Isä ja poika.
Aamuruskon kullatessa Pielisjärven seutuvia heräsi Juhana syvästä ja
virkistävästä unestaan. Hänen mieleensä juohtui heti suloinen uni
nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi
hän, puki yllensä ja istuutui akkunan ääreen ihailemaan itäistä
taivaanrantaa, jota nouseva aurinko valaisi purppurahohteellaan.
Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi
avattiin ja hänen äitinsä astui huoneeseen hyvää huomenta toivottamaan.
Sydämellisesti puristi hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän alkoi
kysellä Juhanan oloista setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta
kuin vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti
ilmaista tunteitaan, mutta hellälle äidilleen, jos kellekään, piti hänen
toki uskoa sydämensä salaisuus. Hän kertoi siis eilisiltaisesta
käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet
toisilleen ikuista uskollisuutta.
Tästäkös Katri oli iloissaan! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli
Elsa epäilemättä sekä ruumiin että sielun puolesta suloisin. Niinkuin
äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Ja ilomielin
vakuutti Katri sen liiton varmasti tuottavan mielihyvää myös Sipolle ja
Yrjöllekin, nämä miehet kun nyt olivat yhteisen hankkeen sovussa.
Katri kertoi nyt ryöstöstä, josta eilisiltaisessa ilahduksessa oli vain
ohimennen mainittu. Juhana surkutteli suuresti nurmeslaisia, johon Katri
huomautti, että toivottavasti jo piankin päästäisiin vapaiksi
hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyvästi, rupesi
tämä selittelemään liittohommaa ja rovastin puuhia kansan keskuudessa.
Juhana ei ensin tahtonut uskoa, että hänen jo Sääminkiin kuulemansa
hämärät huhut saattoivat merkitä näin pitkälle kehittynyttä villitystä.
Hänen isänsäkin mukana juonessa, ja asiat ratkaisevalle kannalle
saatettuina! Ensimältä hän luuli äitinsä saaneen jotenkuten väärää
käsitystä asemasta, mutta tämä vakuutti kaiken olevan selvää. Puheen
jatkuessa nousi Juhanan poskille yhä hehkuvampi puna. Vihdoin hän
huudahti: "Ei, minun tulee saada täysi selvyys!" ja hän riensi ulos
huoneesta, ennen kuin kummastunut äiti aavistikaan, ja kiirehti isänsä
luo.
Tyytyväisenä katseli Nevalainen poikaansa, tämän ajatuksia arvaamatta.
Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta, ja Sipo kysyi, oliko hän
nukkunut hyvin; mutta kun lyhyt vastaus oli myöntävä, ei isä sen enempää
ajatellut asiaa, vaan rupesi puhelemaan.
"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena. Karjalan lukko, Viipuri, on
valloitettu; Laatokan rantamaan suoja Käkisalmi on antautunut. Synkät
ovat enteet. Minun uskoni mukaan ei Savonlinna voi kauan pitää
puoliansa."
"On mahdollista, että sekin viimeinen tukemme kaatuu", sanoi Juhana
synkästi.
"Minun ymmärtääkseni", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaampaa koettaa
sovinnolla pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".
"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi Juhana,
terävästi silmäillen isäänsä.
"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi
omienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se menettää toivonsa
vihollisvallan torjumisesta", lausui Nevalainen.
"Isä", sanoi Juhana, "pelkäänpä että olette menettänyt hyvän uskonne".
"Ainakin hallitukseemme, sellaisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.
"Te ajattelette, isä, väärin", lausui Juhana, jonka ääni alkoi ilmaista
hänen sieluntilaansa enemmän kuin hän olisi suonut.
"Sinä näytät erityisen levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki
poikansa kiihtyvän mielialan.
"Kuulemani huhut eivät juuri ole voineet minua tyynnyttää", sanoi Juhana
vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutunut viekottelijan
vaikuteltavaksi."
"Viekottelijan?" toisti Sipo kummastuen.
"Niin juuri", sanoi Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja
puheellaan saanut aikaan kamalat hankkeet."
