iloa, mikä vierailee vain kuolemattomissa sieluissa, painakoonpa
niitä sitten millainen suru tahansa. Mutta en millään muotoa tahtonut
paljastaa suden ystävyyttä. Jotta se ei itse varomattomuudellaan
aiheuttaisi sitä, olin opettanut sen ymmärtämään, ettei ollut mitään
syötävää, jos ikkunat olivat suljetut. Se ymmärsi minua niin hyvin,
että se myöhemmin, ikkunain ollessa suljettuina, kaarsi kaukaa ja meni
tiehensä. Samoin oli laita, jos sanoin sille: »Nyt, ystäväni, saat
lähteä... Ja tule huomenna jälleen katsomaan minua!» Se läksi heti,
kun suljin ikkunan, ja poistui rauhallisena ja tyytyväisenä, lainkaan
vastustelematta.
Mustafa-bey ja palvelijani kävivät määräaikoina luonani tervehtimässä
tai palvelemassa minua. Hermostuneisuuteni vuoksi nämä käynnit olivat
lyhyitä. Etenkin beyn läsnäolo sai minut suunniltani, ja tuskin hän
oli päässyt sisään, kun hän jo puikki tiehensä. Hänen huoneistonsa oli
minun huoneitteni vieressä, mutta meitä eroitti suuri tupakkahuone.
Varmemmaksi vakuudeksi kiersin oven lukkoon avaimella.
Suden aiheuttama ilo sai aikaan käänteen mielentilassani. Tulin
sovinnollisemmaksi. Vastapainoksi bey tuhlasi minulle suosiotaan.
Niinpä sain luvan kävellä joka päivä puistossa, tietystikin palvelijan
seuraamana.
Pari näistä suosionosoituksista kävi minulle kohtalokkaaksi ja niillä
oli arvaamaton vaikutus koko elämääni.
Ensiksikin bey toi taloon väkijuomat, joita ennestään tuskin tunsin.
Onnettomuudeksi maistui mieto likööri miellyttävältä suussani.
Humalassa häipyi minulta surullisen todellisuuden tietoisuus; minä
heittäydyin virran vietäväksi. Tämä toi minulle lohtua, ja minä pyysin
lisää. Hän tarjosi minulle niin paljon kuin vain halusin ja otti
itsekin osansa. Me joimme itsemme humalaan. Ja ryömien nelinkontin
suuren tupakkahuoneen matolla, me ulvoimme kuin eläimet. Bey etenkin
muuttui tuntemattomaksi. Hänen kasvoissaan ei enää ollut mitään
inhimillistä, ja kun hän eräänä iltana tapaili hampain varvastani, löin
häntä kasvoihin hiilihangolla. Hän jäi tyynenä paikoilleen, antoi veren
juosta pitkin kasvojaan ja nuoleksi sitä huulillaan. Minä syljin häntä
kasvoihin. Hän nuoli yhä.
Mutta näiden hurjastelujen jälkeiset päivät olivat minulle kauheita.
Pää lyijynraskaana, kasvot kelmeinä, sydän väristen, minä makasin
vaikeroiden vuoteessa keskipäivään saakka. Päivänvalo kidutti minua.
Bey sulki sen huoneesta raskailla verhoilla. Ja kun huonetta jälleen
valaisivat lukemattomat kynttilät ja ilman täytti mirhamin tuoksu,
alkoi sama hulluus uudelleen.
Myöhään eräänä iltana, humalan ollessa korkeimmillaan, liiteli
huoneeseen neljä nuorta tyttöä, mukanaan rummut ja kastanjetit, ja
aloitti heti huimaavan tanssin. Sydämeni hypähti riemusta!... Siinä
oli tosiaankin neljä Kiraa, loistavasti puettuina kuin itämaiset
ruhtinattaret, mutta kasvoilla kevyet hunnut.
