IV

Rovasti jatkaa tointaan.

Kohta sen jälkeen kun hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään

Nevalaisen luona, levisi siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri

seurakuntaa. Itsekukin aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa

antaisi anteeksi ja varmaankin tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa

hovilaisille.

Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen

käymään Nevalaisen luona. Nämä kaksi miestä eivät viime aikoina olleet

eläneet aivan sovussa. Edellisen raju luonne ja vallanhalu oli

jälkimäiselle varsin vastenmielinen. Olipa heidän välillänsä puoli

vuotta takaperin ilmi torakin syntynyt; useat kyläläiset olivat olleet

läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta

vastoinkäyminen yhdistää enemmänkin eroavaisia luonteita kuin

yllämainitut, ja niin kävi nytkin. Yhteinen vihollinen on välistä

parempi liittäjä kuin pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen

Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon, eikä hän

erehtynytkään käsityksessään.

Päivä oli Sipolta kulunut hitaasti. Hän oli miettinyt montakin keinoa,

miten kostaa hovilaisille, ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että

yleinen rynnäkkö Hovilaan oli sopivin. Väkivalta oli väkivaltaa vastaan

asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinkin nyt toivoa onnistuvan,

kun majuri itse, joka oli tunnettu kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa.

Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne

tavarat, jotka sinne olivat kootut, ja täten kukin saisi osaksi omansa

takaisin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus, jonka

perusteella voisi toivoa, etteivät he senjälkeen enää nurmeslaisia

häiritsisi.

Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja

_onnitellut_ tapahtuneesta, "koska se teko oli avannut Sipon silmät ja

täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka hankki kostoa

hovilaisille", ruvettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston

saavuttamiseen.

Hetken kuunneltuaan Sipon ehdotuksia muistutti Sormuinen: "Veikkoseni,

sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme. Mutta meidän tulee

niin varustaa itsemme, ettemme voi joutua tappiolle."

"Aivan niin", myönsi Nevalainen, "ehkä olen liian kiihtynyt. Senpävuoksi

on hyvä, että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani.

En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"

"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö, ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin

minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan

sydämessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni

niinkuin majakka kostoa kohti. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun

vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa,

varovasti, ryntää heidän niskaansa ja riistä heiltä omaisuus ja henki.

Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaankin kavahtavat

kuuntelemaan, eikö Sormuinen ole läheisyydessä.' Semmoinen on

kostonhimoni: ei leimahteleva, vaan tyven ja sitkeä."

"Sinä tosiaan osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi, tulkoon se henki

minuunkin! Minä olen heitä suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi

minua rangaissut."

Ovi avattiin, ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka oli saanut

äsken kärsiä hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin.

Hän oli jonkun aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä

harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pikku omaisuuden.

Hän oli erittäinkin oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän

ja tasaisen kohtelun takia.

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja

vetäisi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi

uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki

toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät

sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En maar minä rupee täällä

olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden

kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä

sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme."

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istuutua penkille

ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten hovilaisille voitaisiin kostaa

heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti

väkivaltaa niiltä, jotka muka ovat kuninkaan käskynhaltioita näillä

seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis

lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa

pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta

näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat

kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta

vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkityöntekijöille, ja sitten vasta sopii

muuta ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä

olisi, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi kärsiä enemmän

väkivaltaa kuin toinen."

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", pahoitteli

Sykkö. "Sillä on täysi työ sodasta."

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus

oikeuteen ylipäänsä ei ollut kovin suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopinaa, ja sieltä tulivat Turuinen, Karjalainen

sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimein Sipokin sai nähdä, mitä hovilaisilta saa odottaa",

huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies.

"Nyt alkavat koko pitäjän talolliset olla koeteltuja."

"Ja nyt on meidän vuoromme käydä koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen.

"Miehet! vapauttamme on tallattu, ja sitä emme aio suvaita. Ylös

puolustamaan oikeuksiamme!"

"Polttakaamme noiden paholaisten pesä poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi

vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin

paljon pahaa kuin ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä

pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominkin voimin saatamme

rangaista hovilaisia, ja siten onkin kunniamme suurempi".

"Minä olen toista mieltä", selitti Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme

kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie

meidät päämäärään. Meidän hyökkäyksiämme voidaan ehkä torjua, sillä

Affleck saa sotilaita avukseen, ainakin jonkun satamäärän, mutta jos me

olemme tehneet liiton, niin saamme apua siltä vallalta, joka ymmärtävän

arvelun mukaan kuitenkin vihdoin pääsee voitolle. Ainoastaan hupsu voi

enää luulla, että Ruotsi jaksaa tässä kohden pitää puoliaan Venäjää

vastaan, jos ei se saa apua muualta; apua taasen ei näy tulevan."

