kieltä käyttävien rikkaitten kanssa, seurasi puoli vuotta täynnä
suloisia toiveita, katkeria pettymyksiä, joltistakin vapautta ja mitä
suurinta ylellisyyttä.
Noustuamme vaunuista Mustafa-beyn ovella, hyvästeli upseeri ystävänsä.
Minuun hän vain loi vakavan ja halveksivan katseen, ja vasta useita
vuosia myöhemmin tapasin uudelleen tämän miehen olosuhteissa,
joista puhun etempänä. Arvostelin häntä ankarasti ja sanoin beylle
lapsellisessa intomielisyydessäni:
»Teidän ystävänne on ylpeä...»
»Niin, hän on tosiaankin ylpeä, mutta hyvä».
(Mustafa-bey puhui hyvyydestä!)
Talo oli iso huvila kaupungin ulkopuolella, ja sitä ympäröivä laaja
puisto ulottui Bosporiin saakka. Hiljainen talo, joka ikäänkuin
vaikeroi rikkauden painon alla, täynnä näkymättömiä, haudanhiljaisia
palvelijoita. Mutta suljettu ilmapiiri, mikä vallitsee jokaisessa
itämaisessa asunnossa, herätti minussa luottamusta. Sitä lisäsi
suuressa määrin beyn äärimmäinen hienotunteisuus. Hänessä ei ollut
hiventäkään Nazimin kavaluudesta. Hän oli herttainen, vastustamaton,
kohtelias ja tuttavallinen, niinkauan kuin toivo eli minussa, enkä
voisi vielä tänä päivänäkään moittia häntä mistään en edes siitäkään,
ettei hän voinut täyttää mahdotonta toivettani — jos hän olisi kerta
kaikkiaan ajanut minut ulos ovesta, niinpian kuin toivoni sammui. Mutta
sellainen hirmuvaltias on itämaalaisen intohimo, että se turmelee
jaloimmatkin sydämet, johtaen ne — milloin kavaluuden, milloin
väkivallan tietä — samaan roistomaisuuteen.
Mustafa-bey ymmärsi tarinani paljoa paremmin kuin muut senjälkeen. Olen
vakuutettu siitä, että se liikutti häntä syvästi, sillä useammin kuin
kerran hänen silmänsä kostuivat minun kertoessani.
Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa.
»Jos äitinne on Konstantinopolissa», sanoi hän, käsiäni hyväillen,
»saan sen tietää sairaaloista ja poliisilta. Mitä Kiraan tulee, niin
lähetän kaikkein valppaimminkin vartioituihin haaremeihin urkkijoita,
jotka ovat näkymättömiä kuin ilma ja ovelia kuin kettu. Jos hänet
löydetään, takaan hänen pääsevän pakenemaan; Turkissa saa kullalla,
mitä haluaa».
Sitten hän osoitti minut huoneeseeni ja jätti minut palvelijan hoiviin,
joka oli määrätty käytettäväkseni. Jalokiveni ja vaatteeni olivat hänen
mielestään »liian loisteliaita, vieläpä sopimattomiakin» ja niiden
tilalle annettiin »arvokkaampia». Ja kaiken tämän rakastettavuuden
vastapainoksi asetettiin vain yksi ehto: en saisi käydä suurissa
kahviloissa enkä kovin usein kaupungissakaan.
»Tämä tarkoittaa vain omaa parastanne», lisäsi hän. »Nazim ei luovu
niin helposti saaliistaan ja saattaisi sattua, että jonakin päivänä
saisitte päähänne kuonokopan, johon on tiputettu hiukan huumausainetta
ja teidät heitettäisiin laivaan kuin mikäkin jauhosäkki».
Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistutti minua. Ja siinä tuokiossa
tunsin olevani sidottu häneen ja tuohon näköjään vapaaseen vankeuteen,
jonka näin avautuvan nuoren elämäni tielle.
* * * * *
On monta keinoa syöstä intohimoinen sielu turmioon ja helpoin niistä on
lempeä puhetapa. Ja kun koko sydämeni tuohon aikaan eli vain Kiralle,
puhui Mustafa-bey vain Kirasta ja saattoi minutkin puhumaan hänestä.
Oli aivan luonnollista, että hän teki niin, sillä hän rakasti
minua vilpittömästi. Mutta vieköön piru intohimoisten ihmisten
vilpittömyyden! Useimmiten se on vain hekumallista huumausainetta.
