oli kahdeksankymmentäkolme turkkilaista kultamarkkaa, yhdeksän
jalokivisormusta ja kello! Ja tällainen omaisuus hallussani olin
todellakin etsinyt yösijaa hänen luotaan!...
Ei pidä lainkaan paikkaansa se väite, että inhimillinen olento ymmärtää
elämää. Hänen järkensä ei paljoonkaan pysty, eikä hänen puhelahjansa
tee häntä vähemmän typeräksi. Mutta kun on kysymyksessä lähimmäisen
onnettomuuden arvaaminen ja ymmärtäminen, voittavat he tyhmyydessä
eläimetkin.
Usein näemme kadulla miehen, jonka kasvot ovat kelmeät ja katse
epätoivoinen, tai vaikkapa itkevän naisen. Jos olisimme ylevämpiä
olentoja, pitäisi meidän pysähdyttää tuo mies tai tuo nainen ja tarjota
heille pikaista apua. Tällainen ylevyys kohottaisi minun mielestäni
ihmisen eläintä korkeammalle. Sellaista ei ole!
En enää tarkoin muista, — sillä siitä on jo viisikymmentä vuotta,
— kuinka nousin tuolilta ja lähdin majatalon pihasta, jonka poikki
kuljin ajatuksettomana, ja jatkoin matkaani läpi koko kaupungin. Mutta
tiedän vain, ettei ainoakaan käsi laskeutunut tämän synkkäkatseisen
nuorukaisen olkapäälle, joka kulki koneellisesti pitkin katuja; ei
ainoakaan ääni, eivät ainoatkaan ihmiskasvot ilmaisseet mielenkiintoa
häntä kohtaan. Ja tällaisessa tiedottomuuden tilassa jouduin
tuona kauniina huhtikuun aamuna _Baptuma_-nimiselle puistokadulle
Damaskuksessa.
Minut palauttivat tajuihini arabialaisen kuskin raivokkaat kiroukset,
hän kun oli vähällä ajaa ylitseni. Tunnustelin vyötäni, jossa ei enää
ollut _kemiriä_.
Sydämeni vapisi kuin pyydystetty lintu, ja kurkkuuni nousi pala, joka
salpasi henkeäni. Tämä käden liike synnytti minussa hermoväristyksen.
Joka kerta kun kosketin vyötäni, säpsähti sydämeni, ja minun täytyi
lakkaamatta vakuuttaa itselleni, että minua oli todellakin kohdannut
ilkityö, ja ettei minulla enää ollut _kemiriäni_. Kun suuret surut
kohtaavat herkkää sydäntä, on sen vaikea tottua siihen ajatukseen, että
onnettomuus on tapahtunut ja ettei mitään enää ole tehtävissä.
Ohitseni kulki kansaa: onnellisia pareja, naisia lapsineen, rauhallisia
ja tyytyväisennäköisiä miehiä. He katsoivat minua kasvoihin ja kulkivat
ohi. He eivät nähneet mitään. He eivät ymmärtäneet mitään. Ja minä
olin kuolemaisillani. Minun oli yksin kannettava onnettomuus, joka oli
ylivoimainen iälleni, sydämelleni ja kokemattomuudelleni.
Kuljin yhä eteenpäin. Tulin ulos metsästä. Syyrialainen maaseutu
tomuisine teineen ja beduiinihökkeleineen oli mielestäni eloton kuin
oma ruumiini. Katseeni ei löytänyt mitään kiinnekohtaa, ja kun käteni
sattui koskettamaan vyötäni, toistivat aivoni jälleen: »Minulla ei ole
enää _kemiriä_...» Ja taas puristi tuska kurkkuani.
Arabialainen lapsi ajoi hitaasti ohitseni istuen kahareisin aasin
selässä ja taluttaen nuorasta kamelia, jolla oli selässään kaksi
keinuvaa kantamusta. Tämä ruma eläin litteine käärmeensilmineen
peloitti minua. Etäämpänä tuli vastaani mustapartainen, villinnäköinen
beduiini, joka ajoi täyttä laukkaa ja pysähtyi kysymään minulta
jotakin arabiankielellä. En osannut vastata hänelle mitään. Hän katosi
näkyvistäni, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutuksen, sillä hänen
kaunis päänsä johti mieleeni Cosman.
Pian saavuin kylään, missä asumukset olivat perin alkeellisia ja missä
miehet maassa istuen sorvasivat puita, käytellen paljaita jalkojaan
yhtä taitavasti kuin käsiäänkin. Mustiin kaapuihin puetut, likaiset,
hunnutetut naiset, — todellisia variksenpelättimiä, — kantoivat päänsä
päällä soikeita savimaljoja, ja tahraiset ja laihat lapset kirkuivat
leikkiessään kuin pienet paholaiset. Eräs mies otti parhaillaan pieniä
litteitä leipiä savesta kyhätystä uunista, joka oli puolittain maan
sisässä. Tunsin nenässäni paistetun leivän hajun.
Kylästä poistuessani huomasin koiran seuraavan uskollisesti
kintereilläni. Minä pysähdyin. Se pysähtyi, ja me katsoimme toisiamme
silmiin. Koira oli väriltään tummanharmaa, Suden kokoinen, mutta tuolta
raukalta puuttui Suden arvokkuus, ylpeä käytös ja tyyneys. Se painoi
nöyränä päänsä alas ja lyyhistyi maahan pelosta. Sen silmien ilme oli
epävarma, nöyrä, ja levoton. Säälin sitä ja silitin sen päätä. Se nuoli
kättäni. Sen kanssa ei ollut vaikea tulla toimeen.
Palasin uunin luo ja ostin kahdella metelikiliä neljä pientä litteää
leipää. Se ahmaisi kaikki neljä pureskelematta. Ostin vielä toiset
neljä, panin ne taskuuni ja aloin jatkaa päämäärätöntä kulkuani. Se
seurasi minua kuten ennenkin.
Pieni, hiekkainen, aivan hedelmätön ja autio vuorenkukkula kohosi
edessäni. Pian saavuin sen luo ja aloin nousta rinnettä. Mutta
hengästyin pian ja istuuduin, koira vierelläni. Edessäni lepäävä
Damaskus, jonka kupoolit ja minareetit kohosivat laajojen pengermien
yli, näytti minusta suunnattomalta, valkean tomun kattamalta
hautausmaalta.
Luokseni ei kantautunut pienintäkään melua. Päässäni jyskyttivät
haavoitetun sydämeni kiihkeät lyönnit. Silmäni sumenivat. Damaskus ja
maailma häipyivät pois. Menneisyyteen katsellen minä näin päivänselvänä
lapsuuteni kodin. Tuon etäisen ajan suloinen elämä levittäytyi
suljettujen silmieni eteen. Elin uudelleen kaikki menneet onnelliset
päivät yksityiskohtiaan myöten, lapsuuteni hämärimmistä muistoista
alkaen aina kaameaan murhayöhön ja ryöstöön saakka.
Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että Kira ja minä saimme
onnettomuudellamme sovittaa sen, että olimme yllyttäneet rikokseen ja
olleet avullisina sen toimeenpanossa. Olimme toivoneet isän ja veljen
kuolemaa. Se oli kuolemansynti. Nyt Jumala rankaisi meitä, Kiraa
orjuudella, minua tuhoisalla vapaudella...
Kun avasin silmäni, niin kauhistuin. Taivas oli auringonlaskun puolella
veripunainen. Alhaalla riippuvat, maksoittuneen veren väriset pilvet
liikehtivät hitaasti, saaden mitä kummallisimpia, toinen toistaan
peloittavampia muotoja.
Pienen luolan edustalla, missä olin istua kyyröttänyt, minä heittäydyin
maahan, kätkien kasvot käsiini. Rukoilin kauan, pyytäen anteeksi
Jumalalta, isältäni, murhatun veljeni sielulta.
Ja yön varjot lankesivat katuvan nuorukaisen yli, jolla oli
onnettomuustoverinaan koira, jonka sattuma oli tuonut hänen tielleen.
Rukous ja katumus tuo huojennusta uskoville sieluille. Sain rauhan
muutamaksi tunniksi. Mutta aamunkoitteessa on hiekka-aavikoilla
jäätävän kylmä. Kun aurinko kohosi Levantin taivaalle, puistatti ankara
vilu ruumistani, niin että pelkäsin kylmettymisestä saavani kuoleman
taudin. Sanoin itselleni: »Jos kuolen katuvaisena, antaa Jumala minulle
anteeksi eikä sieluni joudu iäiseen kadotukseen».
Nousin ja lähdin paluumatkalle. Tiellä söin yhden leivistä ja annoin
muut kolme koiralle, joka oli nälkiintyneempi kuin minä.
