinteeseen.
"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.
"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", vastasi Sormuinen.
"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on
kertonut vaarallisia vehkeitä olevan tekeillä, ja me järjestyksen miehet
olemme tulleet katsomaan, onko puheessa perää."
"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylenkatseellisesti. "Te olette
veronkantajia, vaan ette järjestyksen valvojia. Pysykää ammatissanne."
"Ja te olette maankavaltajia", ärjähti Arnkijl, "ja siitä saatte vastata
oikeuden edessä. Nyt saatte kääntää nenänne takaisin Nurmesta kohden; ei
Käkisalmea enää kannata ajatella."
"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme
menossa pääkuvernööri Nierothin luo hakemaan huojennusta pakkoverosta."
"Sen valehtelet samoin kuin kotonasikin olit valehdellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan hovilaisista.
"Sinä hävytön rakki", kähisi Karjalainen, "olet varmaan käynyt
kotirauhaani rikkomassa!"
"Ole siitä rauhasta huoletta, kun itse olet täällä", vastasi äkäinen
renki.
Mielet kiihtyivät kummallakin puolen, ja hovilaiset piankin ryntäsivät
talonpoikien päälle. Nämä puolustausivat ensin sauvoilla, mutta kun
hovilaisilla oli ylivoima, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.
Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; kuului pamaus, ja Arnkijl vaipui kohta
polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkeeseen.
Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vain neljä
neljää vastaan.
"Tuosta saat viime kappain päällisiksi", huusi Sormuinen ja sivalsi
Björniä hartioihin. Tämä kiljaisi kivusta ja huitaisi Sormuiselta miekan
lappeella oikean käsivarren turraksi. Samassa muuan Hovilan renki
sieppasi Sormuisen seljälleen.
"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan
sovinnossa, ettei tule käräjäasiaa."
"Sinua raukkaa!" karjaisi Nevalainen. "Vai sovinnossa!"
Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta vasten ja
väitti: "Ei tässä enää auta vastustaa."
Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenkin
rohkeutensa masentui. Hovilaiset käyttivät tätä epäröintiä edukseen.
Kohta oli Sormuiselta ja hänen kahdelta kumppaniltaan kädet sidottu
taakse.
Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei ehtinyt panostaa
pyssyänsä, vaan piti sitä piipusta kiinni ja heilutti kuin nuijaa.
Hovilaiset epäröivät käydä uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun.
Vihdoin heitä kuitenkin alkoi hävettää, etteivät neljään mieheen
suoriutuneet yhdestä; he ryntäsivät yhtaikaa Sipon kimppuun. Tämä kävi
käsiksi muutamaan renkiin ja paiskasi hänet niin voimakkaasti toista
renkiä kohden, että kumpikin kierähti tien syrjään ja vieri ojaan,
huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien sivussa vaikeroiden vammastaan;
ainoastaan Björn ja yksi renki kykenivät enää ahdistamaan Nevalaista.
Hevoset olivat notkossa käyneet levottomiksi nujakasta ja lykänneet
kärryjä takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi, hän tirkisteli
sillalle päin ja jupisi: "Kohtaloni ei suo minulle menestystä tällä
kertaa."
Hetken oli voimakas mies kykenemätön pitämään puoliansa. Tätä käytti
Björn astuakseen Nevalaisen luo, ottaakseen nahkahihnan ja sitoakseen
Sipolta kädet seljän taa.
Nyt Nevalainen kavahti ikäänkuin horroksista, syvään huoaten. Hän oli
päässyt lumouksestaan ja olisi nyt taas ollut valmis tekemään
vastarintaa, mutta se oli jo myöhäistä.
"Noidan ennustus kävi toteen", mutisi Nevalainen. "Kuka olisi uskonut:
sininen karhu puussa, ja sitä karhua ei luoti voi tappaa."
Talonpojat jaettiin nyt kärryjen kesken yksittäin. Turuinen ja muuan
Hovilan rengeistä joutuivat jalkapatikassa kulkemaan Pielisiin, mistä
saivat hevosen.
Björnin kärryihin noustessaan Nevalainen tirkisteli vieläkin kärryjen
perälautaa, johon oli sininen karhunkuva maalattu. Tämä oli muka Björnin
vaakuna.
* * * * *
Palautettujen mielenkarvaus ilmausi paluumatkalla eri tavoin. Sipo istui
äänetönnä. Björn koetti häntä puhutella, mutta Nevalainen ei vastannut.
Hän mietti vain yhtä asiaa: miten saada tieto siitä, kuka heidän
retkensä oli ilmaissut hovilaisille. Sormuinen purki sappeansa
hovilaisille mitä räiväävimmin, luvaten heille korvausta tästä päivästä.
Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille
kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansainneet.
Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada
tietää, kuka hovilaisille oli talonpoikain lähdön ilmoittanut, mutta
siitä ei tullut selvyyttä. Turuinen istui äänetönnä; ei hän näyttänyt
liioin surevan tätä äkkinäistä palaamista.
Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun
Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle katsomaan, kuka
ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Luulenpa,
että Juhana tämän teki", ajatteli hän; "poika pettänyt isänsä!"
Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin
käräjiin siitä, että oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat
houkutellut epäiltävälle retkelle. Hänet tuomittiin sakkoon, jonka hän
kernaasti maksoi lausuen: "Minun kukkarostani nyt raha lähtee, mutta
hovilaisilta se vielä peritään."
Arnkijlin vamma parani pian, mutta hänen sydämeensä oli isketty haava,
joka kauan pysyi arpeutumatta. Hänessä kyti sammumaton viha Nurmeksen
talonpoikia ja etenkin Nevalaista vastaan.