jähmettyneenä kuinka isäni lähestyi otsa rypyssä, kädet nyrkkiin
puristettuina, ja hänen kintereillään vanhempi veljeni.
Hän ehti hädin tuskin kysyä meiltä, osoittaen rikottua ikkunaa:
»Kuka on särkenyt tuon? Missä on äitinne?»
Silloin pamahti melkein yhtaikaa kaksi laukausta, ikkunaruudut
helisivät, koko talo liikahti ja huoneen täytti paksu palaneen ruudin
savu. Tänä kauheana hetkenä Kiran puristaessa minua rintaansa vasten
näin vain kuinka veljeni kaatui taapäin lattialle ja isäni heittäytyi
ulos sataman puolisesta ikkunasta. Kauhusta menehtymäisilläni suljin
silmäni. Mutta kun jälleen avasin ne, näin veljeni makaavan maassa pää
murskattuna kuin seinää vasten heitetty vesimeloni ja molempien enojeni
kurottautuvan ulos ikkunasta ja ampuvan vielä neljä pistoolinlaukausta
isäni jälkeen, joka oli päässyt pakoon.
Päästäen minut syleilystään Kira hypähti keskelle huonetta ja huusi:
»Te ammuitte ohi!... Te ammuitte ohi! Hän menetti vain vasemman
korvansa».
Vastaukseksi he sammuttivat kaikki kynttilät ja nuorempi meni pihalle,
vanhemman ohjatessa meidät ulos huoneesta. Hän istutti meidät
leposohvalle ja puhui meille pilkkopimeässä näin:
»Kiralina ja Dragomir, minä suutelen nyt teitä ehkä viimeisen kerran.
Isänne on kolmas mies, johon luotini ei ole osunut, ja jos minun on
uskottava _ursitaani_, kohtaa minua kuolema kolmannen vihamieheni
kädestä, jonka ohi ammun täysikuun aikana. Koetan kyllä suojella
nahkaani, mutta kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Kuulkaa siis!...
Teidät tulee hetken kuluttua noutamaan sen ravintolan isäntä, josta
äitinne tilasi ruokansa. Hänen luonaan on teille varattu kaksi huonetta
ja kaikki, mitä tarvitsette. Huomenna hän noutaa täältä tavaranne.
Tähän taloon ette koskaan enää saa astua jalkaanne!...
»Ettekö otakaan meitä mukaanne?» kysyi Kira vapisevin äänin.
»Ei, siihen minulla ei ole oikeutta... Meidän elämämme on kovaa ja
teidät on kasvatettu untuvissa...»
»Mutta isämme tappaa meidät...»
»Hän ei tapa teitä... Muuten on aikomuksemme ennenpitkää uusia leikki
ja silloin hän ei pääse käsistämme. Tavalla tai toisella raivaamme
hänet tieltä, sillä meitä on kaksi yhtä vastaan. Eläkää mielenne
mukaan ja unohtakaa, että olette koskaan tavanneet meitä. Näette
meidät vasta sitten, kun _koira_ on kadonnut. Jos joskus haluatte
tietää, olemmeko vielä hengissä, niin lähestykää ravintoloitsijaa
ja sanokaa minun etunimeni: _Cosma_. Hän ilmoittaa teille silloin
sen, minkä tietää. Mutta Ibrahim, katagatzilainen kravustaja tietää
enemmän, ja kun kuulette hänen huutavan ikkunainne alla: »Tuoreita
krapuja! Krapuja!...», niin menkää alas ja seuratkaa häntä kaupungin
ulkopuolelle: hänellä on teille joku uutinen meiltä. Lopuksi, jos
viranomaiset kysyvät teiltä tämänöisiä tapahtumia, niin kertokaa, mitä
olette nähneet, mutta älkää sanoko mitä ajattelette, älkääkä ajatelko
mitään!»
Hän vaikeni. Pihasta kuului askelten ääntä ja ravintoloitsija tuli
sisään. Eno syleili meitä ja lähti. Me lähdimme heti hänen jälkeensä.
Hotelli oli viidenkymmenen askeleen päässä kodistamme ja asemaltaan
samanlainen. Mutta mikä ero olikaan meidän mukavien huoneittemme ja
niiden yksinkertaisten huoneitten välillä, joskin ne olivat talon
parhaat, joihin meidät johdettiin!... Me itkimme kyyneleemme ehdyksiin.