Eikä aikaakaan, kun aurinko jo alkoi lämmittää selkääni, ja minä
tunsin hyväätekevän rauhan laskeutuvan rintaani. Saavuin kylään. Se
näytti minusta vähemmän rumalta. Täällä koira jätti minut. Tunsin
siitä ikävää, ja silitettyäni sen päätä, erosin siitä kuin ainakin
miellyttävästä seurasta, johon on tutustuttu lyhyellä matkalla.
Olin jälleen yksin, ja kadonneen _kemirin_ muiston yhä ahdistaessa
mieltäni aloin taivaltaa Baptuman ja Damaskuksen metsäistä tietä.
Vastaani tuli pitkä kamelikaravaani, minua lainkaan peloittamatta.
Saavuin Baptuman puistokadulle hiukan ennen puoltapäivää säteilevän
sään vallitessa. Liikenteen vilkkaus hämmästytti minua. Miehiä
kauniissa turkkilaisessa asussa, nuoria ja viehättäviä naisia —
useimmilla vain kasvojen alaosa kevyen, valkean harson peitossa, —
liikehti ajaen tai jalkaisin puoleen ja toiseen. Kaikkialta kuului
äänekkäitä huudahduksia, iloista puheensorinaa, kaikkialla helisi
nauru, kuin olisi taikasauvalla kosketeltu kristallilaseihin.
Sointuvat äänet ja koristeelliset puvut hurmasivat minut. Muistin,
että oli perjantai, turkkilaisten sabatti. Naiset tervehtivät toisiaan
sirosti ja hillitysti, mutta miesten tunteenpurkaukset, turkkilaiset
tervehdykset ja loputtomat kädenpuristukset pakoittivat jalkamiehet
usein pysähtymään pitkäksi aikaa. Puhuttiin paljon turkinkieltä, vaikka
arabia olikin hallitsevana.
Seisoin kauan ja ihailin edestakaisin liikuskelevaa joukkoa. Sitten
vaunut ja ajopelit harvenivat. Minä jatkoin matkaani miettiväisenä,
rauhattomana, sillä sydämessäni taistelivat keskenään elämänhalu, ilon
kaipuu, onnettomuuteni ja häviöni. Pian olin yksin, yksin suruineni.
Vastaani ajoivat parihevosten vetämät kauniit vaunut. Juuri kun ne
olivat sivuuttamaisillaan minut, salpautui hengitykseni, sydämeni
lakkasi lyömästä.
Vaunuissa istui Kira...
Niin, vielä tällä hetkelläkin uskon, että se oli suloinen, rakastettu
sisareni. Se oli Kira sellaisena, jollaiseksi Nazim Effendi oli
purjealuksessaan hänet koristanut, odaliskin loisteliaassa puvussa,
muistuttaen kajuutan seinillä riippuvia kuvia.
Minä horjahdin, löin käteni yhteen ja huusin romaniankielellä:
»Kira! Kiralina!... Se olen minä, Dragomir!»
Nuori nainen hymyili läpinäkyvän huntunsa alla ja tervehti minua
hansikoidulla kädellään, mutta ajaja läimäytti piiskaansa ja hänen
vieressään istuva eunukki loi minuun salamoivan katseen, ja sitten
hevoset kiitivät kuin lentäen tiehensä.
Luulin kuolevani... Niin, se oli Kira, hän oli antanut minulle merkin!
Ja muitta mutkitta minä aloin harpata vaunujen perässä kuin strutsi,
sanoen itsekseni:
»Kaikkivaltias Jumala! Tuskin olen tunnustanut syntini ja katunut, kun
sinä armossasi jo lähetät luokseni kadonneen sisareni!...»
Ponnistuksistani huolimatta loittonivat vaunut silminnähtävästi. Olin
jo aivan hengästynyt ja pelkäsin kadottavani ne näkyvistä. Onneksi näin
niiden metsän loputtua suuntautuvan suoraan komeaa huvilaa kohti, jonka
suuri portti avautui selkoselälleen, niellen ajoneuvot ja sulkeutuen
jälleen.
Huudahdin ilosta. Viimeiset voimani ponnistaen syöksyin porttia vasten,
ryskyttäen sitä raivokkaasti sekä käsin että jaloin. Heti avautui ison
portin vieressä oleva pienempi portti ja univormuun puettu palvelija
tuli esiin.
»Kira!» huusin minä hengästyneenä turkinkielellä, »sisareni... tahdon
puhutella...»
»Kuinka? Mitä tahdot?» kysyi palvelija samalla kielellä, pysähdyttäen
minut.
»Nainen... joka ajoi tänne vaunuissa... on... sisareni... Kira».
»Kira? Sinä olet hullu».
Olin todellakin hullu, sillä syöksyin palvelijan kimppuun ja työnnyin
hänen ohitseen pihaan. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin edessäni
seisoi kaksi miestä, ja kuulin käheän, vanhan äänen huutavan ikkunasta:
»Mitä tämä melu merkitsee? Pieskää hiukan tuota _ghiauria_
[turkinkieltä ja merkitsee kristitty], ja palvelijaa, joka päästi hänet
sisään!»
Minut laahattiin pois pihasta, heitettiin maahan, ja minua piestiin
nahkahihnalla, kunnes housuni ja pakarani olivat riekaleina. Sitten
pyövelit salpasivat portin, jättäen minut siihen makaamaan kivusta
puolikuolleena.
* * * * *
Olen saapunut Golgatani huipulle. Tähän päättyvät myrskyisen lapsuuteni
kolme surullisinta vuotta... Sillä jos Jumala olikin ankara minua
kohtaan kieltäessään minulta Kiran, oli sittekin olemassa Kaitselmus.
Tämä Kaitselmus lähetti minulle ystävän.
Ponnistaen haavoitetun ruumiini viimeiset voimat, laahauduin hädin
tuskin tien toiselle puolen, missä vaivuin uupuneena maahan. Tällöin
minua lähestyi neljän- ja viidenkymmenen vuoden välillä oleva, köyhästi
puettu mies, kantaen toisessa kädessään salepin valmistamiseen
tarvittavia aineksia, toisessa koria kuppeineen, laski kapineensa
maahan, ja ristien käsivartensa huudahti kreikankielellä:
»Voi, poika-parka! Katselin voimattomana, kuinka sinua piestiin.
Miten lienetkään loukannut noita pakanoita, että he sinua noin
pahoinpitelivät?»
Katselin hänen vilpittömiä kasvojaan, pehmeää, harmahtavaa partaansa,
hyviä, surunvoittoisia silmiään uurteisen otsan alla, ja huusin
raivostuneena, nousten omia tunteitani vastaan:
»Menkää helvettiin ja jättäkää minut rauhaan!»
Ja purskahdin itkuun. Hänen hyvyytensä tulvahti yli äyräitten:
»Miksi toivotat minut helvettiin, lapseni?» sanoi hän. »Säälin sinua
sydämestäni ja tahtoisin auttaa sinua onnettomuudessasi».
»Jättäkää minut rauhaan, te ihmiset, säälinenne ja sydäminenne! Olen
saanut maistaa niitä kylliksi... Tahdon kuolla yksin!...»
»Oi, sinua onnetonta! Niin nuori ja jo elämään kyllästynyt! Mutta juo
kuitenkin tämä lämmin juoma. Se virkistää sinua hiukan».
Otin vastaan _salep_-kupin, tietämättä, mitä ajatella. Mikä sääntö,
mikä johtopäätös oli sovellutettava tähän lyhyeen kokemukseen,
kun niin monet ihmiset, jotka alussa olivat näyttäneet hyviltä ja
avuliailta, olivatkin päätyneet alhaisiksi ja rikollisiksi? Niin,
kuusitoistavuotiaana minä tunsin ihmissielun halpamaisuuden. Enkä
kuitenkaan tietänyt kaikkea.
En etenkään tietänyt, että Luojan työt ovat suunnattoman monimutkaiset
ja vaihtelevat, ja etteivät tuhannet kärsimämme häväistykset oikeuta
meitä sylkäisemään koko ihmisyyttä kasvoihin. Jumala itsekin ymmärsi
tämän, kun hän syntiseen ihmiskuntaan vihastuneena päätti rangaista
sitä, tuhoamatta sitä kuitenkaan kokonaan, koskapa pelasti häviöstä
hurskaan patriarkan ja hänen perheensä. On totta, ettei vedenpaisumusta
seurannut ihmiskunta ollut edellistä parempi, mutta se ei ollut sen oma
syy. Se johtui siitä, että Jumala (niinkuin minä kuusitoistavuotiaana)
tunsi huonosti maailman eikä tietänyt, mitä teki.
