Rovasti.
Karjalassa olivat olot tähän aikaan hyvinkin kurjat. Näillä mailla hyvin
tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo
ennestään köyhää kansaa kiskomisillaan. "Ilkeyksistään ja
väärinteoistaan mainiona hän vieläkin elää kansan taruissa", lausuu
muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän sai melkein
rauhassa harjoittaa ilkitöitään. Hallituksella oli kylliksi muuta
huolehdittavaa, ja se ei suinkaan voinut panna pahaksi, että
veronkantaja oli ankara, sillä rahaa tarvittiin, ja sitä oli vähän.
Itselleen oli majuri koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja
Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahteen, Lieksaan, ja Hovilaan.
Niinpä Hovilassa arvioidaan olleen omaisuutta 5000 taalarin arvosta.
Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta.
Vihdoin sen maltti loppui, ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin.
Kuitenkaan ei tämä vatarinta olisi suurta merkinnyt, ellei se olisi
saanut kannatusta taholta, jolle Suomen kansa ainiaan on tottunut
luottamuksella katsomaan: kirkolta. Ja tämä kannatus oli mitä
omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän avulla
hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.
Muutamana syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä
maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli elänyt jo ohi parhaan miehuutensa
ijän. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat hänen
pukunansa. Päässä oli kupera, musta huopahattu, kädessä vankka keppi
ulkomaan puusta; kepin ylipäätä koristi hopeahulkki, jossa oli
luettavana omistajan nimikirjaimet P. H.
Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Haerkepaeus.
Enemmän kuin rovasti olisi hänen seuralaisensa vetänyt katsojan huomiota
puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmeni se vakavuus ja
maltti, jolla etevämpi tavallisesti osoittaa ylemmyyttänsä alhaisemmalla
henkisen edistyksen asteella olevaa kohtaan. Jälkimäinen koetti vilkkain
liikkein ja äänensävyänsä vaihdellen elävästi esitellä jotakin asiaa.
Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhyenläntä mies. Hänen karsaaseen
katsovat silmänsä välähtelivät tuhkatiheään kuin särmikäs jalokivi valoa
heijastellessaan. Se vilkuttelu oli pahaenteistä, kylmää kuin
päiväpaisteen kimmellys iljangolta. -- Tätä miestä muuten pidettiin
suuressa arvossa terävän järkensä ja myöskin varakkuutensa vuoksi, ja
nurmeslaiset erittäinkin suosivat Yrjö Sormuista Affleckin ankarimpana
ja vaarallisimpana vastustajana näillä mailla.
"Sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti
ikäänkuin heräten syvistä mietteistä.
"Niin", virkkoi Sormuinen. "Lisänä vaikutti sekin, että kappalaisen
poika, Eerikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä, milloin
punastuen, milloin vaaleten. Tsaari Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi
kurkkuun. Toisin tässä varmasti edistyttäisiin, jos te, kunnianarvoisa
herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta
alamaisuudesta, semmoisen vallan alta, joka ei meitä jaksa suojella."
"Ajattelematon tosiaan olin, kun niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan
tehtäväksi", myönsi rovasti. "Mutta en luule asiain vielä hukassa
olevan. Sanoithan useankin jo olevan taipuvainen uuteen tuumaan?"
"Sanojeni takana seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja
Tikka", luetteli Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan."
"Entä Nevalainen?" kysyi rovasti.
"Sipo Nevalainen!" hymähti Sormuinen halveksivasti. "Mitäpä hän meistä
huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt ulos kirkosta,
kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen hovilaisille mieleen, sillä
Björn Finne oli kirkossa."
"Mitähän hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.
"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, tyhjänä unelmana", sanoi Yrjö.
Veri kuohahti kirkonmiehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, heilutti sitä
ja lausui: "Tyhjänä unelmana! Sata vuotta takaperin, viisikymmentäkin
vuotta sitten olisi tämä ollut haavetta. Mutta nyt se ei ole unelma.
Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan
niittää."
Yrjön silmät välähtivät, ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa
muotoa. Hengenmies jatkoi:
"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta valtaa,
joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean etunsa,
niin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään rasitetun maan
hartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on kaksin
kolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan,
pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä."
"Kristillinen ajatus!" vahvisti Yrjö Sormuinen.
"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Haerkepaeus, "että armon Herra
korkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan
teille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa
ruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden
tulen välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton
sietää."
"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin
sujuvaa puhetta.
"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai
moitittaviakaan", vakuutti rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä
siltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan
kaikki nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi
paljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta
kansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden."
"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono", sanoi Sormuinen. "Missä
se meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön johtamaan
väkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme, ylläpitääkseen päätöntä
armeijaa."
"Puhut aivan totta", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Ei!
Tämän surkeuden pitää loppua. _Minä_ saarnaan tulevana pyhänä."
Taaskin Yrjön silmät välähtivät. "Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä
uskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja
--"
"Ja oikeuksia", lisäsi rovasti.
"Niin juuri; minä uskon että kun _te_ selitätte perusteet uuteen
toimintaan, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen."
"Toivokaamme niin", sanoi rovasti. "Minä tarjoan heille pelastusta. Jos
ovat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. -- Kas, kuka tuolla
tulee noin kiiruusti?"
