on raskas: tahdoit yölliseen aikaan tunkeutua haaremiin. Mutta
lohduttaudu, minä tulen kanssasi. Maailma on suuri, olemme vapaita, ja
jos vain tottelet minua vast'edes, elät onnellisena Turkin kamaralla...
Siis näkemiin. Ole valmiina huomenna aamunkoitteessa».
En voinut nukkua koko yönä. Päivän sarastaessa minut noudettiin
vankilasta. Portilla odottivat rattaat ja kaksi pyssyillä ja
turkkilaisilla miekoilla varustettua ratsusantarmia. Silloin näin,
että meitä oli kolme karkoitettavaksi tuomittua. Barba Yani oli siinä
myöskin tavaroinemme. Kaikki sälytettiin rattaille ja seurue lähti
Diarbekiria kohti.
* * * * *
Ihmisen elämä ei ole kerrottavissa eikä kirjoitettavissa. Sitäkin
vähemmän soveltuu kerrottavaksi sellaisen ihmisen elämä, joka on
rakastanut maata ja samoillut sen ristiin rastiin. Mutta on melkein
mahdotonta antaa elävää kuvaa hänen elämästään, jos hän on ollut
tulisielu, joka on taipaleellaan tuntenut onnen ja kurjuuden kaikki
asteet. Mahdotonta ensiksikin hänelle itselleen, ja mahdotonta niille,
jotka häntä kuuntelevat.
Se mikä on viehättävää, maalauksellisen kaunista ja mielenkiintoista
sielultaan voimakkaan, myrskyävän ja samalla seikkailunhaluisen miehen
elämässä, ei aina ilmene tämän elämän huomattavissa tapauksissa.
Kauneus piilee usein pikkuseikoissa. Mutta kukapa kuuntelisi
pikkuseikkoja? Kukapa nauttisi niistä? Ja ennenkaikkea, kuka niitä
ymmärtäisi?...
Siksipä olenkin aina suhtautunut ynseästi huudahdukseen: _Kertokaa
meille jotakin elämästänne_!...
Ja sitten vielä eräs vaikeus: ken rakastaa, hän ei ole yksin. Hän ei
ole yksin silloinkaan, kun hän ei enää halaja rakkautta, kuten on minun
laitani nyt. Tämä pitää paikkansa niihinkin ihmisiin nähden, jotka
elävät muistoista, sillä nykyhetkellä on osansa näihin muistoihin.
Ei hyödytä toivoa kuolemaa. Minä olen usein elämässäni vilpittömästi
toivonut sitä. Mutta silloin ovat menneisyyden kauniit kuvat nousseet
ilmielävinä eteeni, ne ovat hellyttäneet sydämeni, vaihtaneet
katkeruuden iloksi ja pakoittaneet minut yhä uudelleen ja uudelleen
etsimään ikuista lohtua ihmisten kasvoista. Yksi näistä kauniista
kuvista oli Barba Yani.
En voi kertoa hänestä mitään, tuskinpa mitään: kahdeksan vuotta
elämästäni kasvoi kiinni hänen elämäänsä... Diarbekir, Alep, Angora,
Sivas, Erzerum ja sadat muut pikku kaupungit ja kylät näkivät vaeltavat
haamumme. Emme myyneet vain yksinomaan salepia. Kättemme kautta kulki
mattoja, liinoja, ihovoiteita, hajuvesiä, hevosia, koiria ja kissoja,
mutta oiva _salep_ auttoi meidät aina hädästä. Milloin epäonnistunut
yritys heitti meidät oljille, etsittiin kiireesti esille _ibrikit_, nuo
ruostuneet _ibrik_-pahaset. Ja taas huudeltiin: »_Salepia! Salepia! Kas
tässä ovat salepinmyyjät!_» Katsoimme toisiimme ja nauroimme...
Niin, nauroimme, sillä Barba Yani oli verraton ystävä. Onnettomuuden
aiheuttaja olin aina minä, minä parantumaton hutilus. Muistan eräänkin
tapahtuman, joka oli kaikkein tuhoisimpia.
Olimme juuri panneet kaikki rahamme likoon ja ostaneet kaksi
kaunista hevosta suurilta markkinoilta noin viidentoista kilometrin
päässä Angorasta. Olimme tyytyväisiä, sillä kauppa oli ollut hyvä.
Tyytyväisyyskö vai väsymys lienee minussa kotimatkalla herättänyt
halun poiketa hetkiseksi yksinäiseen kapakkaan. Oli pimeä. Barba Yani
vastusti tuumaani.
