HISTORIALLINEN KERTOMUS
ITÄ-SUOMESTA
Kirjoitti
J. A. Bergman
Alun perin julkaissut
Arvi A. Karisto 1916.
Tämä suomalaisen kansalliskirjallisuuden heräämiskauteen kuuluva teos
ilmestyi v. 1881 nimellä "Nevalaiset". Tekijä, joka on julkaissut useita
muitakin kaunokirjallisia tuotteita, käsittelee tässä tavallaan hyvin
harvinaista tapausta maamme historiassa. Veronkantaja Affleckin sorrosta
aiheutunut katkera mielenkuohu Nurmeksen talonpoikien keskuudessa v.
1710 meni nimittäin niin pitkälle, että yksityisen henkilön
vastustamisesta johduttiin kapinoimaan Ruotsin valtaa vastaan
venäläisten apuun vedoten. Järjestymättömästä talonpoikaisliikkeestä on
olemassa verrattain runsaasti asiatietoja, joita tekijä on tunnollisesti
käyttänyt surullisen ajankohdan ristiriitaisuutta kuvatakseen.
Bergmanin pikku romaanilla on vieläkin merkitystä alkuperäisessä
tarkoituksessaan, historian kansanomaisessa esittämisessä. Toiselta
puolen se nyt itse on siirtynyt historiaan, kuvastaen niitä nuoren
kansallisen sivistyksemme kevätpäiviä, jolloin suuret ulkomaiset
mestarit ensiksi antoivat vaikutelmia alkavalle
kaunokirjallisuudellemme. Walter Scott on siten tuntuvasti saanut
määrätä tämän romaanin henkilövalintaa ja muuta sommittelua; tapaamme
latinaa rakastavan pedantin, noita-akan ja muita skotlantilaisen
suurmiehen vakauttamia piirteitä. Mutta tekijän ansioksi tulee, että hän
on kyennyt kaiken luomaan kotoiseen sävyyn, ja joskaan hänen tuotettansa
ei sovi arvostella kirjallisuutemme nykyisen korkeimman tason mukaan,
havainnee tavallinen lukija "Nurmeksen kapinan" sekä miellyttäväksi että
opettavaiseksi, kansalliseksi kertoelmaksi, jolla on sekä omaperäistä
että kirjallishistoriallista mielenkiintoisuutta.
I
Vanhan sepän luona.
Vähän luoteeseen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä,
asui tämän kertomuksen tapahtuma-aikana vanha seppä nimeltä Jaakko
Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Miehuutensa
päivinä oli hän ollut sotamiehenä ja sittemmin hoitanut jotakuta pikku
virkaa Savonlinnassa[1]. Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt
oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostakin sai hän kuitenkin kuulla
jotain linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin
oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antautuneet
venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja
sai silloin tällöin luvan käväistä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä
uteli pojaltaan kaikkea mitä tämä tiesi ja arveli sodasta, ja kun vanha
Jaakko sai kuulla jonkun vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa
puujalallansa ja huusi: "kaikki on h--ssä".
[1] Nimittäin sennimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.
Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmentä vuotta nuorempi. Heillä
ei ollut muita lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenkin kaksi kaunista
nuorukaista, poika ja tytär, kumpikin nuoruuden kukoistavassa keväässä.
Poika oli vanhan Jaakon veljenpoika, joka oli oleskellut setänsä luona
osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli
Nevalaisen vaimon sisarentytär, joka orpona asui tätinsä luona. Näitä
nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat, ja etenkin Matleena-mummo --
näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa -- toivoi nuorukaisista lemmenjumalan
avulla pariskuntaa. Mutta nuori mies -- Juhana -- ei näyttänyt olevan
kovinkaan suuressa vapautensa menetyksen vaarassa. Kun Matleena kuvaili
hänelle Annan sävyisyyttä, siisteyttä, kauneutta ja kunnollista
mielenlaatua, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; mutta kun Matleena
sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: "noh! mitä sitten muuta
tarvitsee?" -- näytti Juhana hämilliseltä, murahti jotakin, otti
lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo kädet puuskassa jupisi: "Ei
Jaakkoa kenenkään tarvinnut kylkeen tokaista. Hm! Eihän poika liene
johonkuhun muuhun silmäänsä iskenyt?"
* * * * *
Muutamana iltana syyskuun puolivälissä v. 1710 astuskeli vanha Jaakko
kiihkeästi edestakaisin pienoisessa kamarissaan; Matleena istui kamarin
eteisenä olevassa pirtissä kangasta kutoen, ja Anna kehräsi. Juhanaa
alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut ulkosalla.
Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen sitä
avautuvaksi ja Juhanan suopeita kasvoja ilmestyviksi esille. Mutta alkoi
jo hämärtää, ilta kului, eikä Juhanaa vain kuulunut.
Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa,
rinnalle ulottuva parta, raikas hipiä, leveät hartiat ja kirkkaat silmät
tekivät arvokkaan sotilaallisen vaikutuksen, ja soturi olikin vanha
Nevalainen kaikesta sydämestään. Hän rakasti hehkuvasti isänmaatansa,
nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, eikä ollut se mies ukolle
mieleinen, joka uhui toivottomasta tilasta. Jos joku olisi
antautumisesta hiiskunut, hän varmaankin olisi saanut kokea vanhan
Jaakon oikean käden pontevuutta.
Jaakko asteli edestakaisin kamarissaan, kuten sanottu. Hänen levoton
kopistelunsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotakin
itsekseen, osoittivat hänen mietteensä joutuneiksi ikävälle tolalle.
"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka
ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin
leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei
Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän olisi likempänä! Seitsemänkymmentä
vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt maailmaa ja sen menoa, mutta
moista surkeutta, kehnoa petollisuutta, rahanhimoa ja leväperäisyyttä
en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on tosi!"
Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä aimo siemauksen
ja alkoi taas mitellä lattiaa.
"Onkohan mahdollista, mitä Suvantolan Aappo minulle äsken kertoi?
Voipiko uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle
julistaa ja aina pyhäisin rukoilee Kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan
hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies saattaa
yllyttää kansaa luopumaan Jumalan asettamasta esivallasta ja antautua
ryssän alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku
toinen kuin pyhä mies sen tekisi, niin luodin totta maar hänen
aivoihinsa lennättäisin, mikäli häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan
sanan julistaja -- rovasti -- onko Jumalakin nyt ruvennut meitä
sortamaan?"
Näin tuumi vanhus. Samassa ovi avattiin, ja Juhana astui sisään.
Vastatulleen olisi ennemmin luullut etelän lapseksi kuin pohjolassa
kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka
tavallisesti olivat luonnostaan kalpeat, mutta milloin vähäinenkin
mielenliikutus nuorukaista elähytti, punastuivat ne kauniisti. Pitkät
silmäripset varjostivat nuorukaisen kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa
oli kaita ja valkoinen, nenä suora, suu ikäänkuin luotu puheellaan
viehättämään kuulijaa.
Juhanan oleskellessa setänsä luona oli jäykkä vanhus muodostanut
nuorukaisen mielipiteitä melkoisesti omiensa kaltaisiksi. Jaakon innokas
isänmaanrakkaus ja kiivaus maan vihollisia vastaan kyti myöskin
nuorukaisen rinnassa, ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja
luonnollistahan tämä olikin. Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä
saarnaavan mielipiteitään, ja nuorukaisen sydän oli avoin kaikkinaisille
yleville vaikutelmille.
Kun vanha Jaakko näki Juhanan, kirkastui hänen synkeä muotonsa
silminnähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikeaan aikaan! Olen sinua jo
kaivannut, poikani!"
"Tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten tulin
viipyneeksi tavallista kauemmin", selitti Juhana.
"Kotoseudultasi; vai niin. -- Siellähän -- no niin", -- keskeytti Jaakko
puheensa, "en tahdo vielä puhua huhuista, joita kuulin. Sinä olet niitä
harvoja, miltei ainoa, jotka oivaltavat tunteitani. Isänmaallisen miehen
pelkkä näkeminen virkistää mieltä monin verroin paremmin kuin hurskaat
laverrukset välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia,
jotka panivat sappeni kuohumaan. Nyt alan asettua, kun näen, että toki
vielä on oikeita ihmisiä maailmassa. Poikani! Ruutia pitää olla
miehessä, muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka puristettaessa pemahtaa
ilmaan hajuttomana savuna."
Vanhus hengähti hetkiseksi ja alotti taas:
"Olen minäkin ollut vaaran hetkellä mukana, sen tiedät. Silloin olivat
asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo
kulunut siitä, kun olimme Warsovan edustalla. Me tappelimme kuin
jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan
erilainen komento, ja itse Kaarle X matkassamme. Nykyajan sota on
minusta kuin leikkiä vain, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat
muuttuneet. Uskothan sen, Juhana?"
Nuorukainen nyökäytti päätänsä.
"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin
tulee meidän kuitenkin rakastaa tätä maata ylitse kaiken, lähinnä
Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä hyvin tai huonosti. Ja ryssää
vastaan me sodimme viimeiseen veripisaraan asti."
Nuorukainen katseli hajamielisesti puhujaa.
"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.
"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"
"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotiin."
Vanha Nevalainen astui kaksi askelta taaksepäin ja katseli ällistyen
nuorukaista. "Siis hänkin on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen ääneen:
"Kotiin! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan
Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin
tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole mikään ihme. Ei
suinkaan."
Vanhan Jaakon oli työläs lausua viime sanojansa, niin murheelliselta
tuntui hänestä, että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänet
hylkäisi.
"Hyvä setä", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan ole
teihin kyllästynyt; aina olen mielelläni kuullut teidän opetuksianne
enkä voi niitä koskaan unohtaa."
"Mikä sitten onkaan syynä pyyntöösi?" sanoi vanha Nevalainen.
"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", haastoi Juhana. "Sen
vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on ehkä
myöhäistä. Sitäpaitsi on vaarallisia vehkeitä tekeillä Nurmeksessa."