"Älä nyt rovastia syytä", sanoi Sipo naurahtaen. "Me olemme miehiä ja
tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän
kanssa? Onko se niin kumma?"
Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kumma? Hakekaa läpi
taivaat ja maat ja mainitkaa minulle joku mustempi teko kuin isänmaansa
kavallus!"
"Kavallus!" kertasi Sipo kavahtaen, ja hänen kulmakarvansa lähenivät
toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori,
ymmärrän kyllä tunteesi. Sinun sijassasi ja juuri sodan jaloista tullen,
ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja sinä minun sijassani olisit
varmaan samalla kannalla kuin minä. Minua on ryöstetty, ja minä tahdon
kostaa."
"Voi, isä!" lausui Juhana levottomasti; "minä riennän rovastin luo ja
kysyn, kenen luvalla hän käskee kansan luopua hallituksestaan. Hänen
täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin on vielä miehiä
Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen."
"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet oma poikani, ja senvuoksi en
tahdo puheeseesi suuttua. Kuule minua: vihasi rovastia vastaan on yhtä
perusteeton kuin uhkasikin. Sitäpaitsi olemme jo vannoneet Venäjälle
uskollisuudenvalan kirkossa viime pyhänä."
"Vannoneet! Uskollisuudenvalan!" toisti Juhana vaipuen penkille ja
peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikäänkuin ukonnuolen
iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen
silmänsä säteilivät ja rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen,
joka puoleksi ihmetellen, puoleksi peljäten silmäili poikaansa.
"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut,
"te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän ylevää muotoanne, minulle
hamasta lapsuudesta niin rakasta ja kunnioitettua, -- kun näen totiset
silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakautunut siitä, että vielä sama
sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja
minua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopuksi ovat
turmiollisia. Isänmaamme tarjoaa rintaansa niinkuin köyhä äiti
nääntyväisille lapsilleen, koettaen siitä pusertaa viimeiset
elinvoimansa. Ja tämmöisenkö äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan
jättäisimme!"
Sipo oli tätä puhetta kuullessaan noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja
seisahtui poikansa eteen, tuimasti tuijottaen häneen. Niinkuin kaksi
uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnoton poika", huudahti Sipo, "näinkö huonossa muistissa sinulla on
enää neljäs käsky! Tiedä, että ennen kuin sinä synnyit, oli minulla jo
selvä käsitys velvollisuuksistani, enkä ole niitä nytkään unhottanut.
Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta pidä huolta."
"Oi, isä", pyysi Juhana, "älkää minuun tuskaantuko! Älkää vihan vimmassa
päättäkö mielettömästi. En tahdo teitä nuhdella, vaan ainoastaan
herättää siitä lumouksesta, jonka valtaan olette joutunut."
"Sinun herättämistäsi en tarvitse", vastasi Sipo tylysti. "Sinä olet
varmaankin tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan
Jumalaa ja isänmaata kohtaan. Jos niin on asian laita, on minullakin
sinulle lyhyt neuvo annettavana, nimittäin että nopeasti matkustat
takaisin samaa tietä kuin olet tullut."
Näin sanottuaan käänsi hän selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi
kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli
lähtenyt.
"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko
muuttuukin kotiintuloni sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa
tuottaa?"
Tuokion kuluttua ovi taas aukeni, ja Katri astui sisään.
Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän
astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa vasten, jonka suojassa hän
ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.
Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri "Minä tiedän, mitä
on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä!
Kyllä luulen, ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti
olisi häntä siihen houkutellut. Viime sunnuntaina saarnasi rovasti
täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alamaisiksi. En ymmärrä muuta
kuin että silloin suuri synti tapahtui, vaikka olenkin koettanut
totuttautua ajattelemaan isäsi tavoin."
"Jos mikään on syntiä, niin se ainakin", vakuutti Juhana. "Kun voisin
keksiä jonkun apukeinon! Mutta oi surkeutta, pitääkö minun ruveta isäni
ilmiviholliseksi!"
Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "Pääni on niin kuuma. Tahdon
käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä
käyn. Isäni käski minun kohta palata samaa tietä kuin olen tullutkin. Ne
hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää teidän kahden parissa. Ja
sitten --"
Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken
akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet sumensivat hänen näkönsä.
Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan
heille tukena ja auttajana tällä kovan koetuksen hetkellä.
Juhana suuntasi askeleensa Elsan luo. Tämä otti lemmittynsä vastaan sekä
ilomielin että alakuloisesti. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön
luona. He olivat puhelleet puoliääneen, mutta Elsa oli kuitenkin sen
verran kuullut, että hän tiesi kysymyksenä olleen lähteä Käkisalmeen
hakemaan sieltä apua venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon
sanovan: "Älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos
tietäisikin, uskaltaisi; sillä -- ", loppua ei Elsa ollut kuullut.
Sitten oli Sipo maininnut jotakin noidasta, ja he olivat kumpikin
menneet ulos, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo jonnekin hommaansa.
"Onneton isä", jupisi Juhana. "Et tiedä, mitä aiot tehdä; retki pitäisi
estää, mutta isäni -- -- --".
Juhana painoi vapisevan neidon huulille suudelman ja lausui: "Onnetonta
on, jos retki toteutuu; silloin en enää tahdo elää!" Samassa hän riensi
pois. Elsa juoksi hänen jälkeensä, mutta kun Juhana jo oli kaukana
maantiellä, palasi neito pirttiin, vaipui rahille ja itki katkerasti.
* * * * *
Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki
alla päin ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Lähetessään noidan
asuntoa kohotti vaeltaja päätänsä. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se
avattiin varovasti, ja mies astui kiireesti sisälle.
Tulijan nähdessään Malla peräytyi pari askelta huudahtaen: "Mitä _sinä_
_minulta_ tahdot?"
Sipo Nevalainen -- sillä hän se oli -- viittasi tyynnyttävästi
kädellään, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "Minä tahdon tietää
asian ennakolta. Ilmoita, onnistuuko se, mihin aion ryhtyä. Palkitsen
sinua runsaasti."
"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat eksyttää vanhusta; mutta sinä olet
minua kerran kohdellut pahoin ja -- niinkuin silloin sanoin -- onni on
sinusta kaukana."
"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", pyysi Sipo.
"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita
ivaillen.
"Nöyrtynyt?" kertasi Sipo ja kohotti päänsä; mutta hän jatkoi vieläkin
malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko auttaa minua maksusta?"
"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin, kun minua niin töykeästi
kohtelit!"
"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö, että tuo
käsi voisi sinut tuossa tuokiossa ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä
ärsytä minua!"
"Sinä uhkaat!" naurahti Malla. "Mitä voittaisit, jos minut surmaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä joudut minua vielä useinkin tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et tahdo minulle vahinkoa tehdä; olen levollinen."
Noidan vakava puhe teki tehonsa. "Minä tosiaankin tarvitsen sinua",
myönsi Sipo tukehduttaen luonnollisen ärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän
avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä
ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen venäläisten pakeille,
saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja
voidaanko tätä jotenkin estää?"
"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli
kylliksi nöyryyttänyt Nevalaista. Tämä teki niinkuin noita vaati.
Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneihin hiiliin, pani kattilan
tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeata vettä. Kohta kohosi siitä höyry.
Noita tirkisteli höyryyn, kohotteli kumpaistakin kättänsä kattilaa
kohden ja jupisi itsekseen.
"Nyt", virkkoi noita ääneen tovin kuluttua, "nyt näen. Aika on sopiva
ylihuomenna; silloin on täysikuu."
"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.
Höyryn seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinistä karhua, jota
ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaaralta turvassa."
"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".
Hän läksi kevein askelin noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat,
suuteli niitä moneen kertaan ja siirsi sitten kiukaan alipuolesta kiven
irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla raotti tätä, ja
vielä kerran suudeltuaan äskeisiä ansioitansa antoi hän niitten
suljahtaa lippaaseen, jonka heti pisti takaisin talteensa.