Hypähdin pystyyn, kaataen kahvini, liköörilasini ja vesipiippuni ja
heittäydyin heidän jalkoihinsa. Maaten pitkänäni keskellä huonetta
suljetuin silmin, minä tunsin heidän hameittensa keveän kosketuksen,
ja tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli sieramiani. Sitten menetin
tajuntani...
Kun jälleen heräsin vuoteessani, en tahtonut uskoa silmiäni, aistejani,
en tajuta rumaa todellisuutta... Neljä mitä inhoittavinta, vanhaa,
ryppyistä, iljettävän alastonta naikkosta hyväili ja suuteli minua,
kiskoen minua puoleen ja toiseen ja peittäen kasvoni ja ruumiini
syljellään. Minä torjuin heitä luotani ja huusin apua. Tästä heidän
hellyytensä vain yltyi. Silloin minä riistäydyin heidän käsistään,
tempasin hiilihangon ja löin murskaksi peilit, maljakot ja koruesineet,
kaiken, mitä tielleni sattui.
Nuo inhoittavat kuvatukset pakenivat kauhuissaan, juosten kertomaan
Mustafa-beylle, että en nähnyt näissä huuhkajanaamaisissa noidissa
äskeisiä kauniita, nuoria tyttöjä.
Tämän irstailun jälkeen sulkeuduin vuorokaudeksi huoneeseeni,
kieltäytyen ottamasta vastaan ketään. Ruoka ehosti mieltäni ja minä
annoin kaiken Sudelle, jolle kerroin alennukseni.
Viimein, kun sydämeni oli pakahtua siitä häpeästä, mihin bey tahtoi
minut syöstä, päätin hirttää itseni ja pyysin saada tavata isäntääni
sanoakseni hänelle, että jollei hän päästäisi minua vapaaksi,
toteuttaisin aikeeni keinoilla millä tahansa. Minulle vastattiin, että
bey oli lähtenyt kymmenpäiväiselle matkalle. Tämä odottamaton uutinen
oli minulle suuri yllätys ja suunnaton huojennus. Siinä paikassa päätin
yrittää paeta.
Oli maaliskuu. Beyn lähdön jälkeisenä päivänä minä kävelin palvelijani
seuraamana puistossa, kun mielessäni äkkiä heräsi kysymys: »_Mistä
koira pääsi puistoon?_» Sitä ympäröi vanha, korkea kiviaitaus ja
pääportti oli aina suljettu. Jossakin täytyi siis olla aukko. Aloin
varovasti tehdä havaintoja ja, aivan oikein, seuratessani muratin ja
pensaikon peittämää seinää, minä huomasin, että lehdet olivat eräässä
kohden tallatut. Saatuani palvelijan jollakin tekosyyllä jäämään
käytävälle, minä tunkeuduin pensastoon ja huomasin muurin alaosaan
syntyneen suuren vieremän, mistä siis oli vapaa pääsy maaseudulle päin,
missä oli kaikkein vähiten liikettä. Panin merkille paikan: se oli
vastapäätä ikkunoitani.
Samana iltana istuessani kuin ainakin vanki linnassaan, aivoni olivat
kuin tulessa. Vapaus oli tuossa, vain parin sadan askeleen päässä
huoneestani. Kuinka pääsisin tuon rautaristikon läpi, joka oli
kiinnitetty tammisiin ikkunapuitteisiin?
Sammutettuani valon, minä tein työtä puoliyöhön saakka, ponnistellen
itseni uuvuksiin koettaessani vääntää irti ristikkoa ja vuollen
veitsellä ikkunapieltä, saadakseni siten raudan irtautumaan. Turha
vaiva! Olin poissa suunniltani. Ulkona täysikuu, tyyni luonto, ilmaa,
vapautta... Täällä vankeutta, irstailua, väkivaltaa... Ajattelin beyn
paluuta ja noitatanssin uudistumista. Minua tukehdutti. Huone oli
mielestäni kuin helvetti, missä hornanhenget myllersivät. Väristys kävi
pitkin selkäpiitäni, kylmä hiki nousi kasvoilleni ja minua puistatti
niin, että purin kieleni verille.
Kello näytti kahta aamulla. Talossa haudan hiljaisuus.
Noudin kiireesti pieniä sytykepuita ja paperia, tein nuotion
ikkunalaudalle ja pistin siihen tulen. Väristen kauttaaltani tekoni
kauheutta, minä hetkistä myöhemmin katselin, kuinka liekit nuoleksivat
ikkunapuitteita, huone täyttyi savulla ja puisto kävi valoisaksi.
Puristin molemmin käsin leukojani, jotten olisi huutanut apua. Tehden
äärimmäisen ponnistuksen, minä sieppasin hiilihangon, väänsin irti
kaksi rautatankoa, jotka putosivat lattialle, vetäen mukanaan hehkuvia
hiiliä. Minä kokosin kuumeisesti kalleuteni, hyppäsin puistoon ja aloin
juosta aitausta kohti, minkä jalat kantoivat...
Mutta hämmentynyt kun olin, en hämärässä heti löytänyt aukkoa. Silloin
kauhistuin, pääni meni sekaisin, juoksentelin edestakaisin, siirtelin
oksia sinne tänne, repien verille kasvoni ja käteni. Ilosta huudahtaen
minä viimein keksin halkeaman ja hypähdin ulkopuolelle.
* * * * *
Kauniitten kultakolikoitteni avulla minä kaksi tuntia myöhemmin löysin
itseni Aasian puoliselta rannalta, ja katselin sieltä päivänkoitteessa
Peran oikeanpuolista kukkulaa, josta suunnattomat tulenkielekkeet
kohosivat kostavina kohti taivasta!... Yksi tulipalo lisää tuossa
tulipalojen vainoamassa Konstantinopolissa...
Tämän vapauteni ensi päivän ehtoona nousin postivaunuista erään
majatalon portilla pienessä turkkilaisessa kylässä. Kaksi iltaa
myöhemmin panin maata Smyrnassa ja viikko senjälkeen polttelin
vesipiippuani ison kahvilan pengermällä Beirutissa.
Mutta tarinani ei vielä ole lopussa...
* * * * *
Nyt arvelin ymmärtäväni elämää siinä määrin, etten enää antaisi
vetää itseäni nenästä. Olin kuusitoistavuotias ja minulla oli omat
kokemukseni. Näiden kokemusten perustalla jaoin koko yhteiskunnan
kolmeen luokkaan. Ensiksi tulivat lempeät ja rakastavat olennot,
jollaisia olivat Kira ja äitini; sitten isäni kaltaiset raakalaiset,
ja lopuksi ne, jotka olivat jalomielisiä Mustafa-beyn tapaan. Oli siis
oltava varuillaan.
Ja pengermällä minä varoin joutumasta miellyttävännäköisiä
shakinpelaajia liian lähelle. Ajattelin Susi-parkaani, joka niin kauan
torjui hyväilyjäni, ja tein niinkuin sekin ja väistin aina käsiä, jotka
pyrkivät hyväilemään nuoria kasvojani.
Voi! Minä väistyin niin kauas, niin kauas, että ennenkuin huomasinkaan,
putosin jo toiseen kuoppaan; sillä noihin kolmeen luokkaan ei
sisältynyt koko elämä.
Olin vuokrannut huoneen aivan Konsertti-Kahvilan kauniin pengermän
yläpuolelta, Beirutin ainoan torin varrelta. Kahvila oli aamusta iltaan
täynnä mitä kansainvälisintä yleisöä. Maan hienostoa lukuunottamatta,
jota vältin, oli tämän paikan viehätyksenä varieteessa esiintyvä
taiteilijaseurue. He olivat kaikki elämänhaluisia, niin miehet kuin
naisetkin, nuoret ja vanhat, kauniit ja rumat. Kaikkialla tartuttavaa
naurua, kaikkialla iloista leikinlaskua.
