Hovilassa.
Seuraavan päivän iltapuolella istui majuri Affleckin tilalla hänen kolme
uskottuansa ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa puheilla sekä
aseiden puhdistamisella ja teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa
piimuskettia, Jessenhaus puhdisti sytytinluikkua, ja Björn Finne hioi
miekkaa. Pöydällä oli kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he
istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita:
pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja. Yhdellä seinällä näkyi
Kaarle XI:n ja Kristiinan muotokuvat.
"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"
"Soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui Finne,
joka kerran alkaessaan oli mahdottoman järkeileväinen. "Olisinpa
esimerkiksi kärpänen."
"Ja mitä hyötyä sinulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin
täysikuu-muotoa.
"Tekisi mieleni kerran kuulla, mitä nurmeslaiset meistä puhuvat.
Etteivät he meitä kiitä, sen toki käsitän; mutta tahtoisinpa tietää,
mitä päävikaa he meissä kussakin pärmänttäävät."
"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi välitämme", sanoi Jessenhaus
kuivasti. "Sinulla, Björn, on suoraan sanoen yksi vika, joka usein on
meille haitallisempi kuin nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi
kappoja tynnyrien sijasta ja joskus päin vastoin, mikä taas alentaa
arvoamme ja turhaan ärsyttää kansaa."
"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin
nuhteista, joita hän ei suinkaan ensi kertaa kuullut: "sen tiedän, että
minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että minulla
on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he nimittelevät Pelsepupiksi ja
sen sellaiseksi. Ja Arnkijl -- hm -- en tahdo sinua, Fredrik, loukata --
hm -- jääköön sikseen."
"Minua et loukkaa, jos sanot", tokaisi Arnkijl, joka kuitenkaan ei
tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla vai eikö.
"He sanovat -- hm -- että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden
kanssa voi rehellinen olla? Sanovat myös, että olet vähän pelkurimainen.
Minä olen selittänyt, että viime kuumetautisi jälkeen luontosi tuli
vähän aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole -- sitä olen vakuuttanut."
"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa", muistutti Jessenhaus.
"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.
"Kun rovasti vannotti kansan ryssän alamaisuuteen kirkossa", vastasi
Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua
silloin. Kun olisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille pienen puheen,
niinkuin totta maar minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia
olisi tapahtunut. Nyt ovat he ryssän kanssa liitossa, ja meille voi
tulla ahtaat olot; siihen on syynä sinun pelkuruutesi ja
huolettomuutesi."
Björnin veri kuohahti, mutta hän ei oikein uskaltanut vastustaa
Jessenhausia, vaan lausui: "Sinulla on aina minua vastaan nurkumista.
Jos itse olisit ollut kirkossa, et olisi avannut suutasi enempää kuin
minäkään. Tiedät hyvin, ettei meikäläisen puhetta olisi otettu kuuleviin
korviin. Mutta moitteesi johtuukin kateudesta. Sinä et soisi, että minä
olen majurin suosiossa yhtä paljon kuin sinäkin, vaikka minua kyllä
koetetaan parjata hänen edessään."
"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi suurtakaan parjaamista, ennen kuin
olisit passitettu palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Mutta se sikseen.
Minä en tahdo sinua sortaa, ainoastaan oikaista, ja oikaiseminen on aina
vastenmielistä inhimilliselle ylpeydelle. Mutta olen minäkin aikanani
saanut nuhteita kuulla ja kouraantuntuvastikin kokea. Kun majuri oli
pahalla tuulella, ei ollut hauska olla; korviaan sai varoa. Kerran hän
kolautti minua miekan lappeella selkään, niin etten pitkään aikaan
saanut hengitetyksi. Semmoinen kohtelu oli liian ankaraa, ja sanoinkin
kerran majurille, että jos hän vielä minua niin pitelee, käykööt tiemme
erilleen! Hän katui, syleili minua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä
luopua, sillä semmoista auttajaa ei ole hänellä ollut eikä tule."
Tämä puhe melkoisesti lepytti sävyisää Björniä, niinkuin Jessenhaus oli
arvannut.
"Majurilta on tullut kirje", jatkoi nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee
meidän pitää huolta siitä, että hänen loputkin tavaransa Suorlahden ja
Lieksan tiloilta tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä
täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee
Kiteelle ja Pielisiin."
"Minä olen valmis", tarjousi Arnkijl, joka heti oivalsi, että se matka
olisi varsin terveellinen kukkarolle.
"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut", virkkoi Björn; "sinähän,
Arnkijl, vasta kävit Kajaanissa".
"Niin, majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin."
"Minä pidän sopivampana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samalla suunnalla", huomautti Jessenhaus.
"Määrää sinä, Pietari", esitti Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä
menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".
"Katson sopivaksi, että Arnkijl lähtee", päätti Jessenhaus; "Björn on
täällä kotona tarpeeseen".
Finne nousi ylös ja paiskasi hiomansa miekan pöydälle, jotta se tärähti.
"Te luulette voivanne menetellä kanssani niinkuin lapselle määräillään",
huusi hän, "mutta vaikka Björn Finne onkin pitkämielinen, ei hän ole
vahasta tehty. Tällä kertaa pitää tulla poikkeus. Ellen minä pääse yksin
tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta,
ja silloin saatte tulla toimeen nurmeslaisten kanssa miten voitte."
"Ka -- joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".
Ovi avattiin, ja muuan mies astui sisään.
Jessenhaus hätkähti nähdessään, ettei tulija ollut oman talon miehiä.
Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihollisiaan.
"Mikä on asiasi?" kysyi hän.
Tuntematon seisoi ääneti, uteliaasti silmäillen huonetta.
"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi
Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne
tulla."
"Minun käskettiin tuoda tämä kirje", ilmoitti vieras ja ojensi
Jessenhausille kätensä.
Veronkantaja silmäili jännittyneesti kirjettä. Arnkijl ja Finne myös
tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan, millainen kirje oli. Sillaikaa
puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.
Jessenhaus silmäsi ovea kohden, ja nähdessään vieraan kadonneeksi
huudahti hän: "Arnkijl, joudu ajamaan takaa. Sinullahan on nopsat
jalat."
Nuolen nopeudella säntäsi Arnkijl ulos ovesta.
Jessenhaus silmäili tarkoin kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille
kirjoitettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa näki
hän, että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.
Kirje sisälsi seuraavat sanat:
"Tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa on tänä
iltana lähtenyt Nurmeksesta jalkasin etelää kohti hakemaan venäläisiltä
apua teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää
isänmaan vapautta kalliimpana kuin yksityisten kostonhimoa, ilmaisee hän
täten teille asian toivoen, että te väkivoimalla koetatte palauttaa
matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään."
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmiantoon luottaa?
Olisiko tässä joku koirankuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät houkutella
kotoamme, jotta sillävälin voitaisiin ryöstää majurin tavarat täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä
pullon ja nielaisi pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän luo
istumaan ja näytti hyvin miettivältä tuon aatostenkirkastuksen jälestä.
Nyt kuului askeleita oven takaa, ja Arnkijl astui sisään -- yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähättäen, "mutta se mies
meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin
Turuisen metsikön rinteessä katosi kuin tähdenlento taivaana."
Hän sai lukeakseen kirjeen ja lausui: "Huomen-aamulla lähden ajamaan
heitä takaa. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollakin
asialla muka, jotta saamme nähdä, ovatko isännät poissa. Sitten
kyselemme, missä he ovat, ja jos ei voida siitä antaa selvyyttä tai
saamme vääriä ilmoituksia, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän
miehen kanssa. Sinä, Jessenhaus, jäät vartioimaan kotia."
"Hyvin puhuttu", sanoi Jessenhaus.
"Me menemme hevosella, niin saavutamme heidät pian", virkkoi Arnkijl.
"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen
reklementin selkäpiille, että vasta ajattelevat, mihin matka vetää",
uhkasi Finne.
"Se on oikein, Björn", kiitti Jessenhaus.
Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.
"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoisia ryyppyjä", esitti hän.
"Kaiketikin sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui
Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomisaamuna kello viisi pitää
kaikkien olla valmiit. Hyvää yötä!"
Jessenhaus meni. Arnkijl aikoi myös tehdä samaten, mutta Björn sai hänet
vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinkin
syytä maistella vähän.
Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli
kovin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita,
tähtäili musketeilla ja huiteli ilmaa sapeleilla. Vihdoin hän vaipui
muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt
hiljaa ulos pirtistä ja meni makuuhuoneeseensa. Hovilassa oli paljon
asuinhuoneita, ja jokaisessa piti jonkun maata, jotta varkaat tai
talonpojat eivät voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.