Mustafa-bey alkoi sillä, että hän antoi Kiran nimen erinäisille
miellyttäville esineille. Niinpä hän, saadessaan kuulla, että
vesipiippu ja rannerengas ovat romaniankielessä femininisukuisia
sanoja, toi minulle ensin kauneimman vesipiipun, mitä koskaan
olin nähnyt, ja sitten kallisarvoisen rannerenkaan. Molempiin oli
kaiverrettu sana Kira, jota en osannut lukea. Ja tuskin olin ollut
talossa kuukauttakaan, kun hän eräänä päivänä puistossa kävellessämme
talutti luokseni kauniin, nuoren ratsun, joka oli siro, oikullinen ja
kärsimätön kuten Kirakin.
»Kas tässä», sanoi hän, »on kaunein _Kiralina_, minkä voin teille
tarjeta. Se on teidän!»
Hän auttoi minut satulaan, ja totutti minua hevosen äkkipikaisiin
liikkeisiin. Ajaen hänen ja palvelijani välillä, jotka myös
olivat ratsain, me retkeilimme huvilan pohjoispuolella olevissa
maalauksellisen kauniissa seuduissa.
Yksi seikka oli varma ja lohdullinen: tuona surullisen hyvinvoinnin
lyhyenä ajanjaksona en koskaan huumautunut siinä määrin, että olisin
kolme päivää peräkkäin unohtanut minua lapsena kohdanneen kovan onnen.
Kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että sydän-parkani usein etsi
unohdusta. Kuinka olisi toisin voinutkaan olla? Beyn toivorikkaisiin
sanoihin luottaen vietin päivät vesipiippuni ja ratsuni seurassa,
enkä eronnut tuosta somasta eläimestä muulloin kuin nukkuessani ja
syödessäni, ja ennenpitkää sen erikoinen ja oikukas luonnonlaatu
saattoi minut uskomaan, että Kira rakasti minua sen välityksellä. Tuo
jalo eläin puolestaan piti minusta ja kiintyi minuun niin, että pani
toimeen oikean metakan tallissa, milloin satuin unohtumaan beyn kanssa
pelin ääreen enkä lähtenytkään tavanmukaiselle ratsastusretkelle.
Näin siis Kiran ratsuni kauniissa mustissa silmissä, näin hänet
jokapäiväisissä pikkuesineissä, joita pitelin, Kira oli keskustelumme
aiheena, Kira oli puoleksi talossa.
Osa hänestä oli urkkijoiden mukana, jotka oli palkattu häntä etsimään.
Nuo noidat vakuuttivat minulle toinen toistaan varmempina, että Kira
oli kymmenessä haaremissa yht'aikaa.
Heidän ihmeteltävän tarkat kuvauksensa ja yksityiskohtaiset
selostuksensa näkemiensä haareminaisten ulkonäöstä saivat sydämeni
lyömään kuolettavan kiihkeästi. Nielin heidän sanansa herkkäuskoisena
kuin kuusivuotias lapsi, ja usein heittäydyin heidän kaulaansa,
huudahtaen:
»Hän se varmaankin on!... Juuri sellainen on sisareni!... Koettakaa
päästä hänen lähelleen ja lausukaa nimeni: _Dragomir_. Ja koettakaa
kaikin keinoin saada hänen valokuvansa».
Mutta tarvittiin rahaa päästäkseen puhuttelemaan haareminaista ja
saadakseen hänen valokuvansa, ja paljon rahaa sulkeakseen uteliaat
silmät, tukkiakseen valppaat korvat, avatakseen hyvinvartioidut ovet.
Seisoen keskellä huonetta, kädet taskuissa, bey kuunteli ja hymyili,
silmissä tutkiva ja ivallinen tuike. Minä heittäydyin rukoillen hänen
jalkoihinsa. Ja hän siroitteli auliisti ympärilleen kultaa ja hopeaa
aina asian tärkeyden mukaan.
Ja taas seurasi pitkiä odotuksen päiviä, tyhjiä, surullisia tunteja,
joista puuttui elämän tuntu. Ainoa, jota epätoivossani etsin, oli
eloisa »Kiralinani». Sen selässä istuen ja usein sen silkkistä kaulaa
syleillen minä antauduin noilla loputtomilla retkillä säteilevinä
aamuina tai iltahämärässä haaveiden valtaan, jotka herättivät minussa
kipeää kaipuuta ja hullua riemua.
