Stavrolta Kiran tarinan. Huolimatta hänen etsiskelyistään ja
ponnistuksistaan onnettoman mehukauppiaan löytämiseksi, jolle hän
tahtoi vakuuttaa kiintymystään ja ystävyyttään, pysyi tämä kateissa.
Hän luuli hänen jo kuolleen. Ja kiihkomielisen nuorukaisemme elämä,
joka nyt oli hyvin häilähtelevää, kulki kohtalon sille määräämää rataa.
Mutta tämä kohtalo asettui tykkänään palvelemaan häntä, ainakin
siihen nähden, mikä elämässä eniten kiinnitti hänen mieltään: tarve
saada lakkaamatta katsella ihmissielun pyörteisiin. Ja vaikkakin nämä
pyörteet ovat vaikeasti havaittavissa tungokseen saakka ahdetussa
ihmisryteikössä, tiesi Adrien, mistä etsiä ja löytää niitä; ja joskus
hän kohtasi niitä sattumaltakin.
Niinpä hän eräänä iltana kulki raskain askelin kuolemaan saakka
ikävystyneenä pitkin Darbel-Barabra-katua Kairossa, jossa
hän oli oleskellut kuukauden päivät, ja poikkesi erääseen
juutalaisromanialaiseen ravintolaan, — yleismaailmallinen paikka,
jossa kävi asemaltaan ja moraaliltaan mitä erilaisimpia olioita.
Herra Goldsteinin vieraiden kesken ei ollut olemassa mitään
hengenheimolaisuutta. Kukin epäili toistaan, ja usein he inhosivat
toisiaan. Mutta heitä yhdisti juutalaisen täytetty hauki ja
romanialainen _tsuika_ [päärynäviina]. Adrian menetteli niinkuin
muutkin, kun hänellä oli, millä maksaa, ja tuona iltana hänellä sattui
olemaan. Mutta hänen vastenmielisyytensä tätä seuraa kohtaan oli
ilmeinen. Välttääkseen mahdollisesti syntyvää keskustelua, hän kulki
pää painuksissa ja tervehtimättä salin perälle saakka, mihin kokoontui
kaikkein kurjin rahvas ja missä pöydät olivat ilman liinaa. Täältä hän
kuunteli ja tarkasteli ympärillään olevia ihmisiä.
»Kuinka tuo mies onkaan Stavron näköinen!» sanoi hän itsekseen,
syödessään siinä sormin haukeaan, ja vilkaisten salavihkaa
vastakkaisessa nurkassa sivuttain istuvaan mieheen. Tuo huonosti
puettu, parroittunut, iäkäs mies istui hievahtamatta, leuka käden
varassa ja katseli välinpitämättömästi ovelle päin, _tsuika_-lasi
edessään. Hänen ulkoasunsa oli omiaan kääntämään ihmisten katseet pois
hänestä, ja kuitenkin — voimatta ollenkaan uskoa Stavron oleskelevan
Egyptissä — Adrien tunsi sydämensä sykähtävän myötätunnosta tuota
yksinäistä ja hiljaista vanhusta kohtaan. Hän olisi tahtonut nähdä
hänet edestäpäin, mutta mies ei liikahtanutkaan, kuin olisi hän
jähmettynyt paikoilleen. Silloin hän päätti käyttää hyväkseen itämaista
tapaa, joka sallii tuntemattoman tarjota toiselle samansäätyiselle
tai alempiarvoiselle tuntemattomalle vain myötätunnon osoitukseksi
jotain nautittavaa, ja hän kutsui luokseen tarjoilijan, pyytäen tämän
viemään hänen puolestaan nurkassa istuvalle miehelle lasin tsuikaa;
siitä seuraisi todennäköisesti kiittelemiset ja toivottelut. Mutta hän
näkikin ihmeekseen tuntemattoman kieltäytyvän ottamasta vastaan juomaa,
jota ei ollut tilannut.