Onneksi oli huoneilla se etu, että ikkunat olivat Tonavalle päin ja
että ne olivat vierekkäin.
Nähdessään ränstyneet huonekalut ja halvan, kuluneen maton kynttilän
lepattavassa valossa, Kiralle selvisi hänen kostonsa turhuus ja
heittäytyen vuoteelle täysissä pukimissa hän itki vielä enemmän kuin
minä.
Kaikki kauhunkuvat silmissäni minua peloitti jäädä yksin huoneeseeni
ja niin otin peiton ja paneuduin maata sisareni viereen. Kolme päivää
kestäneiden kärsimysten nääntämänä minä nukahdin pian, jättäen
kynttilät palamaan ja Kiran nyyhkyttämään.
* * * * *
Seuraavana aamuna tunsin kaikesta huolimatta itseni tyytyväiseksi
auringon ensi säteiden tunkeutuessa huoneeseen, joka sekin näytti
kauniimmalta kuin eilen. Mutta minua tyrmistytti se ajatus, että
isäni saattaisi tulla. Herätin vielä nukkuvan Kiran, ja ehdotin
hänelle pakoa. Hän oli yhtä mieltä kanssani. Hän istui tylsänä vuoteen
laidalla, silmät punaisina, kasvot turvonneina. Arvelin hänen ehkä
katuvan ja kysyin sitä häneltä.
»Ei», vastasi hän, »olen epätoivoissani siitä, että isä pääsi pakoon...
Jos hän olisi »lähtenyt» poikansa kanssa, asuisimme nyt kotona... Tämä
rumuus inhoittaa minua...»
Ja hän loi halveksivan katseen ympäri huonetta. Lähdimme ulos. Istuen
oven ulkopuolella poltteli hotellinpitäjä vesipiippuaan raikkaassa
aamuilmassa. Hän nousi ja kumarsi syvään.
»Saanko kysyä, miksi lähdette ulos näin varhain?» kysyi hän hyvin
kunnioittavasti turkinkielellä.
»Abu Hassan, me pelkäämme poliisia ja isäämme», vastasi Kira samalla
kielellä.
»Minä vastaan turvallisuudestanne, neitiseni, kunhan vain pysytte
hiljaa talossani».
Ja vilkaisten taakseen hän lisäsi hyvin hiljaa:
»Siksi te olettekin täällä».
En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä hän oli miehiään, enkä
hänen suhteestaan äitini perheeseen; sen vain tiedän, ettei kukaan
häirinnyt meitä hänen luonaan eikä isästäni näkynyt jälkeäkään. Ja
kun pelkomme oli haihtunut, etäännyimme talosta kiellosta huolimatta.
Silloin alkoi tuo kaunis ja surunvoittoinen elämä, jota kesti
kuukauden, ja joka oli niin täynnä aurinkoa ja joutilasta harhailua.
Tämä oli meille jotakin uutta, tuntematonta nautintoa, outoa elämää,
ja me olimme kuin kaksi linnunpoikasta, jotka pakenevat häkistään
koetellakseen siipiensä kantavuutta, ja syöksyvät kiihkeinä kohti
valoa...
Talon takapuolella oli toinen, tosin hyvin likainen, mutta meille
mukava uloskäytävä, sillä siten me saatoimme tulla ja mennä kenenkään
näkemättä. Tämä pieni ovi johti pahanpäiväisille, kallionkupeeseen
hakatuille portaille, ja nämä portaat olivat aivan ikkunaimme alla.
Totuttuamme onnettomuuteen me päättelimme nauraen, että täällä oli
sittenkin parempi kuin kotona, missä ei ollut portaita ikkunoiden alla.
Aamuisin me katosimme heti aamiaisen jälkeen ja palasimme vasta
keskipäivällä. Ruoka tuotiin meille huoneisiimme. Iltapäivät vietimme
niinikään ulkona. Kun elonkorjuu juuri oli päättynyt, oli Kiran
mielestä hauska koota vehnänkorsia, sitoa ne lyhteiksi ja antaa
köyhille tähkänpoimijoille, joiden selät olivat jäykät paljosta
kumartumisesta. Tai sitten me juoksentelimme niityillä, missä tuhannet
lampaat kävivät laitumella ja siirtyivät lakkaamatta paikasta toiseen,
jättäen jälkensä maahan ja villaansa pensaisiin. Vanhoja naisia kulki
pensaikosta pensaikkoon villaa kooten. Me teimme samoin, ja toimme
iloisina saaliimme heille.