»Annahan olla, Stavraki! Jatkakaamme kotiin saakka. Siellä suomme
itsellemme lasin».
»Ei, Barba Yani, vaan juuri nyt!... Vain hetkinen. Hyvän kaupan
kunniaksi».
Mies-poloinen suostui. Sidoimme hevoset pylvääseen kapakan
ulkopuolelle. Ja ikkunaan päin kääntyneinä me joimme kunniaksemme
lasin. Sitten toisen. Nälkä nipisteli vatsaa. Söimme seisovilla jaloin.
Sitten tuli taas juoman vuoro, sillä Barba Yanikaan ei halveksinut
elämän antimia. Sydämet alkoivat liikehtiä. Me lauloimme:
De nouveau tu t'es saoûlé!...
De nouveau tu casses les verres!...
O, vilaine bête que tu fais!...
[Taasen olet hankkinut itsellesi humalan;
taasen rikot lasisi.
Voi sinua narria!]
Mutta Barba Yanilta katkesi laulu kesken. Katsellen pimeisiin ruutuihin
hän sanoi rauhallisesti:
»Niin, Stavraki, olen totisesti sitä mieltä, että olet 'kurja narri',
sillä kauniit eläimet, jotka jäivät tuonne ulos, ovat nyt poissa, tai
on näköni huono!»
Yhdellä hyppäyksellä olin ulkona, mutta en erottanut muuta kuin
kavioiden kiivaan kapseen pimeässä yössä.
Hapuillessamme tuntia myöhemmin eteenpäin pimeässä ja kompastellessamme
joka kuoppaan, Barba Yani huusi minulle kuin varoitukseksi ikään:
»Sinä tahdoit 'kunnioittaa hyvää onneamme'! No niin, kulje nyt
jalkaisin, sinä siunattu aasi! Ja laula lohdutukseksesi: 'Taasen olet
hankkinut itsellesi humalan!'»
Mikä onni onkaan tuntea sydämensä sykkivän hyvässä inhimillisessä
maaperässä, tässä mainiossa mullassa, joka välittää meihin elävöittävää
nestettään!
Onneton se, joka ei tästä mitään tiedä!
Niinä vuosina, jolloin minun ja Barba Yanin elämä oli yhtä, oli itse
luontokin hellivä, veljellinen, runollinen. Kaikki oli mielestäni
kaunista ja elämisen arvoista. Rumuus kadotti vastenmielisyytensä,
typeryys kilpistyi pilantekoomme, kavaluus paljastui, suurten
väkivaltakin tuntui minusta siedettävältä. Kun kosketus karheaan
ulkomaailmaan oli tukehduttaa meidät, pakenimme äänettömään
maailmaamme, tuohon maailmaan, missä luonto yksin haastaa silmille ja
sydämelle.
Barba Yani saattoi kulkea päiväkauden sanaa sanomatta. Katseellaan
hän vain osoitti minulle, mikä oli huomion arvoista. Tätä hän sanoi
»terveyskylvyn ottamiseksi». Sitä se todella olikin. Äänetön luonto
puhdistaa ja antaa mielenrauhan elämän alhaisuuden nöyryyttämälle
ihmiselle, sillä voimakkainkaan ei voi liikkua roskaväen keskellä
tuntematta itseään saastutetuksi.
Mutta tämä nuoruusvuosieni suuri seuralainen oli lisäksi muinaisajan ja
sen viisaustieteen tuntija. Keskustelujaan elämästä — mikä oli hänen
joutohetkiensä lempihuvia — hän valaisi viisaustieteestä ottamillaan
esimerkeillä. Itse hän ei aina osannut elää viisaasti, mutta hän
rakasti sydämen hiljaista rauhaa.
»Ennemmin tai myöhemmin älykäs mies ymmärtää, kuinka turhaa on
tunteitten myllerrys, joka turmelee rauhan ja polttaa poroksi elämän»,
hän sanoi minulle. »Onnellinen se, ken ymmärtää tämän varhain, sillä
sitä enemmän hän nauttii olemassaolosta».
Eräänä kylmänä syyspäivänä olimme manööverikentällä lähellä Alepia.
Sotilaat vakasivat lämpimän juoman väkirynnäköllä (kuten sotilaallinen
sanontatapa kuuluu). Upseeritkin tulivat maistelemaan sitä, ja
kun meillä oli hehkuvia kivihiiliä _ibrikiemme_ alla, jäivät he
lämmittelemään käsiään ja juttelemaan. Eräs korkea-arvoinen upseeri
kertoi alaiselleen kaskua, jonka mukaan muuan kenraali, Aleksanteri
Suuren ystävä, kehoitti tätä suostumaan Dariuksen tarjoamaan rauhaan,
sanoen:
»Jos olisin Aleksanteri, suostuisin minä rauhaan». Mihin suuri
valloittaja oli vastannut:
»Niin tekisin minäkin, jos olisin... jos olisin...»
Turkkilainen upseeri hämmentyi ja huudahti:
»Ah, mikä olikaan tuon Aleksanterin ystävän nimi?»
»Parmenion!» vastasi Barba Yani, joka kuunteli heidän keskusteluaan.
»Hyvä, ukkoseni!» huudahti upseeri. »Kuinka sen tiedät? Salepinmyyjä
tuskin tapaa Aleksanteri Suurta!»
»Tapaapa niinkin!» vastasi ystäväni. Kaikkihan tarvitsevat lämmintä,
kuten näette!»
Vastauksen kaksimielisyys huvitti upseeria. Hän alentui puhelemaan
kanssamme, ja nyt sattuivat katseemme yhteen.
»Olen nähnyt sinut jossakin, kasvosi ovat minulle tutut», hän sanoi.
»Niin», vastasin minä punastuen. »Ajoimme viisi vuotta sitten
Konstantinopolissa samoissa vaunuissa Mustafa-beyn kanssa».
»Kautta Allahin, se on totta? Sinä olet siis tuo poika, joka etsi
silmäpuolta äitiään. Sait varmaankin kokea monta kovaa tuon satyyrin
luona!»
»Niin... En tuntenut häntä!»
»Kuinka saatoit luottaa ensimäiseen vastaantulijaan, joka silitteli
hyväillen lapsekkaita kasvojasi?» Upseeri puheli kauan kanssamme,
kertoillen Mustafa beyn suurista konnantöistä. Sitten hän alkoi
keskustella innokkaasti Barba Yanin kanssa, jonka tiedot hämmästyttivät
häntä. Ja lähtiessään hän puristi sydämellisesti käsiämme, ja antoi
meille kummallekin turkkilaisen kultarahan.
»Se ei ole juomarahaa», sanoi hän. »Tahdon vain osoittaa pitäväni
arvossa vanhuksen viisautta ja nuorukaisen kärsimystä».
Kotimatkalla Barba Yani päätteli:
»Näetkös, Stavro? Erhettä on paljon, mutta älykkäisyys poistaa
raja-aidat, vaikkapa asianomainen olisi puettu sotilasunivormuunkin!»
Tällävälin Barba Yani vanheni. Sydäntauti teki hänet vuosi vuodelta
yhä kykenemättömämmäksi ansaitsemaan leipäänsä. Väsymys valtasi
hänet usein. Hän vaipui tuon tuostakin raskasmielisyyteen. Minä olin
kaksikolmattavuotias, vahva, rohkea ja neuvokas. Meillä oli hiukan
säästöjä ja päätin kehoittaa häntä lepäämään. Jotta tämä lepo olisi
ollut hänelle mieluisa, valitsin oleskelupaikaksemme meille vielä oudon
maan: Libanonin vuoriston.
Oi sinä kaunis ja suruisa Libanon! Jo ajatellessanikin siellä vietettyä
vuotta päihtyy sydämeni riemusta ja vuotaa samalla verta!... Ghazir!...
Ghazir!... Ghazir!... Ja sinä Dlepta!... Ja sinä Hermon!... Ja sinä
Malmetein!... Ja te setrit pitkine ystävällisine oksinenne, jotka
näyttävät tahtovan syleillä koko maata!... Ja te granaattiomenapuut,
joille riittää pari kahmaloa multaa kallionhalkeamassa, tarjotaksenne
kulkijalle mehukkaita hedelmiänne!... Ja sinä Välimeri, joka antaudut
hekumallisena jumalasi polttaville hyväilyille ja levität tahrattoman
ja mittaamattoman ulappasi Libanonin majojen vähäisten ikkunain eteen,
jotka rinteiltä katselevat kasvoihin äärettömyyttä!... Kaikille ja
kaikelle sanon jäähyväiset!... En enää koskaan näe teitä, mutta
ainutlaatuinen ja lempeä hohteenne säilyy iäti silmissäni!... Tuo hohde
on himmennyt muistissani... Elämä ei ole sallinut, että iloni olisi
jakamaton... Mutta, Jumalani, milloin suo elämä meille täydellistä
iloa?...
Asetuimme asumaan Ghazirin kylään, joka on maalauksellisen kaunis,
kuten melkein koko Libanon, ja sijaitsee suojaisella kukkulalla.
Olimme vanhan nivelsärkyä potevan, Set Amra-nimisen vaimon ainoat
vuokralaiset. Hän eli yksinäisyydessä ja oli kristitty arabialainen
niinkuin kaikki libanonilaiset. Kristittynä hän otti meidät
ystävällisesti vastaan, vaikka olimmekin oikeauskoisia ja hän itse
katolilainen. Ja nyt saatte jälleen kuulla tarinan, sillä elämäni
taival on rikas tarinoista.
Sillävälin kun minä kuljin ansioilla ja Barba Yani retkeili keppineen
granaattiomenoita etsiskellen ja käärmeitä tappaen, saimme kuulla,
että Set Amralla, jonka kanssa pakinoimme vesipiippua poltellessamme,
saimme kuulla, sanon minä, että hänelläkin oli surunsa. Hän oli liian
yksin, ja tämä yksinäisyys jäyti hänen sydäntään. Hänen ainoa lapsensa,
kaksikymmenvuotias tyttö, oli Venezuelassa, mihin oli matkustanut
isänsä kanssa rahaa ansaitsemaan, kuten Libanonin asukkaitten on
tapana. Mutta isä oli kuollut vuosi sitten, ja senjälkeen olivat
kirjeet Amerikasta harvenneet. Selina-tyttönen ei ollut köyhä.
Hän johti sievoista korukauppaa. Mutta äidille hänen sydämensä ei
paljoakaan säteillyt hellyyttä. Hän unohti hänet, ja Set Amran täytyi
usein elää pelkällä leivällä päivät pääksytysten.
Meidän kävi häntä sääli. Täst'edes aterioimme yhdessä. Set Amra oli
meille sisar ja äiti. Hän sai parhaat palat lampaanpaistista ja hänen
vesipiippunsa täytettiin _tumbakilla_. Enempää ei tarvittu. Hän
kiitti Jumalaa siitä, että hän oli lähettänyt meidät, ja kirjoitti
tyttärelleen liikuttavan kiitollisia kirjeitä. Selina kiitti
vastauksessaan molempia tuntemattomia, joilla oli niin veljellinen
sydän.
Ja aika kului autuudessa.
Mutta kun ansiot olivat vähäiset, hupenivat säästömme silminnähden.
Tuli syksy, ja Barba Yani vilustui. Noudin lääkärin Beirutista ja
sitten lääkkeitä. Rakkaan ystävän tila parani hyvässä hoidossa, mutta
rahat luistivat käsistä. Tuo talvi oli ankara Libanonissa. Sain
vaivoin ansaituksi sen verran, ettemme aivan nääntyneet nälkään.
Luovuimme lihan syönnistä ja elimme kolmena viikon päivänä kuivalla
leivällä. Olimme niin säästäväisiä, että poltimme vain yhtä vesipiippua
kerrallaan, antaen _tshibukin_ kulkea kädestä käteen, suusta suuhun.
Tämä oli kovaa, mutta näin päästiin kuitenkin maaliskuuhun, jolloin
saimme iloisen uutisen: Selina ilmoitti lähtevänsä Venezuelasta ja
saapuvansa kotiin kolmen tai neljän viikon kuluttua.
Mitä huudahduksia!... Mitä ylitsevuotavaa riemua!...
»Tiedättekös?» sanoi Set Amra eräänä päivänä salaperäisesti. »Stavro on
kaunis poika. Aivan varmaan Selina rakastuu häneen, ja silloin tulee
anteliaisuutenne minua kohtaan runsaasti palkituksi. Mitä siitä sanot,
Stavro?»
Mitäkö Stavro sanoi? No niin, hänen päänsä meni pyörälle, kuten
tavallista. Se meni pyörälle siinä määrin, että hän alkoi pyörittää
ympäri Barba Yaniakin, ja lopulta me kaikki, leinin vaivaama vanha
nainen mukaanluettuna, aloimme tanssia piirissä minun ja Selinan
pikaisen avioliiton julkaisemiseksi, josta viimemainitulla ei ollut
pienintäkään aavistusta.