»Se on tuon herran puolesta tuolla», sanoi poika, Adrienia osoittaen.
»Se on yhdentekevää», vastasi mies edes katsomatta osoitettuun suuntaan.
Mutta äänen sointu riitti ilmaisemaan Adrienille Stavron ja hän meni ja
kosketti liikutettuna hänen olkapäätään. Istuutuen hänen viereensä hän
kuiskasi tuskin kuuluvasti hänen korvaansa:
»Onko se mahdollista? Sinäkö se olet? Täällä?»
»Etkö sitten tietänyt sitä?» kysyi vuorostaan Stavro, katsellen häntä
ilman ihmettelyä ja epäillen.
»Mitä?» huudahti Adrien suuttuneena. »Sinä näit minun tulevan sisään
etkä hypännyt kaulaani? Ja kieltäydyt ottamasta vastaan myötätunnon
lasia, joka tuodaan pöydällesi? Onko sinusta tullut hirviö näinä viime
vuosina?»
»Tällaiseksi tulee sellaisen elämän ehtoolla, jota minä olen viettänyt:
myötätunto ei enää riitä...»
»Ja arveletko minun tuntevan sinua kohtaan vain myötätuntoa?»
»Minä puhunkin myötätunnon laseista tai myötätunnosta, joka ilmenee
lasin välityksellä. Mitä sinuun tulee...»
»Mitä minuun tulee?»
»Ensiksikin on olemassa se oleellinen tosiasia, että sinä nouset
rinnettä, kun minä jo laskeudun toista ja välillämme on vuorenhuippu.
Ja toiseksi...
Stavro loi ympärilleen varovan katseen ja vaikeni.
»Eikö sinun ole nälkä, Stavro?» kysyi Adrien lämpimästi.
»On, minun on nälkä».
»Haluatko syödä täytettyä haukea? Se on hyvää täällä».
»Haukea, kilpikonnaa tai elefanttia, se on yhdentekevää, mutta jotakin
myötätuntoisempaa kuin lasi _tsuikaa_, jonka olisin voinut itsekin
maksaa», vastasi Stavro. Ja hän pyyhkäisi väsyneesti kädellään
uurteisia kasvojaan.
* * * * *
Istuttaessa tuntia myöhemmin viinilasin ääressä Adrienin pienessä
öljylampun valaisemassa huoneessa, Stavro, nuoren ystävänsä
vilpittömyydestä lämmenneenä poltti viimeiset öljypisarat siitä pyhästä
lampusta, joka tukee tulisieluja, ja alkoi puhua:
»Nyt kun olen antanut sinun ymmärtää, että harjoitan nykyisin
tuollaista »piipuntekijä — nälkätaiteilija» -ammattia, tiedän, hyvä
Adrien, että vain surkea tilani estää sinua pyytämästä jatkoa Kiran
tarinaan, tai paremmin sanoen, silloisen pikku Dragomirin tarinaan. Ja
sinun vuoksesi palaan mielelläni tuohon kaukaiseen aikaan, vaikka onkin
aina surullista penkoa vanhoja matkakirstuja.
Paetessani Konstantinopolissa Nazim Effendin laivasta, mahdoin olla
noin viisitoistavuotias... Olin kaunis, olin typerä ja loisteliaasti
puettu kuin turkkilainen ruhtinas. Yksistään vaatteeni olivat
arabialaisen rotuhevosen arvoiset. Niin oli ryöstäjäni vakuuttanut...
Sitten minulla oli kello, joka oli vartavasten minua varten tilattu ja
itsensä sulttaanin kellosepän valmistama; sormeni olivat täpötäynnä
sormuksia, fetsini kokonaan kullalla kirjailtu ja taskuissani
kahmaloittain turkkilaista rahaa, joka painoi housuni riipuksiin.
Minulla oli millä elää kymmenen vuotta, vaikken olisi vaivautunut
nostamaan oljenkorttakaan.