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jota emme

voi aavistaa", arveli Nevalainen. "Ja onkohan aivan oikein ryhtyä

liittoon isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri virkkanut nämä sanat, kun rovasti Haerkepaeus astui

sisään.

"Tässä tulee mies, joka voi sinulle selittää liiton merkityksen", sanoi

Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki

nousivat paikoiltaan ja kumarsivat kunnioittavasti. Tovin hengähdettyään

haastoi rovasti:

"Minä sain kuulla, että Hovilan miehet taaskin ovat väkivaltaa

käyttäneet, ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi

ei voi mitenkään suvaita, että oikeutta näin poljetaan. Affleck on

manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven

rantamaiden asukkaat ovat vuoron jälkeen saaneet kokea mitä

hävyttömintä, mitä julminta kohtelua mieheltä, jonka pitäisi kiittää

kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimeisenkin roponsa huonosti

puolustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä,

mutta sietämiselläkin täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri, ja

joskin Hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille

myöskin suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen

isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys, valitettavasti

näyttää tulevaisuuskin pimeältä. Meitä uhkaa idän mahtava kansa. Jos

rauhakin solmitaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä

makupalaa ei Venäjä hevillä aio jättää. Äärettömästi saa kansa nähdä

kurjuutta tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi

riitakapulaksi. Ainoa ja turvallisin keino on, niin uskon, ruveta

liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty; Venäjähän

on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen

miehet, miekka toisessa ja risti toisessa kädessä, nousivat

rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun

Varsinais-Suomi oli kristitty, ja hämäläiset pitivät ruotsalaisia

verivihollisinaan? Ja karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat

heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton

novgorodilaisten kanssa, torjuakseen ruotsalaisia maastaan. Olen

ihmiskunnan vaiheita tutkistellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei

kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa

voimattomat tai ainakin pysyy vapaana. Mutta jos kansamme edelleen pysyy

niin verrattain harvalukuisena kuin nyt, täytyy sen liittyä toiseen,

voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, jaksaako Ruotsi meitä

puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. -- Mutta tuolla liitolla on

vielä toinenkin puoli, ja se varmaankin elähyttää teitä enemmän kuin

vastamainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtaloomme,

joskin sota loppuisi, niin kauan kuin Affleck saa elämöidä näillä

seuduin. Hän saa milloin tahansa sotaväkeä puolustamaan kruunun tavaraa

muka, ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä

käväisee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin

pötkiä tiehensä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti;

sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa, ja me elämme edelleen

sen hallituksen alla, joka meitä jaksaa suojella."

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hisaustakaan

kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvivat rovastin huulilta.

Hänen lopetettuaan nousi Yrjö Sormuinen vastaamaan:

"Läsnäolevien puolesta kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista

pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunkin mieleen juurtuneet

herättämään uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että

meidänkin oikeuksiamme näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota

kaikkien täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älynsä takia."

"Latinalainen sanoo: _Ad communem utilitatem confer, qvantum potes_",

virkkoi Haerkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleiseksi hyödyksi."

"Tämä liitto on siitäkin syystä meille etuisa, että kun venäläiset

tulevat näille maille, niin meidän ei heidän ystävinänsä tarvitse

peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta muitakin etuja", arveli

Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton

hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olinpaikkana yhdistettäisiin".

"Pääasia on nyt kuitenkin Affleckin poistaminen seuduiltamme", huomautti

Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulevansa jotakin, istui ääneti,

tirkistellen lattiaan.

"Mitäs lausut, Nevalainen, ehdotuksesta?" kysyi rovasti huomatessaan,

että yksi ei vielä ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos

hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja

puhui sitten:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Olen

kuunnellut teidän puhettanne, ja älyni ja tunteeni ovat joutuneet

riitaan. Tunnen sydämeni syvyydessä vastahakoisuutta tuollaiseen

liittoon. Pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton

vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän

myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse

paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea

pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä

rangaista. Ainoa toivoni on, että se lakkautetaan sitten kun Affleck on

karkoitettu. Minä siis yhdyn liittoon, en pelosta, en voiton himosta,

vaan ainoastaan oikeuden vaatimuksesta. Kun oikeutta ei saa kotona,

täytyy sitä etsiä muualta tai ainakin välikappaleita sen

saavuttamiseen."

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti

Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua. "Silloin

toivon teidän olevan saapuvilla, sillä tämä asia tulee kysymykseen."