Kuljin suoraan eteenpäin kuin kuuro hevonen. Aloin katsella taloa kuin
ainakin tulevaa omaisuuttani, ja nyt huomasin sadeveden tunkeutuvan
huoneisiin kattoa peittävän soran läpi. Noudattaen libanonilaisten
esimerkkiä minä kiipesin katolle jyrä mukanani ja aloin asukkaitten
ylitsevuotavaksi riemuksi juoksennella pitkin ja poikin katolla vetäen
perässäni raskasta jyrää, joka kävi kantapäihin!, niin että kaaduin
suulleni.
Ah, sydän poloinen, kuinka paljon murhetta oletkaan minulle tuottanut!
Menin vieläkin pitemmälle. Eräänä päivänä osoitin Barba Yanille Set
Amran vielä punaisia ja täyteläisiä huulia, hänen siinä kiihkeästi
imiessään _tshibukia_, ja sanoin:
»Barba Yani, katsohan noita huulia! Kenties ne osaavat vielä suudella
muutakin kuin vesipiipun ambraa! Ja ehkäpä saamme kahdet häät
yht'aikaa».
»Niin, kahdet häät, tiedättekös! Sillä minun ja Selinan avioliitto oli
yhtä varma ja tosi kuin köyhyytemme...
»Voi sinua, Stavraki!» huudahti ystävä-parkani. »Saat ottaa vielä monta
askelta, ennenkuin opit tuntemaan elämää!»
Hän oli hyvä ennustaja. Selina saapui. Hän oli tumma, komea,
tuuheatukkainen kaunotar, jonka silmänurkassa piili paholainen. Hän
oli vilkas kuin elohopea, mutta sielultaan kauppasaksa ja älyltään
vain naikkonen. Ensi päivästä alkaen hän herätti meissä pelkoa. Hänen
kiitoksensa kuivuivat lyhyeen. Meidän elämämme oli hänen mielestään
inhoittavaa, ja hän melkein moitti meitä äitinsä kurjuudesta.
Ylenkatseensa hän toi ilmi vuokraamalla asunnon itselleen, vieraili
päivittäin neljännestunnin luonamme ja antoi Set Amralle naurettavan
pienen rahasumman, joka oli tarkoitettu meille »korvaukseksi».
Puettuna vierasmaalaisiin pukuihin ja jalokiviin hän levittäytyi kuin
kauppatavara kateellisten kyläläisten katseltavaksi.
Eräänä päivänä eräs naapurivaimo riensi kertomaan meille, että komea
herra oli tullut vaunuilla Beirutista Selinaa tervehtimään. Selinaa,
minun luvattuani, minun morsiantani!...
»Ah, Barba Yani, kuinka elämä onkaan täynnä pettymyksiä!» vaikeroin
minä painaen pääni ainoan vilpittömän ystäväni olkaa vasten.
»Etkö tietänyt sitä, Stavraki?... No niin, opi se uudelleen. Ja ota
sillävälin _ibrikisi_, hae esille minun kojeeni ja lähtekäämme!
Lähtekäämme: onhan maa vielä kaunis!»
Me lähdimme, jättäen Set Amra-paran kyyneliin. Ja kolme kuukautta
pääksytysten me kiertelimme Libanonin mainioita seutuja, juoden sen
kirkkaista lähteistä ja juottaen libanonilaisille ikuista salepiamme.
»Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» »Stavraki, eikö maa
ole kaunis?»
»Voi, Barba Yani! Olet oikeassa!...»
* * * * *
Maako kaunis?... Ei, se on valhetta!... Kaikki kauneus tulee
sydämestämme, mikäli ilo siellä asustaa. Sinä päivänä, jolloin ilo
katoaa, on maa vain kalmisto. Ja Libanonin kauniista maasta tuli
kalmisto minun sydämelleni ja Barba Yanin ruumiille. Eräänä päivänä
lähellä Dleptaa kaatoi äkkinäinen ja odottamaton sydänkohtaus hänet
kasvoilleen maahan. Hän löi päänsä kallioon ja haavoittui.
»Barba Yani! Ystäväni! Mikä sinun on? Oletko sairas?»
Ei, Barba Yani ei enää ollut sairas. Nyt oli minun vuoroni sairastaa...
Siitä lähtien on mato jäytänyt elämääni. Kadotetun ystävän kaipuu ja
halu etsiä kaikesta huolimatta rakkautta, sai minut muutamia vuosia
myöhemmin palaamaan kotimaahani, lähestymään inhimillistä olentoa,
rakastamaan häntä, niinkuin olin rakastanut Kiraa ja äitiäni — niin
kuin olin rakastanut Barba Yania.
Tällainen on Markkina-Stavron tarina...