Kerran retkemme ulottui niihin kahteen kukkulaan saakka, missä äiti
oli jättänyt meidät, ja nyt vasta huomasimme, että olimme tuona iltana
unohtaneet sinne eväskäärömme. Kulkukoirat olivat repineet sen ja
syöneet sisällön. Jäljellä oli vain kääreen riekaleita.
Me itkimme. Onnettomuutemme muisto oli sitäkin raskaampi, kun
jo olimme sen unohtamaisillamme. Mutta nämä lapsekkaan tuskan
hetket vaihtuivat pian jälleen pursuavaksi iloksi, joka paisutti
rintaamme. »Untuvissa» kasvaneina, niinkuin Cosma-eno oli sanonut,
anssarikukkina, me tunsimme vain ne ilot, mitkä äitimme huone oli
tarjonnut, me tunsimme vain tanssin, laulun, keimailun ja herkuttelun.
Tuo kaikki oli kaunista. Mutta nyt meille selvisi, että oli olemassa
ulkomaailma, ja että tuo valonkylläinen, tuoksuntäysi ulkomaailma oli
vieläkin kauniimpi. Tähän saakka emme olleet tietäneet, millaista
oli tavoitella perhosta, hyväillen silitellä vihreää heinäsirkkaa,
pyydystää isoja, pitkäsarvisia hyönteisiä, kuunnella lintujen kuoroa
niiden suunnattomassa salissa, kuulla illan tullen näkymättömän sirkan
sirittävän kilpaa etäisen paimenhuilun kanssa, ja nähdä mehiläisen
peräytyvän kukan kuvusta, jalat siitepölyn kultaamina. Ja etenkään
emme olleet aavistaneet, mitä hurmaa sydän tuntee, kun tuuli kesäisten
kenttien yli kulkiessaan hyväillen koskettaa ruumista.
Kaikkea tätä me saimme kokea, ja makeat leivokset unohtuivat
mielestämme. Unohtuivat tanssin huuma, vesipiippujen sauhu ja yrttien
tuoksu. Unohtui raadeltu äitimme ja kostonhimo. Kiran hipiä ruskettui
muutamassa päivässä, eikä kauniimpaa naista kuin hän, ole koskaan
karkeloinut Luojan kedoilla, silmissään kostea kiilto, hiukset tuulessa
hulmuten, helmat vallattomasti kohotettuina, rinnat hekumallisesti
paljaina Auringon jumalalle...
* * * * *
Tällävälin kierteli huhu esikaupungissa: vakuutettiin täytenä totena,
että äitini ihailijat olivat tappaneet veljen ja leikanneet isältä
vasemman korvan. Mainittiinpa vielä nimeltä kaksi _mussafiria_,
jotka, omituista kyllä, sattuivat juuri tuona yönä nousemaan laivaan
matkustaakseen Stambuliin. Ymmärsimme tästä, ettei isäni ollut
ilmaissut murhaajaa eikä nostanut kannetta.
Hänen välinpitämättömyytensä rauhoittamina me ryhdyimme uusin innoin
jatkamaan romanttista elämäämme. Mutta pian Kira alkoi osoittaa
haluttomuuden oireita. Se johtui, nähkääs, siitä, että kunnon
_mussafirimme_ alkoivat luovia uuden asuntomme ympärillä ja pitivät
serenaadeja satamanpuolisten ikkunaimme alla, jossa ohikulkijoita
oli vähän. Vaivoin pysytellen porrasaskelmilla, jotka lohkeilivat
lakkaamatta, heitä tuli ilta illalta yhä useampia. Ja kuinka
hullunkurisilta näyttivätkään nuo kallionkupeella riipuskelevat miehet
siinä melutessaan, aikaansaaden eri soitimillaan mitä hirvittävimmän
epäsoinnun, sättien toisiaan kuin markkinavarkaat ja kierien joskus
alas rinnettä kuin täysinäiset säkit.