Mutta raha yksin ei elämiseen riitä. Sielussani asui suuri tuska, ja
sydämessäni vielä suurempi lapsellisuus, kaksi hirmuvaltiasta, jotka
lopulta aina vievät tunneihmiseltä järjen. Tuska, se oli kaipaus,
minkä Kiran ja äitini, noiden elämälleni välttämättömien olentojen
menettäminen oli jättänyt mieleeni, ja lapsellisuus oli hullu uskoni,
että päästyäni vain vapaaksi ihmiset auttaisivat minua löytämään heidät
jälleen, ja minä olin valmis mihin uhrauksiin tahansa löytääkseni
heidät. Itsetiedottomasti olin valmis uhraamaan vaikka ruumiinikin,
nyt turmellun ja paheeseen tottuneen ruumiini, sillä elämässä tottuu
kaikkeen ja paheeseen helpommin kuin mihinkään muuhun, joka aluksi on
vaikeaa. Tämä on siinä määrin totta, että vankina ollessani ajattelin
useammin kuin kerran: »Ah, olisivatpa Kira ja äiti täällä, en pyytäisi
parempaa kuin saada jäädä tänne!»
Olin niin onnellinen, huomatessani kuin ihmeen kautta päässeeni
pakoon kultaisesta vankilastani, että — suokoon taivaan Herra minulle
anteeksi! — unohdin hetkeksi sekä Kiran että äitini! En enää peljännyt
hirmuvaltiastani. Hänen aluksensa nosti ankkurin juuri sillä hetkellä,
jolloin minä, käyttäen hyväkseni hänen varomattomuuttaan, astuin
jalkani maalle. Ja kauan aikaa minä aamunkoitteessa juoksin pitkin
Bosporin rantaa huitoen käsivarsillani ja syytäen hänen jälkeensä
solvauksia: [Vain itämailla tunnettu hyvin loukkaava käsivarren
liike, joka tehdään siten, että ojennetaan käsi hajasormin päin
toisen kasvoja.] »Mene! Mene alimpaan helvettiin! Sinä voideltu
raato! Ja nostattakoon laupias Jumala suuren myrskyn ollessasi yksin
Mustallamerellä. Ja syököön kalat turvonneen ruumiisi! Amen!»
Niinpian kuin painajainen purjealuksen muodossa oli kadonnut
näkyvistäni, valtasi minut hurja riemu, ja minä aloin juosta sinne
tänne pitkin Galatan likaisia katuja, tallaten lukemattomia syyhyisiä
koiria hännälle, törmäten katukaupustelijoita vastaan, kaataen kumoon
sokeita pyhiinvaeltajia ja katukäytävillä peittelevien vesipiippuja.
Tämä johtui siitä, että minulla oli uudet silmät ja odottamaton vapaus.
Ohikulkijat luulivat minua mielipuoleksi ja eräs heistä pysähdytti
minut, koskematta kuitenkaan minuun, tervehti kunnioittavasti ja
puhutteli minua niin kohteliain sanoin, että minun täytyi nauraa:
»Sallikaa minun sanoa teille, beyn poika, ettei ole isänne arvon
mukaista antautua tuollaisiin huvituksiin! Mikä on jalo nimenne? Ja
missä on _opettajanne_?»
»Mitä merkitsee »jalo» ja »opettaja», kysyin minä, kohennellen
housujani, jotka valuivat polviin saakka.
Ja muitta mutkitta käänsin hänelle selkäni. Eräs mies ratsasti laukkaa
ja hevosen omistaja juoksi perässä, pidellen kiinni hevosen hännästä.
Tämä huvitti minua suuresti, ja minä noudatin hänen esimerkkiään,
kunnes olin pakahtumaisillani.
Tämä vapauteni ensimäinen päivä oli ainoa tuona aikana, jolloin iloni
oli eheä, vailla pienintäkään huolta ja vaivaa. Olisin tahtonut tehdä
tuhansia asioita yht'aikaa: juosta pitkin siltoja, mennä Kultaiseen
Sarveen, poiketa kahviloihin, missä naiset tanssivat paljain vatsoin,
nousta mutkittelevia katuja, jotka johtavat Peraan. Mutta päätin
sittenkin lähteä ratsastamaan ja valitsin kauneimman hevosen. Sen
omistaja oli huomaavainen ja avulias. Hän auttoi minut satulaan ja
sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi. Huomattuaan ennenpitkää, etten
osannut ratsastaa enkä näyttänyt olevan selvillä matkan maalista, hän
neuvoi minulle, miten suitsia oli pideltävä ja kysyi, mihin halusin
mennä.
»Kaikkialle!» vastasin minä, kohoten seisomaan jalustimille.
»Kaikkialleko?» sanoi hän ihmeissään, »mutta eihän teidän ylhäisyytenne
voi mennä kaikkialle yhtaikaa. On valittava joku tie».
»No niin, ratsastakaamme sitten noita kukkuloita kohti, jotka
kuvastuvat Bosporiin».
Ja hänen neuvojensa mukaan suuntasimme kulkumme Yldiz-Kioskia ja
Dolma-Baktshea kohti, joiden näkeminen lumosi silmäni ja tuuditti
sieluni kauas todellisuuden mailta. Näinä pitkinä suloisina tunteina
hevosen verkalleen astellessa ja ihmenäkyjen kulkiessa puoleksi
suljettujen silmieni ohi, ei ruumiini, sieluni, todellinen minäni
enää ollut tässä maailmassa. Koko menneisyys häipyi pois... Unohdin,
kuka olin... Unohdin miehen, joka talutti hevosta suitsista eikä
sanonut sanaakaan, yhtävähän kuin minäkään kysyin häneltä mitään. Koko
tämän unohtumattoman retken aikana en kertaakaan avannut suutani.
Ja ikäänkuin unessa tunsin sitten hevosen pysähtyvän, ja vieraalta
kuulostava ääni sanoi:
»Effendi, on myöhäinen. Kohta on jo pimeä. Ja minulla on nälkä,
samoinkuin elukallakin. Onko teidät saatettava asuntoonne?»
Ymmärsin, että minun oli laskeuduttava satulasta, ja aivan
hämmentyneenä teinkin niin. Säärissä tuntuva kipu sai minut kadottamaan
tasapainon ja minä putosin istuvilleni maahan.
»Tahdotteko jäädä siihen istumaan?» kysyi mies. Nyökkäsin myöntäen
päätäni ja vedin taskustani kultarahan ja annoin sen hänelle. Tiesin,
että oli maksettava, mutta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä
rahan eikä elämän tarpeiden arvosta.
»Se on kolme _tsherekiä_ [turkkilainen hopea- ja kupariraha], sanoi
hän, »eikö teillä ole sopivaa?»
Koneellisesti aioin antaa hänelle vielä kaksi kultarahaa. Mutta hän
huudahti:
»Effendi, tehän jo tahdoitte antaa minulle liikaa, enkä luule voivani
antaa teille takaisin».
»No, pitäkää koko raha», mutisin minä.
»Ah, ei!... Tarvitsisin kokonaisen viikon ansaitakseni näin paljon».
»Se ei tee mitään, pitäkää se vain...»
»Allahin nimessä, ei!» huusi hän. »Korkea isänne olisi oikeutettu
lyöttämään pääni poikki! Ei, ei!»
Ja vetäen esille kaikki, mitä hänellä oli _kemirissään_, hän kaatoi
syliini mielestäni suunnattoman määrän erilaisia rahoja. Sitten hän
kumarsi hyvästiksi turkkilaiseen tapaan, nousi ratsulleen ja katosi.
Jäin istumaan siihen vihreälle nurmikolle tien viereen, joka kulki
siistinä ja kauniina pitkin kanavan vartta. Tyyneen vedenkalvoon
kiintyneenä joi katseeni itämaisten tarujen ihmekuvia: palatsit ja
havupuut loivat laskevan auringon valossa varjonsa hämärtyvän Bosporin
peiliin, mikä pitensi ne loppumattomiin, ja etäämpänä loisteli
kokonainen asteikko kirkkaita värejä kullankeltaisesta kuparinruskeaan
ja tulipunaiseen, häipyen sinipunervia kukkuloita kohti, jotka
kuvastuivat ylösalaisin mereen.
Oliko maa todella näin kaunis? Tähän saakka en ollut sitä tietänyt.
Näin sen ensi kertaa... Äitini salonki ja Nazim Effendin keinuva
vankila täyttivät koko menneen elämäni. Ja siinä määrin minä antauduin
tuon satumaisen päivän ja sitä seuranneen unelmoivan hämyn lumoihin,
että oli jo melkein pimeä, kun ohitseni lipuvasta veneestä kuuluva
kaunis ja surunvoittoinen laulu havahdutti minut. Missä olin? Mistä
saisin ruokaa? Mistä yösijan? Missä olivat Kira ja äiti?... Mihin
suuntaisin askeleeni löytääkseni ystävällisyyttä?...
Nyyhkytys paisutti rintaani ja minä itkin ääneen, kuumain kyynelten
kostuttaessa kasvojani.
Soutaja kuuli itkuni ja suuntasi veneensä minua kohti, mutta päästyään
parin metrin päähän rannasta hän kurkoitti kaulaansa, tarkasti minua
hetkisen tutkivasti ja loittoni sitten, huutaen kreikankielellä:
»Ohoi! Veikkoseni. Et liene kovinkaan onneton, sillä olethan aivan
kullalla silattu!»
Tuon illan jälkeen en aina luota ihmisiin, joilla on kaunis ääni.
Kaupunkiin vievällä autiolla tiellä minä itkin ilmoille koko hätäni,
säälimättömälle elämälle alttiiksi saatetun herkän lapsenmieleni koko
tuskan. Ei kulta, joka painoi taskujani eikä sormiani koristavat
kallisarvoiset sormukset enempää kuin ruhtinaallinen kellonikaan
pystyneet neuvomaan tai lohduttamaan minua. Niiden arvo himmeni iäksi
silmissäni. Olisin antanut kaiken, vieläpä paidan päältäni sille, joka
olisi tuonut luokseni, — ei Kiraa ja äitiäni, — vaan edes suortuvan
heidän hiuksistaan; se olisi antanut minulle enemmän voimia kuin tuo
kirottu metalli. Se olisi lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin nuo
kalliit kivet.
Painoin polttavaa otsaani jokaista tien vierellä kasvavaa puuta vasten,
kostuttaen kyynelilläni niiden kyhmyistä kuorta. Syleilin niiden
runkoa. Ja niiden jäyhä välinpitämättömyys sai minut toistelemaan
lakkaamatta:
»Äiti!... Äiti!... Kira!... Äiti!... Missä te olette? Minä olen nyt
vapaana... Enkä tiedä, mihin mennä... Ja on yö... Ja ihmisiä on täällä
niin paljon, liian paljon. Mutta äitiä ja Kiraa ei ole!»
Eräässä tienkäänteessä viilsi voimakas valo silmiäni... Kaksi
»tienavaajaa» juoksi kiireesti ohitseni paljain säärin ja käsissä
palavat soihdut, huutaen yhteen ääneen:
»Väistykää!»
Ehdin töin tuskin väistyä komeiden ajopelien tieltä, kun ruoska
vingahti ilmassa ja minä tunsin kipeää tuskaa kaulassa ja leuassani.
Kaaduin kasvoilleni maahan. Isäni ja veljeni pahoinpitelyjen jälkeen en
ollut tuntenut sellaista kipua.