Jokaiselle kahvilan vakinaiselle vieraalle heillä oli ystävällinen
sana, jokainen sai osansa. Kun minäkin olin vakinainen vieras, sain
sanani minäkin. Ja minun osani koitui sievoiseksi...
Nämä taiteilijat olivat italialaisia, kreikkalaisia ja ranskalaisia. He
asuivat samassa hotellissa kuin minäkin. Minun huonettani vastapäätä,
vain kapean käytävän eroittamana, asusti nuori kreikkalainen pari,
joka lauloi erinomaisesti. Mies oli minusta vastenmielinen, mutta
naisen olisi voinut ahmaista sinänsä. Ja minä ahminkin häntä
salavihkaa silmilläni. Hän huomasi sen. Yksin ja melkein vaatteitta
pukeutumishommissa ollen, hän jätti aina ovensa avoimeksi niinä
aikoina, jolloin minun oli tapana lähteä huoneestani. Minä kainostelin
ja suljin silmäni, mikäli mahdollista, mutta jokin minua voimakkaampi
pakoitti minut jälleen avaamaan ne.
Ja kun eräänä päivänä, sivuutimme toisemme hämärässä käytävässä, sulki
hän minut syliinsä, antoi minulle kelpo suudelman ja sanoi:
»Nuori mies, te olette liian kaino, te tarvitsette rohkaisua!»
Moisesta seikkailusta hämmentyneenä tuumiskelin huoneeseen päästyäni:
No niin! Mitähän pahaa olisi siinä, että nuori nainen suutelee _nuorta
miestä_? Sillä nyt olin »nuori mies». Hän oli sanonut niin; vaatteeni,
riippumattomuuteni, kalliit juomani todistivat sitä. Järkeni ei vain
sitä todistanut, sillä se sekosi peräti.
Eräänä iltapäivänä katselin ikkunastani torilla tungeksivaa
väenpaljoutta ja ajattelin laulajattareni näyttelemistä ääntä,
ilmehtimistä, jotka muistuttivat niin kipeästi Kiran eleitä, — kun ovi
avautui ja laulajatar astui sisään. Minä pelästyin.
»Älä pelkää mitään, pienokaiseni! Hän on tuolla alhaalla, syventyneenä
peliin, jossa on suuret panokset».
Hän kietoi käsivartensa kaulaani. Minä vastustelin:
»En tahdo, että jäätte tänne!»
»Mitä kuulenkaan? Sinä ajat minut pois? Ja minä rakastan sinua...
ja luulin sinunkin rakastavan minua», sanoi hän hellästi, suudellen
minua. Jäin hänen vierelleen vuoteelle enkä tuntenut oloani niinkään
vaikeaksi. Enkä tiedä, kuinka kaikki kävi, mutta samalla kun hän
hyväili minua, hän avasi oven ja veti jostakin nopeasti sisään
tarjottimen, jolla oli pullo minulle tuntematonta viiniä ja leivoksia.
Ne maistuivat mielestäni suloisilta! Hän tilasi lisää. Minä pidin
hänelle seuraa, osaksi herkkusuisuuttani, mutta vielä enemmän
uhmamielisyyttäni. Ja taas seurasi hyväilyjä ja suudelmia.
Mutta hänen liehakointinsa meni mielestäni liian pitkälle, ja minä
kainostelin.
»Tiedätkös, poikaseni!» huudahti hän. »Sinusta ei ole mihinkään! Sinun
iälläsi!
Ja rauhoittaakseen minua hän muutti puheenaihetta kysyen:
»Oletko Turkin alamainen?»
»En tiedä...»
»Mutta millaiset paperit sinulla sitten on?»
»Minulla ei ole papereita».
»Mitä? Matkustatko Turkissa papereitta. Mutta sehän on hyvin
varomatonta, ystäväni. Sinut voidaan pidättää!»