Kiraa ja minua huvitti katsella ikkunoistamme noita narreja, jotka
kaikki tahtoivat tavata häntä. Abu-Hassan kaatoi saavittain kylmää
vettä heidän niskaansa, mutta koska rakkaus on vettä voimakkaampi,
jatkoivat he meidän huvittamistamme. Saattaakseen heidän päänsä yhä
enemmän pyörälle Kira alkoi jälleen koristella itseään ja keimailla. Ja
näin minä sain tehdä aamuiset retkeni yksin. Tein sen mielelläni, mutta
en enää uskaltautunut yhtä kauas. Tonava veti minua vastustamattomasti
puoleensa. Olin täyttänyt yksitoista vuotta, mutta en vielä koskaan
ollut liukunut pitkin joen pintaa veneissä, joiden soutajat lauloivat
riutuvia laulujaan virran kiidättäessä heitä.
Tuohon aikaan ei satamassa ollut laivalaituria, ja sai kulkea kymmenen
jopa kaksikymmentäkin askelta, ennenkuin vesi ulottui rinnan tasalle.
Päästäkseen veneeseen oli kuljettava pitkin kapeaa puista laituria.
Etäällä ankkuroivat purjeveneet hankasivat keulaansa ison sillan
puisiin ponttooneihin. Vilisevä joukko turkkilaisia, armenialaisia
ja romanialaisia lastaajia kulki kantamuksineen edestakaisin näillä
silloilla, jotka notkuivat heidän allaan.
Aluksi katselin etäältä tuota maailmaa, mutta sitten liityin kaupungin
neljää, viittä eri kansallisuutta edustavaan poikalaumaan, ja miellyin
heidän leikkeihinsä. Etenkin oli minusta hauska nähdä heidän uivan
aivan alastomina kuin pienet ruskeat pirunpoikaset. Olisin tahtonut
uida heidän kanssaan, mutta minua peloitti nähdessäni kuinka he
painiskelivat vedessä, painaen toisensa sukkeluksiin, kunnes olivat
tukehtumaisillaan. Ja kerran he kantoivat rannalle pienen vaaleaverisen
pojan, joka oli melkein tukehtunut eikä hengittänyt enää.
Silloin minä jätin heidät ja aloin katsella _barcagdeita_, jotka
veneissään maaten paistattivat päivää, tupakoivat tai laulelivat.
Ja kerran minä pyysin turkinkielellä, että eräs heistä veisi minut
purjehtimaan. Hän vastasi, että ennenkuin pääsi purjehtimaan, oli
maksettava muutama _para_. Ja minä kun en edes tietänyt, mitä raha ja
maksaminen olikaan! Hän piti minua typeränä ja selitti ansaitsevansa
elatuksensa kuljettamalla ihmisiä veneessään. Näin hänen puhuessaan
joskus katsovan silmää vilkuttaen johonkin takanani, ja hypistellen
siistiä pukuani hän sitten huudahti:
»Ah, noita rikkaiden lapsia! He eivät edes tiedä, että elämiseen
tarvitaan rahaa!»
Silloin minä käännyin katsomaan taakseni ja näin jonkun matkan päässä
vanhan, upeasti puetun turkkilaisen nojaavan kyhmyiseen keppiinsä ja
kuuntelevan keskusteluamme. Hän viittasi minua luokseen ja sanoi:
»Oletko turkkilainen? Puhut hyvin kieltä».
»En», vastasin, »olen romanialainen».
Hän kyseli minulta kauan yhtä ja toista, tuttavallisesti ja avoimesti.
Mutta minä en vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Kuitenkaan hän ei
ollut minulle vastenmielinen... Ah, miksi en aavistanut onnettomuutta?»
Edessäni seisoi inhoittava olento, joka turmeli Kiran ja minun elämäni:
_Nazim Effendi_, purjealuksen omistaja, haaremien lihanhankkija,
jollaisia oli niin paljon siihen aikaan!...
Tuo hirviö näyttäytyi minulle kauneimmassa valossaan, oli vakava, tyyni
ja vähäsanainen. Hyvästellessään ja kääntyessään menemään veneeseensä,
joka oli pehmeillä patjoilla ja verhoilla varustettu, hän sanoi minulle
kuin ohimennen:
»Jos joskus haluat purjehtia joko yksin tai sisaresi kanssa, tarjoan
mielihyvällä veneeni käytettäväksenne».
Ja hän huusi arabialaista soutajaansa, antoi tälle ohjeet ja vene lähti
vesille. Minä innostuin heti tästä tarjouksesta, katuen vain sitä,
etten samalla käyttänyt sitä hyväkseni. Pelkäsin, etten häntä enää
tapaisi.
Juoksin minkä jalat kantoivat asuntoomme ja kiipesin kallioportaita
ylös, heittäen lentosuudelmia Kiralle, jonka näin ikkunassa.