"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänet on noin
touhuiseksi saanut?"
Tulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä korkeasti
oppineen rovastin.
"Sinä näytät liikutetulta", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa
tarkkaavasti. "Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun
velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä."
"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", päivitteli Turuinen,
"joiden vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie
niin inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka
toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti,
ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä
verikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan,
mutta kostonhimo vallitsee sydäntäni."
"Ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin
rauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin
olet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään, jotka
ovat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet hillitä
vihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa
raamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita."
"Armollinen herra rovasti", haastoi Turuinen, "te olette totinen
seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan
meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin
kärsiväisesti odottaa parempia aikoja."
"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Haerkepaeus. "Ei Luoja ole meitä
ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja jos sen
ansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi
oma."
"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen. "Emmehän
orjiksi voi olla aiottuja."
"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turuinen.
"Etkö ollut kirkossa?" kysyi Sormuinen.
"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.
"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.
"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotakin ryssästä, -- jota ei hän
eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.
"Se poika-tomppeli", jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut
asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy ruveta
ryssän kanssa liittoon."
"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"
"Se on ainoa keino pelastukseemme", vakuutti rovasti.
"Mutta venäläinen on meitä aina vainonnut. Esi-isämme ovat aina heitä
vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.
"Eipä niinkään", väitti Haerkepaeus. "Kun muinoin ruotsalaiset tahtoivat
tyrkyttää kristinoppia karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän
kanssa."
"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" --
"Ei mitään muttaa", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin
kuin sinä."
"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.
"Jos haluat sietää hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä."
"Minä en aio enää sietää mitään, kun vastarintaan voin nousta. Jos
venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäkin liittoon", lausui
Turuinen.
"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala
vannottavaksi kirkossa. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän
kanssaan kirkkoon. Asettukaa saarnastuolin läheisyyteen."
"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.
"Voipihan sinuun luottaa?" tivasi rovasti terävästi silmäillen Turuista.
"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanaansa syönyt", vakuutti talonpoika
vakavasti.
Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti jätti hyvästi toverinsa
ja läksi kujaa astelemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.
"Tosiaankin rovastilla on puhetaitoa", kiitti Sormuinen.
"Oikein sanot", myönsi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen muuttunut
enemmän kuin viidessäkymmenessä vuodessa."
Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman
poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odotteli saadaksensa kuulla,
olisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa viimepyhäisen
hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän
matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää
ylös ja astuskeli vieläkin taipaleen metsätietä. Vihdoin hän seisahtui
mökin eteen.
"_Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare
potest_"[1], jupisi pyhä mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen,
niinkuin papit yleensä siihen aikaan. Sitten hän kolmasti kolkutti
oveen.
[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehdä palveluksia mahtavammille.
Ovi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja
Louhelle. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan
hampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. Hänen muotonsa
ei ollut viikkokausiin tullut likempään tuttavuuteen veden kanssa.
Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläruumista
ympäröi sininen nuttu, ja päässä oli tulipunainen huivi, likainen ja
repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti
"_anus horrida_"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi hänet nähdessään.
[1] Kauhea akka.
"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi
kumarrellen viittasi puhujaa astumaan sisälle. Toinen ei halunnut
viittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle mökin edustalle.
"Mikäs armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?"
kysyi Malla.
"Tarvitsen apuasi", sanoi Haerkepaeus.
"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen
mielelläni mahtavia, joilta saan jonkun rovon", lausui Malla.
"Kukin elää virastaan", virkkoi Haerkepaeus, ja hänen suunsa vetäysi
tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sinulla on suuri valta
ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pitää ilmestyä ennustajana, --
puhua merkeistä taivaalla ja maassa, nähdä vanhan vallan onneton loppu
ja uuden vallan onnellinen alku. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän
taivaalle ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa
ilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle."
"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti?" uteli Malla.
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin suorittaa tehtäväni."
"Minä tahdon meille paremman esivallan", kertoi Haerkepaeus. "Venäjän
mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka mahtavuus
on suosta lumonnut näkyviin komean Pietarin kaupungin, hän on sopivin
hallitsijamme, ja hän voi varjella meitä vihollisten hyökkäyksistä
paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme uuden vallan alle,
saat sinäkin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistasi. Tuossa
aluksi, jos olet minulle avullinen."
Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi
kuulti rahaa.
Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lupasi:
"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimessä."
Taaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin
katosi.
"Tässä on rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen
toimistasi."
Näin sanottuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan
saalistaan. Mutta vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle:
"Sipo Nevalaisen luona sinun erittäinkin pitää käydä ja panna kaikki
kykysi liikkeelle, saadaksesi hänet yhtymään tuumiimme. Tämä on
tärkeätä, sillä täällä on puolue, joka pitää arvossa tuon kopean
talonpojan mielipiteitä ja käyttää niitä ohjeenaan."
"Hänen luoksensa riennän huomisaamuna", lupasi noita.
"Mene jo tänään", esitti rovasti. "Mitä tänään voi tehdä, ei pidä
huomispäiväksi lykätä."
"Aika on tällä erää sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on täysikuu,
silloin menen."
"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan,
jupisten: "Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta
vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä. Sehän
onkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa."