Ryöstö.
Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus,
jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo
Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin
kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon
katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi
vuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa
siinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven
perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne
peräti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta
luonnon sulouden nautintoa.
Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu
johtava sija.
Sipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan, jolloin
tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei olisi
tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan
korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli
elämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti
ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat
silmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella
kreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta
ja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi
hänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava ukonpilvi olisi
siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, minkä
omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. --
Nevalaisen käytöksessä ilmeni aina arvollisuutta; hänen puheensa oli
sattuvaa ja lyhyttä. Hänen luonteensa oli voimakas, mutta samalla
haaveksiva. Usein vaipui hän mietteisiin, joista ainoastaan joku
ulkonainen vaikute hänet irtautti. Äkkiä hän silloin palautui
mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja
voimaa.
Nevalainen oli varsin tunnollinen; erittäinkin vääryys ja sorto saivat
hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että
näitä paheita esiintyikään ihmisten parissa. Hän ei koskaan ollut niitä
harjoittanut eikä suvainnut niitä muillakaan. Tämä herkkätuntoisuus tuli
suuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.
Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi
yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla
kotitalonsa lähellä ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun
jättiläisen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun näki Sipon
silmää räväyttämättä katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä
metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niin
kauan ja niin etäälle kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi
näkyvistä, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa
tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja
rajattomuudesta, näin ehkäistiin lennossaan.
Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään kuutta vuotta nuorempi. Hän oli
erittäin tasainen luonnostaan, aivan kuin luotu tyyneydellään
siloittamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo hyvin
tunsi tämän ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan
ollut kaunotar, ja vielä nytkin kangasti tuo nuoruuden viehättävä
kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa
heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä
lasta oli tällä onnellisella pariskunnalla ollut, joista lukijalle jo
tuttu Juhana oli nuorin ja paraiten tuli äitiinsä. Tätäkös vanhemmat
hellin silmin katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymyksenä lähettää
Juhanalle sana tulla sedän luota kotiaan. -- Juhanan kaksi vanhempaa
sisarta olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Veli oli seppänä
Rautalammilla.
* * * * *
Oli ihana syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon
valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti
mielihyvällä raikasta aamuilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa
renkiään töistä, jotka olivat tehtävät pellolla. Hetken seisottuaan
portailla meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He kävivät pirtin
takana olevaan kamariin eineelle.
"Olen tänään onnellisempi kuin pitkään aikaan", haastoi Sipo. "Tuntuupa
niinkuin huolet olisivat unohtaneet Nevalaisen olevan olemassa."
"Rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsenkaan siitä, että olet näin
tyytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän
aikaa."
"Niin, toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat,
mutta maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä."
"Arvatenkin", sanoi Katri; "viisaudellasi olet saanut aikaan sen, että
hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin onkaan
ketään muuta, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen."
"He ovat ehkä itse syypäät siihen", arveli Nevalainen.
"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.
"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo
painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi,
ja siinä lienee salaisuus, miksi he eivät minua häiritse."
"Mutta, hyvä Sipo, varuillaan saa kuitenkin olla", pelkäili Katri. "Olen
kuullut huhuja, että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona."
"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", vakuutti
Sipo.
"Mitäs ne pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä ovat
eilen vieneet lehmän kummaltakin ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan
seipäällä, kun hän koetti heitä estää."
"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo, ja hänen otsalleen ilmaantui hetkeksi
tuo uhkaava pilvi. "Älkööt nurmeslaisia liioin ärsytelkö! Kohta lähenee
koston hetki."
Juuri viime sanat lausuttuaan hän kuuli pirtin oven aukenevan. Hän astui
kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.
"Jumalan rauha", tervehti Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään.
"Olen tullut luoksesi selittämään tuon idässä loistavan tähden
merkitystä."
"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muita pimittämässä. Minä en halua
selitystäsi kuunnella."
"Sipo Nevalainen", vakuutti noita, ojentaen kuivettunutta ruumistaan
eteenpäin, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta,
niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Siitä sukeutuu meidän valtamme."
"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen
määrääpi, vaan eivät semmoiset, jotka pääsiäisaattona vuokraavat itsensä
paholaiselle."
"Mutta minulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin
päivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onneton mies, ellet tahdo kuulla
ehdotustani -- ruveta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua
onnettomuudesta."
"Minä ajattelen vielä samoin kuin äsken", lausui Nevalainen. "Mene
muiden luo etujasi tarjoomaan."
"Anna kuitenkin edes ropo köyhälle akalle", pyysi noita.
"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", epäsi Sipo kärtyisästi.
"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa
vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuasi tarvitse. Hahhahhaa!
Malla tuntee tulevaisuudenkin, sen kohta saat nähdä."
Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta
vihdoin tuli hän taas entiselleen ja alkoi levollisesti Katrin kanssa
puhella Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista mieluisin, ja kohta
olivat vanhukset yhtä onnellisia kuin ennen Mallan tuloa.
Päivä oli jo puolissa, kun Katri kujalle katsastaen lausui Sipolle:
"Kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään.