»Sinä et ole kiltti!» sanoi hän. »Sinä huvittelet ja jätät minut yksin
ikävään!»
»Huomenna saat sinäkin huvitella kuin ruhtinatar turkkilaisen beyn
purressa!» huusin minä, syleillen häntä.
Ja sitten kerroin henkeä vetämättä, mikä ihme minua oli kohdannut.
Ah, miksei hän ollut kypsyneempi, kokeneempi kuin minä!... Hän ahmi
sanani, ja niin kärsimättömänä hän odotti saavansa lipua Tonavalle
loistopurressa, että vietti yönsä unettomana.
Seuraavan aamupäivän Kira käytti kokonaan itsensä ja minun pukemiseen.
Puolipäivän tienoissa me menimme rannalle. Siellä oli sama arabialainen
pienessä veneessä, mutta turkkilaista ei näkynyt. Kira kysyi häneltä
rohkeasti:
»Oletko saanut määräyksen viedä meidät purjehtimaan?»
»Kyllä», vastasi mies, nousten seisomaan.
Kira juoksi laituria pitkin ja hypähti notkeana kuin nuori hirvi alas
veneeseen. Seuratessani häntä minä kuulin erään soutajan sanovan
takanani nämä sanat, jotka myöhemmin muistin onnettomuudessani:
»Mikä kaunis riista!»
Toistin nämä sanat Kiralle, tiedustellen niiden merkitystä.
»He ovat moukkia», vastasi hän.
Heikko läntinen puhalteli ja me nautimme ensi kertaa tämän hiljaisen
lipumisen riemuja. Tuuli tuskin pullisti purjetta. Edettyämme rannasta,
alkoi vene yhtäkkiä hyppelehtiä aavalta kantautuvilla pikku aalloilla.
Pelästyneenä Kira huusi:
»Älä ohjaa keskelle jokea! Seuraa rantaa!»
Arabialainen tarttui peräsimeen ja me käännyimme rantaa kohti. Ylängön
reunalla tuli näkyviin kotitalomme surullisessa autiudessaan ja
sen vieressä ravintola, jossa huoneittemme ikkunat olivat avoinna.
Veneemme sivuutti ne, samoinkuin sataman vilisevine ihmisjoukkoineen,
lukemattomat purjeveneet, lotjat ja ponttoonit. Sitten se suuntautui
yksinäistä laituria kohti ja laski sen kupeeseen. Tässä seisoi
turkkilainen meitä odotellen. Hän lähestyi, kumarsi syvään Kiralle ja
auttoi hänet maalle. Kira tunsi itsensä perin mairitelluksi. Miehellä
oli liikkeissään sulavuutta ja käytöksessään arvokkuutta, jota oli
puuttunut meluavilta _mussafireiltamme_.
Ah, sinä poloinen ihmissydän, joka annat elämisen ilon vallata itsesi!
Kuinka sokeita olemmekaan! Mikä lumous estikään meitä kiinnittämästä
huomiota turkkilaisen yhtäkkiseen ja epäilyttävään ilmestymiseen
samoinkuin hänen taitavaan syrjässäpysymiseensä purjehtimaan
lähdettäessä?
Hän osoittautui vieläkin taitavammaksi. Hänen tyyneytensä, hillitty
käytöksensä ja valkoinen partansa sai Kiran menemään mielettömyydessään
niin pitkälle, että hän pyysi päästä näkemään hänen purjealustaan.
Sitä mies oli odottanutkin, mutta varmana saaliistaan hän vastasi mitä
moitteettomimmalla turkinkielellä:
»Ei aivan tällä hetkellä, ihastuttava neiti! Alukseni on lastaamassa
joen toisella puolen Macinin suulla, ja kun ette ole tottuneet
keinumiseen, voisitte tulla pahoinvointisiksi. Mutta tyydytän
uteliaisuutenne lähitulevaisuudessa... Sillävälin olen onnellinen,
voidessani tarjota pienen purjeveneeni käytettäväksenne, ja minulle
tuottaisi kunniaa, jos todella näkisin teidän purjehtivan sillä».
Näin sanoen hän kumarsi niin, että hänen silkkiset vaatteensa
aaltoilivat, kosketti käsillään otsaansa, huuliansa ja rintaansa, ja
astui veneeseen.
* * * * *
Tämä uusi huvi sai meidät unohtamaan äidin, isän, enot, _mussafirit_
ja itse Jumalankin. Me heittäydyimme ruumiinemme ja sieluinemme
tämän kunnianmiehen käsiin. Kolme päivää peräkkäin me keinuimme
Tonavalla, uskaltautuen yhä kauemmas ja kauemmas, ja niin me eräänä
päivänä melkein huomaamattamme löysimme itsemme toiselta rannalta. Ja
viimeinkin tuli uteliaisuutemme tyydytetyksi; me olimme purjealuksessa.
Se oli iso ja uudenuutukainen. Tervan haju tunkeutui nenäämme, ja
arabialaisen selittelyt purjeiden, mastojen ja touvien merkityksestä
menivät ohi korviemme.
Nazim Effendi otti meidät vastaan loisteliaassa hytissään puettuna
silkkiseen kauhtanaan ja sandaaleihin. Koskaan emme olleet nähneet
sellaista itämaisten mattojen, kupariesineiden ja kullallakirjailtujen
tyynyjen runsautta eikä sellaista aseiden moninaisuutta: siinä oli
pyssyjä, käyriä, turkkilaisia miekkoja, pistooleita, jotka kaikki
olivat korutyötä, somistettuja kullalla, hopealla ja norsunluulla.
Tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli suloisesti sieraimiamme.
Mattojen peittämillä seinillä riippui kunniapaikalla sulttaani
Abdul-Medjidin valokuva ja Turkin valtakunnan vaakuna, kauniilla
arabialaisella käsialalla kirjoitettuja Koraanin lauseita, ja häikäisevän
kauniiden odaliskien kuvia, joihin Kiran silmät kiintyivät, ja hän
huudahti:
»Kuinka kauniita he ovat!»
»Te olette yhtä kaunis, neitiseni!» sanoi turkkilainen mairitellen.
Meille tarjottiin herkullisia turkkilaisia leivoksia, kahvia
koristeellisista _felidjaneista_ ja poltettavaksi vesipiippuja,
täytteenään tuoksuvaa _tumbakia_.
Isäntämme oli hyvin huomaavainen, iloinen, täynnä hyvyyttä. Hän
tiedusteli Kiralta hienotunteisesti sukulaisiamme, ja tämä, vaikkei
sanonutkaan kaikkea, sanoi kuitenkin liikaa. Hän kiirehti etenkin
saattamaan hänen tietoonsa, että hän rakasti tanssia, ja tyytyväisenä
päiväänsä Nazim Effendi nousi ja sanoi hyvästelyssään meitä:
»No niin, saatte tanssiakin täällä, millein haluatte!»
Ja meidät saatettiin takaisin Romanian puoliselle rannalle.
Olin tyytyväinen ja ylpeä löydöstäni enkä epäillyt mitään... Kira oli
vielä tyytyväisempi ja epäili sitäkin vähemmän. Me luovuimme kaikista
entisistä tottumuksistamme, kaikista mielipuuhistamme. Tuo salaperäinen
purjealus nieli koko elämämme. Me purjehdimme joka päivä pienellä
veneellä, ja asustimme huoneissamme vain öisin ja aterioidessamme. Ja
mikä vieläkin parempi! Kiran mielestä eivät hänen pukunsa nyt olleet
kyllin loisteliaita ja huoneet olivat hänestä sietämättömät. Hän
toivoi, että Cosma-eno pian suoriutuisi isästä, jotta hän saisi ottaa
haltuunsa talonsa ja omaisuutensa, olla hieno nainen, ja ottaa vastaan
— ei _mussafireja_ — vaan vieraita sellaisia kuin Nazim Effendi! Pikku
raukka!
Kokonaisen viikon ajan me kävimme näin vierailuilla turkkilaisen
kajuutassa, tanssimme ja huvittelimme. Me tulimme tuttavallisiksi ja
kotiuduimme. Kira vannoi, että »siinä vasta on oikea isä»! Turkkilainen
veti kirstuistaan esille loisteliaita odaliski-pukuja ja levitti ne
ihastuneiden silmiemme eteen. Pukipahan eräänä päivänä Kiran ylle
yhden niistä. Hän olikin oikea odaliski, samanlainen kuin kuvat
tuolla seinillä! Jotta minä en olisi käynyt kateelliseksi, kiinnitti
turkkilainen huomiota minuunkin, puki minut turkkilaisittain fetsiin,
roimahousuihin ja kirjailtuun vyöhön pistooleineen. Näin koristeltuina
ei paljoakaan puuttunut, ettemme pyytäneet nostamaan ankkuria ja
purjehtimaan pois.