Kuin sokaistuneena nousin hoippuen jaloilleni. Tie oli nyt entistä
synkempi ja minut valtasi kauhu. Aloin juosta voimieni takaa, ääntä
päästämättä, säikkyen kaikkea ja peljäten omaa hengitystänikin ja
tuulen kohinaa korvissani. Sitten tuli näkyviin taloja, siistejä ja
likaisia katuja, ihmisiä, huutavia kaupustelijoita, koiria, jotka
tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja viimein, aukealle paikalle päästyäni,
minä suistuin pyörtyneenä maahan...
Heräsin siihen, että eräs mies koetti nostaa minua istumaan, ja kuun
valossa näin kasvot, jotka muistuttivat Ibrahimia, katagatzilaista
kravustajaa. Sydämessäni heräsi heti toivo Kiran ja äitini
löytämisestä. Kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, joka hajusi rasvalta
ja tupakalta, ja huusin nyyhkyttäen:
»Olen kadottanut sisareni ja äitini, ja olen niin onneton!... Auttakaa
minua löytämään heidät ja minä annan teille kaiken kullan, mikä minulla
on taskuissani, kaikki sormukseni, ja kelloni ja vaatteeni...»
»Allahin nimessä, älkää huutako noin!» kuiskasi vanhus, painaen kostean
kätensä suulleni. Ja nostaen minut jaloilleni hän sanoi:
»Tulkaa kanssani». Minä seurasin häntä. Silloin huomasin, että hänellä
oli käsivarrellaan kori täynnä _rahatlucumia_, jolla hän ansaitsi
leipänsä.
Kuljimme puolisen tuntia, hän vaieten, minä täysin tylsänä. Tuohon
iltaan mennessä eivät jalkani koskaan olleet kahlanneet sellaisessa
loassa eivätkä silmäni nähneet niin likaisia katuja eikä niin
kauhistuttavaa kurjuutta. Viimein hän veti minut mukanaan jonkinlaiseen
kojuun, jossa ainoana sisustuksena oli kurja vuode lattialla ja sen
vieressä vesimaljakko. Siinä kaikki.
»Kertokaa nyt minulle tarinanne», sanoi hän, laskien maahan korinsa ja
istuutuen turkkilaiseen tapaan vuoteelle.
Vähemmässä kuin tunnissa kerroin hänelle tarinani lyhyesti, mutta
kokonaan ja mitään peittelemättä, äitini kodista alkaen aina laivasta
pakenemiseeni saakka. Hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta.
Lopetettuani hän nousi ja sanoi minulle osoittaen olkipatjaa:
»Pankaa tuohon maata. Se on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa
tänä iltana».
Tämä hämmästytti minua hiukan, mutta olin varmasti vakuutettu siitä,
että hän auttaisi minua löytämään kaipaamani olennot. Heittäydyin
vuoteelle kuin pölkky, ja nukahdin, hyväntekijääni katsellen, joka
kyyrötti nurkassa silmät minuun tähdättyinä.
Varhain seuraavana aamuna hän herätti minut sanoen:
»Nyt on lähdettävä...»
»Kiraako etsimään?» kysyin minä kiihkeästi.
»Ei, lapseni, ei Kiraa etsimään, vaan teidän on lähdettävä yksin enkä
enää koskaan tahdo tavata teitä, sillä teidän kultanne, jalokivenne ja
vaatteenne tuovat onnettomuutta mukanaan. Auttakoon teitä Allah!»
Ja sulkien ovensa hän jätti minut siihen seisomaan, edeten korineen.
* * * * *
Tuo vanhus, samoinkuin aikaisemmin tapaamani soutaja ja ratsunvuokraaja
olivat parhaat ja ainoat rehelliset ihmiset, jotka olin kohtaava
pitkiin aikoihin, ja tämä vapauteni ensi päivä oli ainutlaatuinen, ja
sen muisto lämmitti vielä myöhemminkin sydäntäni.
Tästä hetkestä lähtien vei heti ensi askeleeni minua kuilua kohti.
Näin julmasti hyljättynä oli hämminkini niin suuri, että päättelin
miehen olevan mielipuolen eikä minulla ollut voimaa edes itkeä ja
tuskitella. Järkeni kieltäytyi uskomasta tuollaista ilkeyttä. Ensi
ajatukseni oli lähteä etsimään ihmisiä, joiden sydän olisi vähemmän
kova. Elämä odotti vain saadakseen palvella minua parhaimman mukaan.
En tiedä, mikä lapsellinen päähänpisto sai minut uskomaan, että äitini
vielä hoiteli kasvojaan ja silmäänsä jossakin sairaalassa. Päättelin
mielessäni, että minun oli alettava etsiskelyni tästä. Tämä tuuma
päässäni minä aloin kulkea eteenpäin, tiedustellen vastaantulijoilta,
missä päin oli kaupungin keskusta. Kaikki neuvoivat minua Peraan, mihin
saavuin tuntia ennen keskipäivää.
Kun olin niin nälkäinen, että tuskin pysyin jaloillani, päätin
etsiä jotain syötävää ja käännyin eräälle sivukadulle, josta tuli
paistetun lampaanlihan miellyttävä tuoksu. Lähellä kulmaa, pienen
myymälän edustalla, eräs mies lietsoi tulta kivihiiliuuniin, jonka
päällä paistui vartaaseen pistettyinä pieniä lihakimpaleita. Fetsi
takaraivolle työnnettynä, paita avoinna, niin että kuparinruskea
karvainen rinta tuli näkyviin, kauppias hääräili ja touhusi siinä
silmiään pyöritellen ja huutaen ohikulkijoille:
»_Kebabia!... Kebabia!_»
Menin myymälään, joka oli tyhjä ja pyysin leipää ja _kebabia_. Likaisen
puupöydän ääressä minä ahmaisin puolisen naulaa leipää, kolme pientä
varrasta lihaa, ja join vettä. Vetäen sitten taskustani kourallisen
hopea- ja kuparirahoja, minä kehoitin kauppiasta valitsemaan rahat,
sanoen:
»Ottakaa tästä aterian hinta».
Kauppias ällistyi, mitteli minua katseellaan, vilkaisi ovelle ja
sieppasi sitten nopeasti kultarahan ja sujahutti sen kukkaroonsa.
Poistuessani sanoin itsekseni:
»On kaksi mahdollisuutta: joko maksaa ateria enemmän kuin koko päivän
ratsastus tai sitten tuo vintiö ei pelännyt, että »isälläni olisi
oikeus lyöttää hänen päänsä poikki!»
Toivoen löytäväni ihmisen, joka ryhtyisi ystävällisesti auttamaan
minua, suuntasin kulkuni suurinta kahvilaa kohti. Ajattelin näin:
»On viisainta kääntyä suurten ja ylhäisten puoleen, heidän ei tarvitse
varastaa minulta, eikä ulkoasuni ja kultani peloita heitä».
Päätelmäni oli oikea. Mutta ennenkuin astuin sisään, menin ja asetin
jalkani kengänkiilloittajan laatikolle, niinkuin näin tekevän
muidenkin, joiden kengät olivat lokaiset kuten omani. Ja tällä
kertaa olin ovela: panin merkille, millaisen rahan muut heittivät
kiilloittajalle, ja minä annoin _metelikin_, kaikkein pienimmän rahan,
niinkuin hekin. Kiiltäen siisteyttä minä astuin sitten sisään.
Äänten, pelinappuloiden ja rulettien hirvittävä melu pyörrytti päätäni.
Pöytien ympärillä, missä kaikkialla pelattiin, oli tuskin ainoatakaan
vapaata paikkaa. Täällä oli todellakin vain suuria ja ylhäisiä, sekä
siviili- että sotilashenkilöltä. Kuljin edestakaisin pöytien lomitse.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun ja komeaan asuuni, eivät edes
tarjoilijat.
»Kuinka miellyttävää onkaan», ajattelin minä, »kun on tekemisissä
hyvinkasvatettujen ihmisten kanssa. Tuntee olonsa paljon vapaammaksi
kuin köyhäin seurassa».
Ja huomatessani vapaan paikan kahden shakinpelaajan vieressä,
minä istuuduin siihen ja tilasin kahvia ja vesipiipun. Jälleen
tarkkasin, mitä muut maksoivat tilauksistaan, ja havaitsin suureksi
hämmästyksekseni, että yhdellä ainoalla tsherekillä sai kymmenen
kahviannosta ja yhtä monta vesipiippua, juomarahat siihen luettuna.
Tarkastelin molempien pelaajien kasvoja, joista toinen oli upseeri,
toinen siviilihenkilö, kumpikin vielä nuoria ja hyvin peliinsä
syventyneitä. He tuijottivat pelinappuloihin niin tiukasti, että
päätäni alkoi kivistää sitä katsellessakin. He tuntuivat minusta
miellyttäviltä, etenkin tuo hiukan karskinnäköinen upseeri, jonka
vieressä istuin. He puhuivat vähän, mutta heidän turkinkielensä
oli hyvin huoliteltua, mikä miellytti minua, samalla kun se jääti
sydäntäni, sillä yhtä huoliteltua oli ollut Nazim Effendin kieli. Mutta
upseerinunivormu rauhoitti minua.
»Hän on varmaankin sankari», ajattelin minä katsellen hänen
kunniamerkkien peittämää rintaansa. Ja muitta mutkitta minä kumarruin
hänen puoleensa ja sanoin:
»Suokaa anteeksi, herra, mutta saanko kysyä?»
Edes katsomatta minuun hän viittasi etusormellaan minua vaikenemaan.
Tämä epäonnistuminen, mikä johtui tuttavallisesta käytöksestäni, lisäsi
vain luottamustani, ja hetkisen kuluttua minä kumarruin uudelleen
puhuttelemaan häntä. Mutta ennenkuin ehdin avata suutani, hän teki
saman ehkäisevän liikkeen sormellaan, siirtäen samalla nappulaa
toisella kädellään. Silloin minä tein rohkean hyökkäyksen, ja sanoin:
»Anteeksi, herra, mutta tiedättekö, missä hoidetaan sellaisia, joilta
silmät ovat puhjenneet?»
»Kenen silmät ovat puhjenneet?» huusi hän, kääntyen niin äkkiä minuun
päin, että peräydyin säikähtyneenä.
»Äitini...» änkytin minä.
»Äitisi silmät ovat puhjenneet? Ja kuka ne on puhkaissut?» kysyi hän,
mitellen minua katseellaan kiireestä kantapäähän.
»Eivät molemmat», sopersin arasti, »vain toinen».
»Ja missä se tapahtui? Milloin? Millä tavoin?»
»Sen teki isäni pahoinpidellessään häntä Brailassa, Romaniassa... Siitä
on nyt kaksi vuotta».
Upseeri näytti suuttuneelta. Ystävänsä puoleen kääntyen hän toisti
kärsimättömästi sanani:
»Nainen, jota on piesty Romaniassa kaksi vuotta sitten, on menettänyt
silmänsä ja häntä etsitään nyt Konstantinopolista!... Ymmärrätkö
tällaista Mustata?»
»Ymmärränpä niinkin!» huudahti toinen, ja asiaa olisi tutkittava
tarkemmin, mutta ei täällä».
Ja hän lisäsi poskeani silittäen:
»Ensin on autettava tätä lasta. Lähtekäämme siis täältä».
Ulos tultuamme hän huusi ajurin, ja me nousimme kolmisin vaunuihin.