Minä kauhistuin. Jos minulle olisi sanottu, että Mustafa-beyn poliisi
oli ovella, ei kauhuni olisi ollut suurempi.
Pyysin häntä vaikenemaan asiasta. Hän lupasi suojella minua. Jälleen
suojelija! Mikä häpeä! Eikö siis missään saattanut elää vapaana,
ilmansuojelusta?
Ja synkät ajatukset saivat minussa jälleen vallan.
Hän hyväili käsiäni ja sanoi:
»Kuinka kauniita sormuksia sinulla on! Etkö anna minulle yhtä niistä?»
En tietystikään voinut evätä suojelijaltani sormusta.
Elämäni oli jälleen piloilla. Ja tuskin olin nauttinut vapaudestani
kahta viikkoa. Näkymätön käsi, joka ulottui Konstantinopolista
Beirutiin saakka, uhkasi jälleen vapauttani.
Mutta hyvin näkyvä ja läheinen käsi ojensi minulle tuona iltana noista
oudoista viineistä ja kuivista leivoksista laskun, joka vastasi
kokonaisen kuukauden täysihoitoa. Laskua maksaessani minä ajattelin:
»Tästä ja sormuksestani huomaan, että vapauteni sairastaa!»
Muutamia päiviä myöhemmin totesin, missä määrin se oli sairas.
Laulajatar ja hänen miehensä, jotka rakastivat ruokaryyppyä,
olivat ennenpitkää pöytävieraitani ja melkein täysihoidokkejani.
Eräänä päivänä, kun istuimme pelipöydän ääressä, tuli luoksemme
poliisiviranomainen ja sanoi minulle:
»Asutteko täällä, herraseni?»
»Kyllä, herra», vastasin tukahtuneella äänellä.
»Olkaa sitten hyvä ja leimauttakaa huomenaamuna paperinne
poliisikamarissa».
Ja hän meni tiehensä, tervehtien kohteliaasti seuralaisiani. Minä
olisin tahtonut vajota maan alle.
»Älkää olko millännekään!» sanoi suojelijani. »Mieheni menee heti
sanomaan Mamourille, että hän jättää teidät rauhaan. He ovat ystäviä».
Kuinka ylitsevuotava oli kiitollisuuteni!
Eikä poliisi todellakaan enää häirinnyt minua. Kiitollisuudessani
mietin jo muuanna päivänä, millä muulla tavoin voisin osoittaa hänelle
tyytyväisyyttäni kuin vain tarjoamalla aamiaisia, kun hän itse ehätti
antamaan siihen tilaisuuden.
»Tänään minulla ei ole pelionnea, ystäväni», sanoi hän oikopäätä.
»Voitteko antaa minulle kaksi Turkin kultamarkkaa?»
»Hyvin mielelläni».
Seuraavana päivänä hänellä oli yhtä huono onni kuin edellisenäkin
ja hän pyysi toiset kaksi. Ja ylihuomenna saman verran. Viikon
kuluttua hänen huono onnensa pani minut miettimään, sillä jos tätä
menoa jatkuisi, hupenisi omaisuuteni vajaassa kolmessa kuukaudessa.
Tämä terve mietintä sai minut vielä samana iltana lähtemään parin
mattokauppiaan seurassa Damaskusta kohti.
Istuessani siinä hyppelehtivillä rattailla minä mietin elämän
monimutkaisuutta.
»Vastedes», sanoin itsekseni, »on minun varottava naisia, jotka
pyrkivät lähestymään minua pimeissä käytävissä».
Tästä matkasta tuli oikea Damaskuksen tie, sillä elämäni muuttui
perinpohjin.
Näytti siltä kuin Jumala olisi pölistellyt tämän kaupungin ylle kaiken
tomun maailman neljältä eri kulmalta. Vaunuista astuessani luulin
uppoavani siihen sieluani myöten.