Sen hän vielä tekikin. Mutta ikäänkuin leikitelläkseen kanssamme hän
riisui jälleen vaatteet yltämme, sulki ne kirstuihinsa, ja tuona iltana
lähetti meidät vielä vesi kielellä kotiin.
Seuraavana aamuna — viimeisenä, jonka vietimme Romanian kamaralla —
Kira itki raivosta: isä eli yhä eikä Cosma-enosta näkynyt jälkeäkään.
Oli vielä aikainen, kun kuulimme käheän äänen huutavan ikkunaimme alla:
»Tuoreita krapuja!... Krapuja!...»
Viimeinkin! Ehkä hyviäkin uutisia!
Siinä olikin jo kravustajamme. Juoksimme alas portaita. Kumarana
vuosien ja epäilemättä myös syntiensä painosta maleksi vanha Ibrahim
ikkunaimme alla, pälyillen kuin varas. Me kuljimme hänen jäljessään
_Katagatziin_ päin; täällä, kaukana satamasta, hän suhahti korvaamme:
»Voi teitä onnettomia! Isänne kätyrit ovat väijyksistä ampuneet Cosman.
Hänen veljensä haavoittui, mutta pääsi pakenemaan ratsain!»
Ah, kuinka vuotivatkaan kyyneleemme! _Ursita_ oli pitänyt sanansa!
Mihin nyt joutuisimme? Isä, jolla nyt ei ollut mitään peljättävää,
ryöstäisi meidät aivan varmaan.
Kuoleman kauhu valtasi meidät. Parempi oli heittäytyä Tonavaan kuin
palata asuntoomme! Mutta rannalla odotti meitä pieni purjevene; ja
purjealuksessa me heittäydyimme Nazim Effendin syliin, kuin olisimme
olleet hänen lapsiaan.
Kasvot kyynelissä kylpien Kira kertoi tälle isälle koko totuuden,
samoinkuin viimeisen onnettomuutemme, ja huudahti epätoivoissaan:
»Ennemmin heittäydymme jokeen, kuin palaamme kotiin!»
»Mutta eihän ole syytä epätoivoon, lapseni», sanoi viettelijä, »olette
isoisänne puolelta turkkilaista sukuperää. No niin, otan teidät
kanssani Stambuliin, jossa äitinne varmaan on hoitamassa haavoittunutta
silmäänsä. Me löydämme hänet ja te olette onnellisia!»
Hän syleili meitä.
»Milloin te lähdette?» kysyi Kira.
»Muutaman tunnin kuluttua, heti auringonlaskun jälkeen».
Onnettomuudessamme onnellisina me lankesimme hänen jalkoihinsa ja
syleilimme hänen polviaan. Olihan hän pelastajamme! Ja illalla,
hirvittävän melun kantautuessa sillalta korviimme, loikoessamme
kajuutassa opiumipiippua poltellen, mikä huumasi päämme ja vaivutti
meidät onnellisuuden ja puolittaisen tajuttomuuden sumuun, alkoi
kajuutta keinua, niin että luulimme oltavan matkalla taivaaseen.
Emme olleet matkalla taivaaseen emmekä edes Stambuliin äitiä
etsimään. Meidät oli kerta kaikkiaan ryöstetty, ryöstetty omalla
suostumuksellamme.
Joskus toiste kerron teille harharetkistäni vierailla mailla etsiessäni
sisartani, joka heti Konstantinopoliin saavuttuamme suljettiin
haaremiin.
Minut taivutti kunnianarvoisa hyväntekijä nautintonsa välineeksi ja
turmeli minut iäksi. Ja Kira katosi ainaiseksi näkyvistäni, vaikka
paettuani kaksivuotisen vankeuden jälkeen etsinkin häntä kaksitoista
vuotta mehua myyskennellen.
Palattuani neljätoista vuotta myöhemmin Romaniaan sain kuulla, että
vähän jälkeen pakomme oli eloon jäänyt enomme kostoksi sytyttänyt
eräänä yönä palamaan sekä äitini että isäni talon, jotta viimemainittu
ei olisi päässyt hänen käsistään. Tällä kertaa hän ei päässytkään
pakoon, vaan hukkui liekkeihin.
III
DRAGOMIR