Minä tiesin, minä, siitä päivästä lähtien, jolloin kohtalo lähetti
luokseni Barba Yanin, tuon sielultaan jumalaisen salepinmyyjän, minä
tiesin, että sen ihmisen on pidettävä itseään onnellisena, joka on
saanut tavata elämässään Barba Yanin kaltaisen olennon. Minä olen
tavannut vain yhden sellaisen. Mutta se riitti tekemään elämän minulle
siedettäväksi, saattoipa minut usein vielä siunaamaankin sitä ja
laulamaan sen ylistystä. Sillä yhden ihmisen hyvyys on voimakkaampi
kuin tuhansien pahuus. Paha työ kuolee tekijänsä kanssa, mutta hyvyys
säteilee vielä vanhurskaan poistuttuakin.
Niinkuin aurinko hajoittaa pilvet ja tuo maailmaan iloa, hävitti
Barba Yanikin sieluani kalvavan pahan ja teki sydämeni terveeksi. En
sallinut tämän tapahtua vastustelematta, mutta mikä sydän, olkoonpa
kuinka elämän murjoma tahansa, voi pitää puoliaan kaikkivoipaa hyvyyttä
vastaan.
Minun täytyi antaa perään, ja kohtalon lähettämä salepinmyyjä sai
kuulla koko tarinani. Hänen lääkkeensä oli nopea kuin salama.
»Stavraki!» sanoi hän minulle, omaksuen varovasti väärän nimeni ja
antaen sille tuttavallisen muodon. »Ensinnäkin on sinun luovuttava
etsimästä sisartasi noin epäviisaalla tavalla. Et näy tietävän, että on
helpompi riistää hirvi tiikerin kidasta, kuin nainen haaremista. Ja jos
onnistut pitämään kurissa tämän sydämesi heikkouden, käy muu helposti
kuin tanssi. Sinulla on kolme _megdediä_ taskussasi. Hyvä, siinä on
rahaa kyllin voidaksesi ostaa salepin valmistamisessa tarvittavan
_ibrikin_ sekä kuppeja, toisin sanoen kojeet, jotka minulla on tässä
käsissäni ja joilla olen elättänyt itseni kaksikymmentä vuotta. _Ibrik_
toisella käsivarrellasi, kori toisella, sinä sitten kierrät Barba
Yanin rinnalla juhlista juhliin, markkinoilta markkinoille, huudellen
iloisesti: »Salepia! Salepia! Salepia!... Kas tässä on salepinmyyjä!»
Idän oiva maa avautuu sinulle suurena ja vapaana, tosiaankin vapaana,
sillä sanottakoonpa turkkilaisista maista mitä tahansa, ei missään voi
elää vapaampana. Mutta yhdellä ehdolla: sinun on hävittävä, kadottava
joukkoon, et saa millään tavoin herättää huomiota, sinun on oltava
kuuro ja mykkä... silloin, ja vain silloin, voit näkymättömänä päästä
kaikkialle. Hyvin teljetyt ovet eivät avaudu väkipakolla».
_Ibrik_ ja kori käsivarrellani minä jo seuraavana päivänä huutelin
valppaana Barba Yanin vierellä. »Salepia! Täällä myydään salepia!» Ja
nyt näin, millä tavoin petollinen ja sydämetön ystävä saadaan palaamaan
takaisin _kemiriin_, jonka se on jättänyt. Kolikoita sateli joka
puolelta, vapaus tuli kukkarooni, ja iltaisin tunsin, että ihminen
voi olla onnellinen, vaikka taskut eivät olekaan täynnä kultaa. Me
istuimme pengermällä vesipiippua poltellen, ja hyvyys, joka säteili
Barba Yanin koko olemuksesta, valtasi minut tykkänään. Olin hänelle
kiitollinen, rakastin häntä kuin hyvää isää ja ystävää. Asuin hänen
luonaan, tein työtä hänen rinnallaan, yhdessä me aterioimme, yhdessä
nautimme joutohetkistä, ja näin meistä tuli eroamattomat toverit. Ennen
pitkää yhdisti meidät toisiinsa luja ystävyys, mikä liitti nuoren vesan
varttuneeseen runkoon.
Barba Yani ehätti tyydyttämään uteliaisuuttani kohottaen menneisyyttään
peittävää verhoa. Tuo menneisyys ei ollut moitteeton eikä katkeruutta
vailla.