"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No, siinä tapauksessa
päätöksesi on oikeutettu. Mutta -- kuinka voin sinutta tulla toimeen?
Sinä olet auttanut minua ammatissani ja ollut parhaana
seurakumppaninani. Aikoisitko kauankin viipyä kotonasi?"
"En varmaan tiedä", vastasi Juhana.
"Ja sitten tulisit takaisin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.
"Jos en siellä voisi ruveta ammattiani harjoittamaan, niin luultavasti
tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani",
selitti Juhana.
"Totta kyllä, ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen,
josta ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.
Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenkin jäykistyneen
keskustelun. Hän tuli käskemään illallisaterialle.
Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen
pari kertaa rykäistyään lausui:
"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä
luotamme."
"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin miestään,
sitten Juhanaa.
"Aivan todella", vakuutti Jaakko.
Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet
tunkeusivat väkisin hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin,
salatakseen liikutustansa.
"Ja mihin on aikomuksesi mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.
"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin tavata vanhempiani, ennenkun sota
puolelta tai toiselta tekee esteen."
Seurasi äänettömyys. Vanhukset olivat alakuloisina Juhanan päätöksen
johdosta.
Ja Anna? -- Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enää tuskin voi
muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar,
aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui
urhoon ja kauhistuksella sai kuulla tämän erkanevan hänen
läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt vastaanottanut sanomaa Juhanan
lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili nuorukaisen kuva
ylväänä ja kirkkaana kuin toivon tähti. Ja nytkö se oli sammuva? Kunpa
hänellä olisi edes ollut jokukaan peruste toivoon, että Juhana hänestä
piti! Mutta tämä ei ollut millään lailla osoittanut hellempää tunnetta
neitoa kohtaan. Anna oli levollisesti kärsinyt tämän näennäisen
kylmäkiskoisuuden. Eihän Juhana kuitenkaan ollut häntä mitenkään
loukannut! Ja hän oli toivonut, että heidän välinsä vielä muuttuisi, --
että joku arvaamaton tapaus herättäisi nuorukaisen rinnassa
vastarakkauden tunnetta.
"Sinä olet vakaa päätöksessäsi lähteä?" tiedusti vielä vanha Nevalainen.
"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivoakseni ette päätöksestäni
pahastu".
"En voi sinua kieltää lähtemästä", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo,
muijani, parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni
pojan kunniaksi."
Matleena teki kuten käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat
kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.
"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä, kauanko
Herra enää suopi minun elää. Ehkä nyt viimeisen kerran näen sinut,
poikaseni. Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitön.
Rakasta isänmaatasi enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva
koetukseen. Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä.
Niin häpeällisiä ne ovat, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sinun
estää; jos ei sana auta, niin on työ tarpeeseen. Sinun pitää estää. Ja
sinä teet sen. Sen vuoksi lieneekin tuo lähdön halu sinussa syntynyt.
Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi."
Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa
pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetkin
huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallista suuremman arvoisia.
Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotakin,
mistä kukaan ei voinut saada selvää. Hän ei ollut ensinkään hyvällä
tuulella. Anna hyöri korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä
huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kuin vasta puhjennut
ruusu. Silloin tällöin tipahti kyynel hänen silmistään eväspussiin, ja
se lohdutti Annaa, että edes jotakin muistoa hänestä joutuisi Juhanan
matkaan.
* * * * *
Vihdoin käytiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä, mutta
erittäinkin Anna pysyi valveilla. "En voi häntä unohtaa", valitti neito
ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa pielusta vasten. "Voi, jos joku
muu saa hänet omakseen! Onneton se neito, joka vie minun lemmittyni! --
Mutta väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta toivoa. Eläkööt he
onnellisina -- ja kauan -- ja kaukana minusta... Tahtoisinpa nähdä sen
neidon, joka hänet voipi itseensä suostuttaa. Ei! Parempi etten näe enkä
kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä ahdistavista oloista."
Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan sielussa. Kun aamurusko
kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi Juhana virkeänä vuoteeltaan. Hän
lausui hellät hyvästit vanhuksille, joita aavisteli tuskin enää
näkevänsäkään. Säälien puristi Juhana Annan kättä. Tämä näytti
jotensakin reipastuneelta. -- Tien haarassa kääntyi Juhana vielä
katsomaan taaksensa. Tuolla seisoivat kolme hänelle rakasta henkilöä:
harmaapäinen, ylväs rautio ja hänen kunnioitettava vaimonsa, jonka
tasaista luontoa Juhana piti suuressa arvossa, ja tuolla seisoi myös
punaposkinen, mustasilmäinen, kahdeksantoistavuotias tyttönen,
kuumeisella innolla silmäillen kohta tien haarassa näkyvistä katoavaa
nuorukaista. Kyyneleet kohosivat Juhanan silmin; hän otti lakin
päästään, heilautti sitä ilmassa ympäri hyvästelyksi... Vielä hetkinen,
ja nuorukainen oli hävinnyt tienhaaran taakse.