Voidakseni liikkua huomiota herättämättä olin pukeutunut kuin köyhä
kreikkalainen. Tavarani kannoin mytyssä kainalossani, mutta kalleuteni
ja turkkilaiset kirjani olivat _kemirissä_ [leveä vyö, jota käytetään
itämailla arvoesineiden säilyttämiseen] vatsani päällä, aivan ihoa
vasten. Tällaisessa valepuvussa tunsin olevani turvassa tungettelevilta
suojelijoilta, ja löytääkseni halvan huoneen, suuntasin nyt kulkuni
Cadem-nimistä kaupunginosaa kohti, pieniä katuja pitkin, jotka usein
kulkevat kuin tunnelit ainakin talojen läpi. Kreikkalainen majatalon
isäntä vastasi minulle, että jos halusin nukkua halvalla, oli minun
asuttava toisen kanssa. Suostuin tähän. Nähtyäni huoneen ja jätettyäni
mytyn kainalostani, minä tiedustelin, kuka nukkuisi toisessa vuoteessa.
»Mies samaa maata kuin sinäkin», vastasi kreikkalainen töykeästi. Tuska
ahdisti rintaani. Maani, Kira, äiti, häipyivät kauas sumuun, kadoten
saavuttamattomiin. Ja minä, joka olin kiskaistu juurineni omasta
maaperästäni, mitä etsin minä tästä synkästä kaupungista? Millä keinoin
luulin vielä voivani löytää sisareni? Ja kuinka ansaitsisin elatukseni,
kun rahani olisivat lopussa?
Lisäksi olin ilman passia. Siinä toinen pulma. Minut voitaisiin
pidättää. Ja kuka auttaisi minut vankilasta? Majatalon pihalla
istui miehiä turkkilaiseen tapaan kukkien reunustaman suihkulähteen
ympärillä, poltellen, juoden maidonvalkeaa viinaa ja näyttäen
onnellisilta. Nuo ihmiset olivat kotonaan. He tunsivat toisensa,
auttoivat toinen toistaan, jakoivat keskenään ilot ja surut. Entä minä?
Mitä minä olin heille? Tuntematon. Kukapa tulisi huoneeseen, missä
tuntematon kuolee (kuolee sairauteen tai suruun), kysymään häneltä,
kaipaako hänen sielunsa jotakin?
Vaistomaisesti tunnustelin _kemiriäni_, missä minulla oli rahani,
ainoa ystäväni. Mutta raha on ystävä, joka jättää meidät petollisesti,
ilman kaipausta ja surua, enkä tietänyt, millä tavoin sen jälleen
saisi palaamaan kemiriin. Toista oli Kira! Hän ei olisi jättänyt minua
mistään hinnasta maailmassa. Me olimme eroittamattomat. Oliko toista
sellaista Kiraa kaikkien näiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät
kaupungit ja kylät? Ehkä. Mutta heillä oli omat Dragomirinsa, ja heille
minä olin vain muukalainen, joka kulkee ohi, johon luodaan utelias
katse, ja joka unohdetaan.
Lohdutuksekseni tilasin lasin viinaa, sitten vielä toisen. Tuli
päivällisaika. Söin jotakin ja join lasin viiniä, sitten vielä toisen.
Ja sydän epävarmana nousin huoneeseeni viimein.
Noin kolmekymmenvuotias mies istui siellä puolipukeissa vuoteensa
laidalla. Pöydällä paloi öljylamppu. Vuoteet siisteyteen nähden
epäilyttäviä. Sumea peili. Ei mitään pesutelinettä.
Toivotin kreikankielellä hyvää iltaa ja tarkastelin vuodettani.
»Se on siirrettävä hiukan etemmäs seinästä», sanoi mies minulle kuin
vanhalle tutulle. »Täällä on lutikoita. Ja lamppu on jätettävä palamaan
yöksi, sillä lutikat pelkäävät valoa, kuten pöllötkin».
»Lutikat?» sanoin kysyvästi, sillä en lainkaan tietänyt, millaisia
eläviä ne olivat. »Mitä ne ovat?»