Kiiltävät napit yhdellä miehellä takissa! Jumala armahtakoon,
hovilaisiahan nuo ovat!"
Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä
tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut, ja astui sitte
tulijoita vastaanottamaan kartanolle.
Tänne oli saapunut kolme miestä. Kiiltävänappinen oli majurin lähin
uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat nimittivät Jästihanskaksi.
Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa kuvastui rautainen lujuus.
Harvat hiukset peittivät sivulta hänen kaljua päätään; nenä oli iso,
silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa
samanikäinen.
Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen Pähkinälinnan nimismies. Finne
oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs
puheissaan ja tavoissaan; ylitse kaikkea maan päällä hän rakasti
ryyppyjä, jos ne näet eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän
usein häiriötä veronkannossa, ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa
Björnin yksikseen ryhtyä virkatoimiin. Muutoin oli Björn hyväsydäminen,
ja nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeään
palvelukseen joutunut. Björnin siivous oli luonnollisesti kuitenkin vain
suhteellista.
Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista
hovilaisista vastenmielisin, sillä hän peijasi yleisöä konnankoukuilla
ja kavaluudella. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine
Affleckille, joka itseensä yhdisti kummankin palvelijansa
pää-omituisuudet. Tämä kolmas -- henkiherra Rietrikki Arnkijl -- oli jo
harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen
silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, nenä punottava. Hieno,
harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran kasvoja.
Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa
tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä
epätietoisena. Tavallisesti vain yksi tai kaksi näistä veronkantajista
oli matkassa -- Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa, hän oli pari
päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki
menisivät Nevalaisen luo. Jos eivät asiat kävisi hyvin, (jota hän ei
siltä tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikeaan Kajaanista
palattuansa.
Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hänelle Jessenhaus: "Me
olemme tulleet luoksesi, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka
kuninkaallisesta käskystä nyt tulee Suomesta kerättäväksi."
"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen
minä maksanut veroni; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenkin
maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä sen kuninkaallisen käskyn."
"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet valmis
uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi et nytkään
vastusta tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat suorittavat. Ajat
ovat huonot, mutta kuitenkin totinen isänmaan ystävä mielellään rientää
auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoin tulee
paremmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta taholta kuulla."
"Minä olen tosiaankin isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea
tila surettaa minua enemmän kuin monta muuta. Olen myös valmis uhraamaan
varoistani isänmaan alttarille, kun niiden näen sinne joutuvan. Mutta
tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada
nähdä kuninkaallisen kirjeen."
"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" murahti Jessenhaus.
"Suokaa anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, "mutta
nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistakin veronkannoista, jotka
kirjoitetaan rästiin kaksinkertaisina, jos ei maksaja heti voi niitä
suorittaa. Mutta se sinään. Pyydän saada nähdä sen kirjeen."
"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä
kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet kokemaan hänen
alamaisiltaan. Punnitse sanasi, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu."
"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", vastasi
Nevalainen. "Mutta niin kauan kuin maassa sanotaan oikeutta olevan, saa
kukin itseänsä puoltaa."
"Oikein puhuttu", myönnytti Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja
puhe suuresti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan.
Sinä maksat, ja me eroamme hyvässä sovussa."
"Niinpä selität tätä seikkaa kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo
naurahtaen ja jatkoi sitten kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä
kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee
kantaa, niin suostun maksuun."
"Ja jos meillä se kirje nyt onkin taskussa", sanoi Jessenhaus vihasta
väristen, "ja jos emme katsoisi olevamme velvollisia sitä näyttämään
kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten
maksaisi?"
"Koska olette noin avoin puheessanne, niin olen minäkin suora. Minä
ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä
perustaa laillisesti, ja siinä tapauksessa en aio maksaa", kieltäysi
Sipo.
"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.
"Saatavanne!" naurahti Sipo.
"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi
on edessä."
Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikäänkuin
mennäksensä sisään.
Nevalainen kiiruhti heidän edelleen, puikahti äkkiä ovesta sisään ja
pani sen säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heiltä oli
pääsy teljetty.
Mutta hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, etteivät
tästä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuasta kaksi sapilasta,
joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuoleltakaan tulla ulos.
Sitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpikin pistooli kädessä,
kartanolle, ja Jessenhaus riensi ottamaan kärryistä rautakangen ja
siirtyi aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkaisi.
Hän vei kaksi kärryistä tuomaansa säkkiä aittaan, täytti ne viljalla ja
kantoi ne sitten takaisin.
Pirtin ovea kohden kuului sillaikaa ryntäyksiä, mutta se ei myödännyt.
Äkkiä kajahti pyssynlaukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juuri kun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti
veronkantajan korvan juuritse tallin seinään.
Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toistakin laukausta.
He olivat jo ehtineet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja
hyökkäsi pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudoksi. Tuuli
heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet
näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan
aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä rosvoja kohden ja
uhkasi kähisevällä äänellä: "Vuoroin vieraissa käydään! Vielä tulee
sekin aika, jolloin ette soisi tehneenne näin."