Toimiessaan opettajana eräässä pienessä kaupungissa Kreikassa hän oli
tehnyt itsensä syypääksi himorikokseen, mistä sai rangaistukseksi
kaksi vuotta vankeutta ja menetti virkansa. Vankilasta päästyään
hänen oli täytynyt lähteä kaupungista, harhailla siellä täällä ja
harjoittaa kaupustelua; hän oli kokenut nurjamielisyyttä, saanut
ystäviä, vuodattanut sydänvertaan. Toinen rakkausseikkailu oli vähällä
maksaa hänen henkensä. Silloin hän siirtyi Vähään Aasiaan, missä vietti
yksinäistä ja riippumatonta, melkeinpä viisasta elämää.
Hän oli mies, joka osasi puhua ja vaieta, tehdä hyvää tulematta
itsetyytyväiseksi, ja häntä oli turha taivutella, milloin jokin
seikka oli vastoin hänen mieltään. Hän tunsi kaikki läheisen Idän
murteet, ja käytti joutoaikansa lukemiseen, kuljeskelemiseen ja
vaatteittensa pesuun. Hän ei pakoittanut minua mihinkään, mutta
osoitti vain minulle, mikä oli hyvää, hyödyllistä ja viisasta tehdä.
Hän opetti minut kirjoittamaan ja puhumaan kreikankieltä. Nähdessään,
kuinka uskollisesti liitin elämäni hänen elämäänsä, ei hänkään
tinkinyt ystävyydessään. Aluksi puhuttelin häntä »herraksi», mutta
hän pyysi minua sanomaan itseään nimellä »Barba». [_Barba_ = setä;
kreikankielinen sana, jota käytetään puhuteltaessa tuttavallisesti
iäkästä miestä.] Unohdin kadonneen _kemirini_ kalliine sisältöineen, ja
minusta tuli pian hänen oppilaansa, ainoa ystävänsä ja hänen vanhojen
päiviensä lohdutus.
Mutta sitä ennen oli minulla vielä jyrkkä rinne noustavana. Me nousimme
sen yhdessä.
Unohdin kadonneen _kemirini_, mutta en voinut tottua sisareni
menettämiseen. Rakastin Barba Yania, mutta Kiraa minä jumaloin. Ja kun
olin varma siitä, että hän asusti sen oven takana, missä olin saanut
selkäsaunan, neuvoi hirtehinen minua palaamaan sinne takaisin.
Oli keskikesä, ja kolme kuukautta oli kulunut surullisesta retkestäni
Baptuman tiellä. Barba Yanin tietämättä minä kuljeskelin usein tuon
kirotun huvilan mailla, kiertelin ja kaartelin sitä kaukaa ja vakoilin
sitä. Ei mitään tulosta. Näin naisia ajavan vaunuissa, mutta Kiraa en
nähnyt.
Varovaisuuteni rohkaisemana minä päätin eräänä iltana olla hiukan
uskaliaampi. Hankin tikapuut, ja pimeän yön suosimana asetin ne pihaa
ympäröivää korkeaa kiviaitausta vasten. Tahdoin päästä näkemään
haaremin sisäpuolelle, missä tiesin naisten liikuskelevan hunnuitta.
Mutta vastassani oli kaikkialla vain alaslasketut kierrekaihtimet.
Olin itsepäinen ja aloin kiertää pitkin aitausta, kunnes viimein näin
valaistun ikkunan. Mutta näin vain ison, upeasti sisustetun huoneen,
jossa ei ollut ketään...
Jäin sykkivin sydämin odottamaan tikapuille, toivoen yhä saavani nähdä
naisväkeä.
Yhtäkkiä tunsin tikapuiden allani liikahtavan ja olin putoamaisillani.
Pelosta jähmettyneenä tarrasin niihin kiinni parhaani mukaan, kun
äkkinäinen ja kiivas nykäisy pakoitti minut hellittämään otteeni.
Tikapuut kiskaistiin aitani ja minä putosin vartian syliin, joka sanaa
sanomatta alkoi iskeä minua nyrkeillään.
Minut sidottiin, heitettiin rattaille ja vietiin sen tien Damaskukseen,
missä minut teljettiin tutkintovankilaan.