»Etkö tiedä, mitä lutikat ovat? No niin, saat nähdä tänä yönä. Mutta
sanohan, missä olet nukkunut tähän asti, kun et niitä tunne. Minä
puolestani en tiedä, millainen on vuode ilman lutikoita!»
»Purevatko lutikat?» tiedustelin minä, tätä uutta vihollista peläten.
»Hiukan», vastasi hän välinpitämättömästi.
Olin väsynyt ja halusin riisuutua ja panna maata, mutta kumma kainous
esti minua tekemästä sitä tuon muukalaisen nähden. Hän huomasi sen,
sillä hän meni pienentämään lamppua. Kun olin puoli pimeässä pujahtanut
peiton alle, nousi hän jälleen ja väänsi valon suuremmaksi.
»Luulisipa, että olet nuori tyttö!» sanoi hän nauraen. Tämä
ystävällisyys herätti minussa luottamusta, ja minä nukahdin tuona
iltana melko tyytyväisenä, _kemiri_ pääni alla.
Seuraavana aamuna en tietänyt enempää kuin edellisenä iltanakaan, mitä
lutikan purema oli, mutta toverini osoitti veritahraa tyynylläni.
Melkein iloisena minä pukeuduin rivakasti hänen nähtensä.
Pihalta kuului puhetta ja naurun remakkaa. Katsoin ulos ikkunasta
ja näin suihkukaivon ympärillä joukon miehiä, jotka imivät suuria
_tshibukeja_ ja hörppivät kahvia. Piha oli kostutettu ja lakaistu.
Raikas ilma tunki keuhkoihini, kaiken ja kaikkien yllä väikkyi
kellertävä, salaperäinen, vain itämaille ominainen valo.
Panin kapineeni kokoon. Sydämessäni uinuva lempeä vihollinen heräsi:
»Haluatteko juoda kahvia kanssani?» sanoin tuntemattomalle.
Alhaalla me pakinoimme, tuprutellen _tshibukeistamme_ valtavia
savupilviä. Hän uskoi minulle ensinnä huolensa, kertoen olevansa ilman
rahaa, työtön ja velkaantunut. Silloin minäkin ilmaisin hänelle suruni
ja sanoin:
»Minä olen hukannut paperini. Jos voitte sanoa minulle, kuinka saan
uudet tilalle, annan teille vaivoistanne turkkilaisen kultamarkan».
Hänen kasvonsa kirkastuivat.
»Se käy kyllä päinsä!» sanoi hän hiljaa. »Täällä on »yleinen kirjuri»,
joka hankkii sellaisia, mutta hän vaatii paljon rahaa».
»Kuinka paljon?» huudahdin minä onnellisena.
»Neljä kultamarkkaa».
»Minä maksan ne! Ja te saatte lupaamani palkkion».
Tuntia myöhemmin kookas valkopartainen »kirjuri» vannoi päänsä kautta
viranomaisen edessä nähneensä minun syntyvän Stambulissa sinä ja sinä
armon vuonna, että nimeni oli »Stavro», ja että siis olin »sulttaanin
meidän Herramme, nöyrä alamainen».
Virkamies kuunteli hymyillen, tarttui sitten kynään, kirjoitti pitkän
sepustuksen kauniilla arabialaisella käsialalla, pani alle nimensä,
antoi vanhuksen tehdä samoin, painoi siihen hallitsijan sinetin ja
ojensi minulle tuon kallisarvoisen taikakalun.
»Hänelle on annettava juomarahaa», kuiskasi kirjuri korvaani. Panin
pöydälle kultamarkan.
»Se ei riitä», sanoi vanhus. Lisäsin vielä toisen, kääntyen aina
nurkkaan päin _kemiriäni_ kaivelemaan. Ulkona maksoin tuon syntymäni
väärän todistajan. Jäätyäni yksin toverini kanssa, me kiertelimme
pitkin kaupunkia, söimme ja joimme.