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

* * * * *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan

Pielisten rovastia. Huhu oli levinnyt yli seurakunnan, että rovasti oli

tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta, ja kukin odotti

suurella malttamattomuudella virren päättymistä. Silloin ilmestyi

Haerkepaeus saarnastuoliin. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä,

puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimyksistä. Kuinka kauan tätä

onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista, -- luultavasti niin

kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä vaikkapa rauhakin

tulisi, saisi kuitenkin Affleck tehdä ilkitöitään niin kauan kuin

nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. --

Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtiolliset ajatuksensa, ja

päätös oli, että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Saarnan lopuksi luki rovasti, jonka rohkeus ei enää tiennyt rajoja,

rukouksen venäläisen hallitsijaperheen puolesta! Sitten hän lausui

valankaavan ja käski kaikkien sitä kuunnellen nostaa kaksi sormea

taivasta kohden ja vannoa uskollisuutta tsaari Pietarille.

Kirkossaolijoita elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan tai

voitonpyynti, vieläpä rangaistuksenkin pelko, koska niitä, jotka eivät

vannoisi, uhattiin venäläisten kostolla, ja näin tämä merkillinen

jumalanpalvelus -- josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan

hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat -- luovutti

isoimman osan asujamista näillä seuduin laillisen hallituksensa alta.

V

Elsa.

Mäen rinteessä kohosi hongikon ympäröimänä Yrjö Sormuisen talo. Se oli

suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään.

Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös isältään perityn

asuntonsa laittanut hyvään kuntoon. Samoin kuin Nevalainen ei hänkään

vähääkään tahtonut herrastella missään suhteessa. Niinpä hän antoi

talonsakin ulkonaisesti niin vähän kuin mahdollista erota muun rahvaan

rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli varustanut huoneet

kaikenlaisilla mukavuuksilla, ja hänen sisarensa Elsa oli täällä kaikki

järjestänyt erinomaisella aistilla. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä,

jota kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäen: "Älkää

kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika raukka, olisin voinut hienoihin

tapoihin tutustua." Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja

tarkoitti tuolla lauseellaan letkauttaa hovilaisia, jotka hokivat, että

talonpoika on talonpoika, hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdoton.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa

pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias

sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kaunein neitonen, mitä näillä

seuduin voi nähdä, ja etäämpääkin sai etsiä naisolentoa, joka siinä

määrin läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa

oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle

kootut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa ja mitä

viehkeimpiä kasvoja. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset

silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset, ja

neidon nauraessa muodostui niihin kumpaankin pienet syvänteet, joihin

varmaankin Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli kuin itse Afroditeen

luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijankin vaatimuksia tyydyttäneet.

Tämmöinen kukka -- Elsaa nimitettiin hänen erinomaisen kauneutensa

vuoksi Karjalan kukaksi -- kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa.

Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei onneksi ole sidottu ainoastaan

rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinkin kuin lähteen silmä

erämaassa ja pysyykin täällä tavallista viehättävämpänä, kun ei ainakaan

suuremmassa määrin ole liehakoitsijoita saapuvilla, ylistyksillään

puhaltamassa ylpeyden samum-tuulta kainon olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi

nyt ja otti seinältä kanteleen, säestäen sillä runoa, jonka lauloi

heleästi ja suloisella äänellä:

Enpä tiedä enkä taida

selkeästi selvitellä,

mikä juoksi mieleheni,

mikä aivohon osasi

aivan ankara ajatus, --

mikä syttyi syämmeheni,

tuli ennen tuntematon,

kun ma vuotta viisitoista

olin jättänyt jälelle.

-- -- -- -- -- -- --

Tuolla sytevi syämmen

peitetyissä pohjukoissa

toivon tuli tuntematon,

tuli outo ja tukala,

jot'en saata sammutella

enkä raski raiskaella.

Tuonne kiiruhtaa kivasti

kaikki kieleni tarinat,

tuonne aivoni ajatus,

tuonne suosio syämmen

toivon poluille pimeän,

ahtahille aavistuksen,

syämmelleni suruisten,

syämmelleni suloisten!

Neito nousi taas laulettuaan, ripusti kanteleen seinälle ja istuutui

valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti kuullessaan

porstuasta kopinaa. Pirtin ovi avattiin, ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä

tuulella, "minä lähden huomen-aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat minut

valinneet ja valtuuttaneet sinne tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka

jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä lähti

täältä. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä

sillaikaa matkapulloni ankkurista, joka on pienessä aitassa, pane se ja

vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun, ja myös parhain takkini ja

liivini, jotta ilmaannun säädyllisessä asussa arvoisan rovastin eteen."

Yrjö ei pitkään aikaan ollut näin lempeästi puhutellut sisartaan. Päin

vastoin oli hän tavallisesti töykeällä käytöksellään ja kärtyisyydellään

saanut Elsan silmät kyynelehtimään.

Elsa lupasi tehdä, mitä veli käski.

"Tiedätkös, siskoseni", haastoi Yrjö, "että nyt koittaa meille

iloisemmat päivät? Meidän ei enää tarvitse Affleckia totella ensinkään."