Turkkilaiset tutkintovankilat olivat tuohon aikaan oikeita unohduksen
pesiä. Se onneton, joka joutui sinne niin raskauttavien syiden
perustalla kuin minä, ei koskaan tietänyt, milloin häntä tutkittaisiin,
ellei joku vaikutusvaltainen henkilö rientänyt lahjuksin anomaan
armoa valtaherroilta. Mutta hän ei kärsinyt niin paljon vapautensa
kadottamisesta kuin vankilaelämän kurjuudesta, etenkin jos hän oli
nuori mies.
Minun kopissani oli kymmenkunta vankia. Yhteinen, maalaamattomista
laudoista kokoonkyhätty lavitsa täytti kolmeneljännestä huoneesta.
Iso, puinen, kannella varustettu astia eräässä huoneen nurkassa
teki käymälän virkaa, levittäen huoneeseen tukahduttavaa löyhkää.
Syöpäläisiä, lutikoita ja rottia vilisi rykmentittäin. Kukaan ei edes
viitsinyt niitä tappaa, sillä olisihan siihen tarvittu ihmisikä.
Mitä inhoittavimpia toimituksia harjoitettiin kaikkien nähden. Nämä
turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset eivät enää olleet ihmisiä.
Inhimillinen alennustila oli täällä vertaansa vailla, sillä kaikista
luoduista olennoista vain ihminen yksin voi vajota näin syvälle.
Ja tähän maalliseen helvettiin, näiden hirviöiden keskelle, minä
jouduin. Mikä saalis minä olinkaan heille!
Kukaan ei suojellut minua, kukaan ei puolustanut minua, enempää
muhamettilaiset kuin kristitytkään. Sensijaan he tappelivat keskenään
uudesta herkkupalasta, repivät toisiaan parrasta, kynsivät toisensa
verille. Aseistettuina he olisivat tappaneet toisensa. Näin olin
kokonaisen kuukauden alttiina mitä julmimmalle häväistykselle...
Nyt en pahoittele, että minun oli kuljettava tuota tietä, sillä näin
opin tuntemaan ihmisolennon pohjiaan myöten. Jos säilyin hyvänä
kaikesta siitä huolimatta, mitä näin ja mitä kärsin, oli se vain siksi,
että tuottaisin kunniaa hänelle, joka on luonut Hyvyyden, luonut sen
niin harvinaiseksi ja antanut sen saada sijansa raakalaisten keskellä,
mikä on elämän ainoa oikeutus.
Olin kuin elävänä haudattu ja ajattelin kuolemaa. Kuulin kerrottavan
vangeista, jotka eivät enää jaksaneet kestää kidutusta, vaan
hirttäytyivät yöllä toisten nukkuessa nuoraan, minkä olivat punoneet
vaatteittensa riekaleista ja kiinnittäneet ikkunan rautaristikkoon.
Päätin noudattaa noiden marttyyrien esimerkkiä.
Mutta jokin sisäinen ääni kehoitti minua toivomaan. Tiesin, etten enää
ollut yksin maailmassa, kuten ennen. Sydämen mies, oiva ystävä oli
tuolla ulkopuolella. Hän oli köyhä ja vailla suojelijoita, mutta hän
oli hyvä ja viisas. Hän varmaankin ajatteli minua, työskenteli minun
vapauttamisekseni.
Olin oikeassa. Eräänä päivänä kopin ovi avautui, vartia astui
sisään ja hänen perässään Barba Yani. Mikä suunnaton ilo!... Vain
Kiran ilmestyminen olisi voinut saattaa minut yhtä onnelliseksi.
Mutta mikä suru samalla! Tänä kuukautena olivat miesparan hiukset
muuttuneet valkeiksi! Heittäydyin itkien hänen rintaansa vasten. Ainoa
säälinilmaus, minkä tämä surullinen näytelmä aiheutti, tuli erään
kreikkalaisen taholta, joka vuoteella loikoen huudahti:
»Ah, ukkelini! Sinunko on poika? Käypää tavaraa tällaisessa paikassa!
Oikea makupala! Sinä vain olet kuorinut kerman!»
Valkeana kuin vaha, Barba Yani painoi minua rintaansa vasten ja sanoi
väräjävällä ja tukahtuneella äänellä:
»Rohkeutta! Rohkeutta!... Huomenna pääset täältä ja saat
karkoituskäskyn!»
»Karkoituskäskyn!» huudahdin minä. »Minun on siis erottava sinusta?»