Humaltuneina ja iloisina me molemmat palasimme illalla asuntoomme,
missä minä, vähät välittämättä lutikoista, nukahdin kuin tukki,
piilotettuani kuitenkin ensin kemirini pääni alle.
Herätessäni hämmästyin kovin huomatessani, että olin yksin huoneessa.
Mutta hämmästys muuttui muuksi, kun havaitsin kemirini, tuon petollisen
ja sydämettömän ystävän, myöskin hylänneen minut, jättäen taskuuni
vain kolme _megdediä_ [1 megdedi = 4 frangia 20 cent.] ja tuon kirotun
taikakalun...
* * * * *
Nyt ei enää ollut kysymys itkusta! Nyt oli edessä kuolema...
Vielä tänä päivänä tunnen rinnassani saman puristuksen, saman
tyhjyyden, joka tuona aamuna oli tappaa minut.
Paitahihasillani minä kuljeskelin huoneessa sinne tänne ja, tietämättä
itsekään syytä, kumarruin katsomaan ulos ikkunasta. Samat ihmiset kuin
eilenkin istuivat tupakoiden suihkukaivon ympärillä. He näyttivät
mielestäni ruumisarkkua vartioivilta haudankaivajilta. Ja minä astuin
koneellisesti eteenpäin, luullen laskeutuvina alas portaita, ja
syöksyin tyhjyyteen. Nousin heti jaloilleni, mutta kasvoni vuotivat
verta ja olin tukehtua. Kun isäntä vieraineen juoksi luokseni, sain
vain sanotuksi:
»Ke — ke — miri...»
Minulta kyseltiin yhteen ääneen jos jotakin. En yhä vieläkään voinut
sanoa muuta kuin: »_Kemiri_».
»Mitähän hän tarkoittanee _kemirillään_?»
He valelivat päätäni kylmällä vedellä, pesivät veren kasvoistani ja
pakoittivat minut nielemään hiukan viinaa.
»Puhu nyt suusi puhtaaksi!» huusi isäntä, ravistaen minua olkapäästä.
»Kemiri», vaikeroin minä lakkaamatta.
»Luulenpa, että toisessa vuoteessa nukkunut veijari on kiitokseksi
eilisestä kestitsemisestä varastanut hänen kemirinsä», päätteli hän.
Ja kun tahdoin kaiken aikaa vain nousta ja lähteä, pakoitti hän minut
istumaan tuolille, mihin lyyhistyin tuskani ristiinnaulitsemana,
käsivarret riipuksissa. Hän koetti lohduttaa minua sanomalla:
»No niin, sinua on kohdannut onnettomuus... Rahasi on varastettu. Mutta
sellaisen vuoksi ei maksa heittää henkeään! Sillä ei pääse pitkälle...
Paljonko sinulla oli rahaa?»
»_Kemiri_», toistelin minä yhä.
»Sepä se! Poika ei enää osaa sanoa muuta kuin »_kemiri_».
Tämän sanottuaan isäntä nousi huoneeseeni ja toi vaatteeni.
»Pue nyt päällesi!» sanoi hän.
Ikäänkuin olisin ollut halpautunut, minä annoin hänen pukea
itseni kiireestä kantapäähän. Tutkiessaan taskujani hän löysi
syntymätodistukseni ja rahani.
»Kas vaan!» huudahti hän, »etpä olekaan niin köyhä! Sinullahan on kolme
_megdediä_... Ja nimesi on Stavro. No niin, Stavro, kun on noin paljon
rahaa, ei kuole nälkään. Mitä työtä osaat tehdä?» »Kemiri...»
»Kirottu _kemiri_!» kiljasi hän suuttuneena. Ja pannen kaikki jälleen
taskuihin! hän poistui, sanoen:
»Kun kaikki käy ympäri, ei sinulla ollut tuossa kemirissä edes kamelin
hintaa, sillä silloin et olisi etsinyt yösijaa minun luotani».