Vierelläni ratsastava, hampaita myöten aseistettu palvelija ei
jättäytynyt tuumankaan vertaa jäljelleni. Syyllisyydentietoisella
äänettömyydellään, missä ei ollut tilaa tuttavallisuudelle, hän
loukkasi viimeistä rakkauteni ilmaisua.
Näin kului aika keväästä syksyyn, toukokuusta syyskuuhun, ja sitten
minun toivoni äkkiä sammui.
Tuodut valokuvat eivät esittäneet Kiraa, eikä _Dragomirin_ nimi,
jota kuiskailtiin noiden onnettomien vankien korviin, herättänyt
mitään vastakaikua heidän sydäntensä synkissä labyrinteissä. En enää
kuunnellut noiden naisten hunajaisia puheita, ja käden käänteessä
heidät ajettiin ulos.
Mutta onnettomuus ei tule yksin. Tiedustelut äitini löytämiseksi
Konstantinopolissa osoittautuivat niinikään tuloksettomiksi.
Ahdistellessani beytä kysymyksillä, täytyi hänen myöntää se todeksi.
Hyvän tahtonsa todisteeksi hän kutsutti luokseen turkkilaisen
poliisipäällikön, oikean jättiläisen, jolla oli riippuvat viikset ja
maantierosvon silmät, ja joka tervehtiessään iski kantapäänsä yhteen
ja huusi niin jyrisevällä äänellä, että olin paiskautua kumoon sen
voimasta:
»Niinkauan kuin Stambuli on ollut olemassa, ei ainoakaan silmäpuoli
romaniatar ole astunut sinne jalkaansa!»
Se oli enemmän kuin vakuuttavaa.
Minut valtasi epätoivo, niinpian kuin kangastus häipyi. Kostuttaen
kyynelilläni beyn sulotuoksuisia käsiä, minä rukoilin häntä antamaan
minun lähteä. Hän vastusteli, sanoen:
»Mihin jouduttekaan, jos lähdette täältä? Olette typerä kuin lammas.
Onnettomuudeksi olette sitäpaitsi nuori ja kaunis, mitkä ominaisuudet
tuottavat menestystä Turkissa vain yhtyessään viisauteen. Jääkää
tänne! Täällä teillä on kaikkea, mitä tarvitsette, ja enemmän kuin
syntyperänne edellyttää».
Olin toivoton. Nämä sanat kaikuivat korvissani kuin kuolinkellojen
soitto. Mutta bey meni yhä pitemmälle ystävällisyydessään. Tietäen,
että ratsastaminen oli heikkouteni, hän tilasi minulle ratsastuspuvun,
osti minulle kauniin pyssyn, joka sai nimekseen »peloittava Kira»
[pyssy on niinikään romaniankielessä femininisukuinen], ja näin
varustettuina me eräänä aamuna lähdimme kahden palvelijan seuraamana
ratsastamaan Andrinopoliin vievää valtatietä.
»Näytän teille hirvien ja kotkien asuinsijat», sanoi hän minulle. »Ja
saattepa nähdä, että elämä on kaunis ilman naistakin, sillä vielä ette
tiedä, että kauneinkin nainen on lopulta vain lutka».
Tämä solvaisu sattui minuun kuin tikarinpisto ja saattoi Mustafa-beyn
inhoittavaksi silmissäni. Peitin parhaani mukaan tunteeni, mutta siinä
tuokiossa heräsi mielessäni paon ajatus.
Tähän tarjoutui erinomainen tilaisuus: olimme lähteneet
kaksiviikkoiselle metsästysretkelle lähimpään Balkanvuoristoon,
Mariza-joen varrella oleville syysmetsästysalueille, mitkä kuuluivat
beyn tiluksiin.
Minulla oli kolme eri suunnitelmaa. Joko koettaisin pettää valppaat
vartijani ja paeta turkkilaisen talonpojan valepuvussa tai ostaisin
vapauteni, ja jos nämä molemmat yritykset epäonnistuisivat, jäi minulle
kolmas epätoivoinen keino: _Kiralinani_ koivet. Beyn arvostelujen
mukaan se oli ensiluokkainen kilpajuoksija. Vakuuttautuakseni tästä,
minä pyysin saada kilpailla Mustatan arabialaisen juoksijan kanssa.
Iloissaan siitä, että olin hyvällä tuulella, hän suostui ja antoi
minulle kolmensadan askeleen etumatkan, luvaten saavut taa minut
kylässä, joka näkyi noin kolmen kilometrin päässä.
Beyn laukaistua pistoolinsa lähtömerkiksi, minä painoin kannukseni
»Kiralinan» kupeisiin. Se hypähti takajaloilleen, puri kuolaimia ja
läksi kuin tuuli. Hellitin suitsia ja iskeydyin lujasti satulaan.
Tuuli vinkui kohisten korvissani, niin että turhaan koetin eroittaa
kilpailevan hevosen kavioiden ääntä. Kun en tietänyt, missä määrin
matka sujui, löin raivokkaasti ratsupiiskallani hevosta vatsaan. Maa
pyöri silmissäni. Harmahtava tie pakeni allani kuin noiduttuna.
Pian tuli kylä näkyviin, saavuin sinne, ajoin sen läpi ja jätin
sen taakseni, asukkaiden säikähtyneiden katseitten seuraamana.
Linnut, kanat ja ankat, jotka sattuivat tielleni, joutuivat ratsuni
tallattaviksi.
Viimein minut saavutettiin kilometrin päässä kylästä. Hetkistä
myöhemmin saapuivat vuorostaan palvelijat, tuoden pyssyni, jonka
putoamista en edes ollut huomannut.
»Olen voitettu», sanoi bey, kättäni puristaen. »Pyytäkää, mitä haluatte
ja minä maksan».
»No niin», sanoin minä, »antakaa minulle kilometrin etumatka ja
luvatkaa, ettette etsi minua, jos ette saavuta minua seuraavassa
kylässä».
Hän näytti kärsivältä sanoessaan:
»Oletteko noin kyllästynyt minuun? Ja mitä teiltä sitten puuttuu?
Naisiako? Tarjoan teille niitäkin niin paljon kuin haluatte omasta
haaremistani tai vaikkapa neljätoistavuotiaita neitseitä. Tämä maa on
niitä täpötäynnä, kaiken värisiä, kaiken rotuisia, eivätkä he pyydä
parempaa kuin saada olla orjattariamme, sillä jokainen neitsyt tapaa
kerran jonkun hölmön...»
»Mustafa-bey», huudahdin minä, »ettekö usko, että vapaus on kalliimpi
kuin orjuus, ja että »hölmö», jota rakastaa, on enemmän arvoinen kuin
ruhtinas, jota inhoaa?»
»Se on kyllä oikein», vastasi hän. »Mutta älkää huoliko siitä, mikä
on oikein, vaan siitä, mikä on hyvä. Hallitsemme yksinvaltiaan
oikeudella näitä laajoja maa-alueita, _eläimet_ [bête = hölmö, eläin]
mukaanlaskettuina. Ottakaamme siis se, mikä tarjoutuu meille typeränä
kuin eläin!»
Tänä hetkenä silmäni avautuivat näkemään elämää. Bey oli todella
oikeassa kyynillisyydessään: kaikki tarjoutui »eläimellisen» typeränä
hänen kaikkivallalleen.
Turkkilaisissa niinkuin bulgarialaisissakin maissa sekä muhamettilaiset
että kristityt, niin rikkaat kuin köyhätkin olivat vain hänen
tottelevaisia orjiaan. Ja jos nuori tyttö meidän saapuessamme
piilottautui, ei isä pyytänyt parempaa, saavuttaakseen tuon mahtimiehen
suosion, kuin saada uhrata hänet, yhtä helposti kuin hän tarjosi meille
parhaan vuoteensa ja kauneimman lampaansa.
Tämä kohtaus sai minut yhä kiihkeämmin kaipaamaan vapautta. Minä
tunsin itseni syylliseksi sen ylellisen elämän vuoksi, jota vietin.
Nuoressa sydämessäni heräsi tarve hankkia itselleni riippumaton
ammatti, voidakseni ansaita elatukseni kunniallisesti. Siitä lähtien en
ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta tilaisuutta ei sattunut, ja illalla
olin yhtä toivoton kuin olin ollut edellisenäkin iltana.
Minua vartioitiin mitä ankarimmin. Päivisin pitkillä ja väsyttävillä
metsästysretkillä ratsasti bey aina vierelläni tai ratsastivat sitten
palvelijat molemmilla puolillani. Öisin nukuin surullisen suojelijani
huoneessa ilman pienintäkään pelastautumisen mahdollisuutta. Näin
raukeni ensimäinen pakosuunnitelmani. Toinen, vapauteni ostaminen,
epäonnistui vuorostaan.
Eräänä rankkasateisena päivänä beyn pelatessa shakkia isännän kanssa,
pelasin minäkin palvelijani kanssa. Me olimme yksin. Päästäkseni mihin
pyrin, olin haikea, tunteileva ja toin varovasti esiin haluni paeta.
Hän ei ollut kuulevinaankaan. Silloin lupasin hänelle kaikki rahani ja
kalleuteni. Hän kieltäytyi.
»Kuinka, Ahmed, sanotaanhan Tuhkissa voitavan rahalla ostaa mitä
tahansa».
»Voidaanpa kyllä...» mutisi hän. »Mutta myyjän on saatava tarpeeksi
voidakseen vuorostaan ostaa oma päänsä... Eikä teillä ole niin paljoa».
* * * * *
Minulle ei nyt jäänyt muuta keinoa kuin panna henkeni alttiiksi
epätoivoisessa paossa. Tiesin voivani tulla ammutuksi kuin koira enkä
kuitenkaan epäillyt minuuttiakaan.
Olimme metsäisessä vuoriseudussa, mikä oli hyvin suotuisaa aikeelleni.
Varhain seuraavana päivänä aloimme kiivetä kuusimetsässä vaivalloista
vuoristotietä, viiden ratsumiehen seurassa, joiden oli määrä järjestää
ajometsästys. Jotta palvelija ei ehtisi kertomaan isännälleen
eilisiltana tekemästäni ehdotuksesta, päätin koettaa onneani heti
tilaisuuden sattuessa, mikä sattuikin pian.
Joukkue pysähtyi metsän aukeamassa, jonka keskellä uinui pieni järvi.
»Tässä on vuorikauriiden juomapaikka», sanoi opas. Ja hän erkani
meistä, mukanaan neljä miestään. Molemmat palvelijat asetettiin
paikoilleen ja he saivat käskyn ampua määräaikana, ajaakseen riistan
beyn pyssyn kantamille. Kaikkien näin hajaantuessa näin vapauteni
koittavan. Oli helpompi paeta yhtä miestä kuin kokonaista joukkuetta.
Olimme väijyksissä vuoren rotkossa ja saatoimme nähdä sen paikan, josta
takaa-ajettu otus tulisi esiin.
»Saatte ampua vain siinä tapauksessa, että otus pääsee minulta pakoon
tai jos se kulkee aivan nenänne ohi», sanoi bey minulle, »sillä
'hirmuinen Kira' ei liene niinkään peloittava teidän käsissänne».
Minä en todellakaan osannut ampua.
Oli ehkä kulunut tunti, kun pamahti laukaus, sitten kaksi tahi kolme.
Valmiina ampumaan bey tähysti seutua, ja yhtäkkiä, kuin maasta
nousseena, ilmestyi tielle kaunis hirvi. Mutta vain hetkinen ja se
katosi oikealle, missä Ahmed odotti sitä.
»Se on meidän!» huusi bey minulle. »Minä juoksen ampumaan sitä sivusta
päin! Jääkää tähän sulkemaan siltä tie ja käännyttämään se takaisin!»
»Jää itse ja tuossa saat pyssysikin!» huusin minä, nähdessäni
hänen loittonevan täyttä laukkaa. Ja heittäen luotani pyssyn ja
metsästystorven, käännyin laskettamaan jyrkännettä laaksoon päin,
sukeltautuen tiheään kuusikkoon. Kun hetkistä myöhemmin tulin hyvälle
tielle, annoin ratsuni kiitää, minkä kaviot kantoivat. Vapauteni tai
kuolemani riippui tästä ratsastuksesta.
»Kiran rakkaus auttakoon minua!» rukoilin minä, painautuen hevosen
kaulaa vasten.
* * * * *
Lienen ehtinyt ainakin viiden peninkulman päähän metsästyspaikasta, kun
syysauringon häikäisevässä valossa pysähdyin lehtoon Maritzan rannalle.
Annoin hevoseni syödä ruohikossa ja levähtää. Uupuneena ja onnesta
huumautuneena minä heittäydyin pitkäkseni hevosloimen päälle. Mutta
pelko piteli minua rautapihdein. Töllien asukkaat ja puunhakkaajat
olivat nähneet minut matkallani. Ja kysyin lakkaamatta itseltäni:
»Olenko vapaa vai en?»
Näin edessäni laajan, kauniin maan enkä tietänyt, saisinko mieleni
mukaan nousta ja lähteä, käyttää vapaasti omia sääriäni. Näkymättömän
käden varjo uhkasi minua: se voisi tarttua minua kauluksesta ja
pidättää minut.
Uni tuli avukseni. Silmäni painuivat kiinni. Kun ne jälleen avautuivat,
olin vähemmän avun tarpeessa kuin nukahtaessani, sillä Mustafa-bey
istui turkkilaiseen tapaan vieressäni ja valvoi onneani. Minun
pyyhkäistessäni silmiäni kuin unen painajaista karkoittaakseni, hän
osoitti pientä hirvennahkalaukkua ja sanoi:
»Kas tuossa, Dragomir, olen tuonut aamiaisenne... Teidän on varmaankin
nälkä».
Ja hetkistä myöhemmin, hevosten hiljalleen ravatessa, hän huudahti:
»Ah, että voittekin tehdä minulle tuollaisia kepposia! Ettekö tiedä,
että kenet muhamettilainen kerran ottaa pyydykseensä, hänet Jumala
unohtaa?»
* * * * *
Saavuttuamme muutamia päiviä myöhemmin Konstantinopoliin, sanoi bey
minun kuulteni kahdelle palvelijalle:
»Te teette kaksi kertaa viikossa herra Dragomirin kanssa tunnin
kestävän ratsastusretken, jolloin on aina ajettava juosten, ja te
vastaatte hänestä päällänne. Annan teille käskyn ampua hänen hevostaan
vatsaan, jos hän yrittääkään paeta».
Ja minun puoleeni kääntyen hän lisäsi:
»Sisällä on teillä niinikään vapaus liikkua vain omissa huoneissanne».
Palvelijalla ei ollut suurtakaan vaivaa näiden rakastettavien ohjeiden
noudattamisessa, sillä vielä samana päivänä minä sairastuin ja jouduin
vuoteen omaksi. Kokonaisen viikon makasin tiedottomana kuumehoureessa.
Kun jälleen virkosin, oli huoneeni muutettu oikeaksi sairaalaksi. Kaksi
lääkäriä valvoi vuorotellen vuoteeni ääressä. Mustafa-bey itse oli
poissa suunniltaan. Korkean arvonsa unohtaen hän heittäytyi polvilleen
viereeni, pyytäen minulta anteeksi.
»Annatteko minun lähteä?» kysyin minä.
»Mutta sehän on mahdotonta, aarteeni! Pyytäkää kaikkea muuta, mitä
ikinä haluatte!...»
»Sitten minä haluan kuolla!» sanoin, seinään päin kääntyen.
Niin, minä halusin kuolla. Mutta kuolema ei tule, milloin vain
haluamme... Kolme viikkoa myöhemmin nousin vuoteesta ja nyt alkoi hidas
toipuminen. Tämän kuukauden aikana jättivät pelottavat hermokohtaukset
minut rauhaan vain milloin vajosin surumieliseen tylsyydentilaan.
Kaikki lahjat, jotka bey toi minulle, poljin jalkoihini, rikoin
palasiksi ja revin. Heitin ikkunan rautaristikkoa vasten kauniin
vesipiippuni ja murensin rannerenkaan! siruiksi. Viimein revin rikki
vaatteeni hirmuvaltiaan vain näyttäytyessäkin huoneessani.
Ja kuitenkin hyvin suloinen, viaton ja odottamaton huvi toi hiukan
rauhaa tasapainonsa kadottaneeseen olemukseeni.
Oli talvi, Bosporin lauha ja aisteja hivelevä talvi. Kun vietin
päivät päästään yksin huoneessani, oli ainoa huvini katsella puistoon
alakerrassa sijaitsevan asuntoni kolmesta suuresta ikkunasta.
Saadakseni hiukan elämää tähän puiston autioon kolkkaan, minä heittelin
ulos ikkunoista ruoan tähteitä, kuten leipää, hedelmiä ja lihaa,
houkutellakseni luokseni lintuja. Pian tulikin joukko varpusia ja
korppeja nokkimaan niitä hätäisesti ikkunoitteni alle.
Eräänä päivänä näin ihmeekseni ison koiran puiden alla. Se pysytteli
kunnioittavan välimatkan päässä ikkunoista, nuuski ilmaa, ja kun
kutsuin sitä, veti se häntänsä koipien väliin ja luikki surkeana
tiehensä.
»Tuokin on varmaan maistanut ihmisten hellyyttä!» ajattelin minä.
Seuraavina päivinä se tuli jälleen ja uskaltausi hiukan lähemmäs.
Jotta en olisi pelästyttänyt sitä pysyttelin piilossa ja heitin ulos
suurimman osan rikkaasta ateriastani. Viimein se alkoi tutustua minuun.
Kun puhuttelin sitä ystävällisesti, suvaitsi se vastata häntäänsä
heiluttamalla, ja läksi sitten pois, antaen minun ymmärtää, että minun
oli siksi päivää tyydyttävä tähän... Myönsin sen olevan oikeassa, sillä
kokemusteni perustalla olin itsekin päättänyt olla hiukan varovaisempi
ystävieni valinnassa, jos taivas jonakin päivänä auttaisi minua
pääsemään jälleen vapaaksi.
Tuo koira oli sielultaan hyvin hienostunut. Vaikka se olikin nälkäinen,
söi se rauhallisesti, näytti moittivan sitä, että sen täytyi ottaa
ruokansa maasta, pureskeli hitaasti eikä koskaan jyrsinyt luita.
Se kantoi varmaankin sydämessään katkeraa kaunaa. Miksi se ei
esimerkiksi ottanut vastaan ihmisten armopaloja? (Kuten tiedetään, on
Konstantinopolissa jokaisella muhamettilaisella omat katukoiransa,
jotka seuraavat häntä kerran päivässä leipämyymälään, missä saavat
leipäosuutensa.) Oliko siinä tämän mielestä jotakin häpeällistä? Oliko
sille mieluisempaa juoksennella etsimässä riippumattomampaa leipää? Vai
oliko sille vastenmielistä liittyä kurjaan koiralaumaan?
* * * * *
Ristin sen _sudeksi_, mikä nimi vastasi sen villiä ja yksinäistä
elämää, ja koetin äärimmäisen varovasti voittaa sen ystävyyden. Se oli
kitsas suosiostaan. Mutta kullakin on oma elämänsä, omat haavansa,
oma elämänviisautensa, ja minä pidin arvossa sen varovaa käytöstä.
Näyttääkseni, että ymmärsin sitä, en enää heittänyt lihaa sellaisenaan
maahan, vaan käärin sen paperiin. Luultavasti se huomasi tämän, sillä
ensi kertaa se päätti istuutua takakäpälilleen ja katseli minua
kasvoihin, pysytellen kuitenkin kepin ulottumaa etempänä.
Susi oli väriltään ruskea, rodultaan epämääräinen ja kohtalaisen
vahvarakenteinen. Mitä sen siisteyteen tulee, niin, kautta kunniani,
siinä suhteessa on mukauduttava elämän kovuuteen... Se piti suuret
mustat silmänsä vain hiukan raollaan elämän surkeudelle — varmaankin
paremmin nähdäkseen — ja niiden ilmettä oli vaikea määritellä. Ainakaan
ne eivät olleet lempeät, eivätkä edes suvaitsevaiset.
Moitin sen kylmää välinpitämättömyyttä, sen itsepäistä tyyneyttä, ja
ojentaen epätoivoissani käteni ikkunaristikkojen läpi luottamusta
kerjäten, minä sanoin sille:
»Susi parkani, oletko todella kärsinyt niin paljon, että sydämesi on
noin kovettunut? Uskon kyllä, että nahkasi on saanut tuta inhimillisen
ystävyyden nurjuutta, ja että sinullakin on ollut kaunis vesipiippusi,
rannerenkaasi, pyssysi ja ratsusi, ja sittemmin sairautesi ja
lääkärisi, mutta nyt olet viimeinkin vapaa, sillävälin kun minä olen
teljettynä rautaristikkojen taa ilman vapauden toivoa. Susi-veliseni,
tule lähemmäs ja salli minun silittää itseäsi!»
En tahdo väittää, että koirat Turkissa puhuisivat romaniankieltä,
mutta voin vakuuttaa, että kuunneltuaan monet viikot epätoivoisia
valituksiani tuli susi eräänä päivänä urheasti luokseni ja pisti
käpälänsä käteeni — ja tuona päivänä sain elämäni kaikkein
vilpittömimmän kädenlyönnin.