Tämä Yrjön tyytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olisi

iloinnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; mutta toiselta puolen

ei liitto ollut hänelle mieleen, ja toisekseen ei tällainen satunnainen

avomielisyys Yrjön taholta voinut häivyttää kaiken edellisen

käyttäytymisen vaikutelmaa.

"Vapaat olemme", jatkoi Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä

katsantoa tai siitä huolinut. Leimuavaan takkavalkeaan tuijottaen hän

lisäsi: "Jonakuna syysyönä aiomme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko

Nurmes mahtuu lämmittelemään."

"Mitä puhutkaan, Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa

pienen suppuriisin, niinkuin rovasti sanoo."

"Vaan silloin ehkä viattomatkin saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitusta viallisten ja

viattomain välillä. Nyt on vain kysymyksenä voida pysyä hengissä tai

kuolla, ja mies se, joka puolensa pitää."

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huoaten veljensä jälkeen.

"Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset.

Äiti-vainajani sanoi minun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä."

Veljen mentyä nousi Elsa penkiltä, mennäkseen täyttämään Yrjön käskyjä.

Samassa astui sisään vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne

ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaalle päin.

Tuntematon kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen

vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille

levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja

oli, mutta tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa.

Elsaa arvelutti jättää outoa miestä pirttiin niin kauaksi, kunnes hän

oli täyttänyt veljen eväslaukun. Toiselta puolen oli myöskin liian kovaa

heti ajaa väsynyttä matkustajaa maantielle.

Matkustaja näki pyyntönsä saattaneen Elsan kahdelle päälle, ja päätti

lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri

äänellä kuin äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina

hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat

kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämen

nopeammin sykkimään.

"Elsa! Sinä et ole unohtanut minua!" virkahti nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan,

joka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen

lemmen suudelman neidon huulille.

Juhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin

meni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne

häntä veti voimallinen kaipuu.

"Kuinka äkkiarvaamatta tulitkaan!" lausui neito loistavin silmin

katsellen soreata nuorukaista.

"Minulle tuli halu saada nähdä ne, jotka ovat sydämelleni kaikista

kalleimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota ehtii näille

seuduille, ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin päästä tänne."

"Suloista on saada sinut nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin

takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin kaipuun laulua, enpä silloin

aavistanut, että sinä olit niin lähellä."

Juhana suuteli rakastettuansa toistamiseen.

Toista vuotta oli kulunut siitä kun Juhana oli kotoaan lähtenyt setänsä

luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle

sielunsa tunteet, mutta nuoruuden ujous oli pidättänyt sanoja huulilta.

Poissa ollessaan oli hän kuitenkin elänyt toivossa, sillä joku

sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen

kuvaansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä

aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuhohteessa.

"Muistathan, Elsa", haastoi Juhana, "kun toissa vuonna kesäilloin

soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta

soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt

rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien

latvoja, ja etäältä kuului käen kukunta."

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna

muassa, ja hän valvoi tarkasti jokaista silmäystä, jonka sinuun loin.

Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sinun myötäsi veneretkille,

ja sanoi kansan siitä jaarittelevan yhtä ja toista. Sitten olen kuullut,

että Sanna puhui noin kateudesta, sillä --"

"Sillä?" toisti Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", ilmaisi Elsa vähän punastuen.

"Nyt hän kuitenkin on luopunut noista unelmista ja on naimisissa

Perttulan Iikan kanssa."

"Varmaankin hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka pitkiltä tuntuivat päivät heti sen jälkeen kun

lähdit täältä pois. Minä ajattelin välistä: Rakastaneeko hän minua?

Eihän hän ole minulle sanaakaan siitä virkkanut. Mutta sydämessäni puhui

sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien

terälehtiä, ja ne vakuttivat minulle samaa. Ja ehtootähden säteily toi

minulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin: Ehkä

Juhanakin sinua taivaan kaunotarta katselee."

"Rakkaani", lausui Juhana, "kuinka usein minä etelätuulen myötä

henkäilinkään rakkauttani. Sinä vieno tuuli, onnellinen olet, koska

saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin katsellen pohjoista

kohden."

Näin puhelivat nuo kaksi onnellista. Vihdoin lausui Juhana neitoselle

hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa

seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutamon valossa näki hän

armaansa melkoisen kauas maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan

veljensä määräyksiä. Kevein askelin riensi eli oikeammin tanssi nuori

neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko

kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljoa painavan, kun hän

astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut.

Kuutamossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä

vilkkui niin ystävällisesti valo; se pilkoitti hänen kodistaan. Juhana

joudutti askeleitaan, ja hetkisen kuluttua sulkivat riemastuneet

vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.