ulos molemmista ikkunoista, unohtaen kaiken varovaisuuden, ikäänkuin
olisivat heitä tuolla alhaalla odottaneet höyhenpatjat. Ensimäisinä
pelastautuivat soittoniekat, jäljessätulevien töykkiessä heitä selkään,
vaikka olivatkin aikaisemmin varoittaneet heitä hyppäämästä liian
etäälle. Muutamassa silmänräpäyksessä oli talo tyhjänä, ja _mussafirit_
kierivät toinen toisensa perässä alas hiekkaiselle rannalle; mutta
juhlan jälkien poistamisesta ei ollut puhettakaan.
Ja silloin äiti avasi urhoollisena oven. Samassa tartuttiin hänen
tukkaansa ja hänet heitettiin maahan; veli teki samoin Kiralle. Ja
minä, poissa suunniltani nähdessäni sisartani näin julmasti piestävän,
sieppasin vesipiipun ja iskin sillä veljeäni päähän. Hän hellitti
otteensa ja painaen käsin vertavuotavaa päätään, hyökkäsi kimppuuni.
Hän oli melkein kaksikymmenvuotias ja hyvin voimakas. Hän pieksi minua,
kunnes sai kyllikseen ja kunnes veri virtasi suustani ja nenästäni.
Tällävälin oli äitini sananmukaisesti piesty hengettömäksi. Hän
makasi siinä vaatteet riekaleina, melkein alastomana ja pyörryksissä,
isän yhä vielä lyödessä häntä. Kun veljeni meni pesemään veristä
päätään, juoksi Kira laatikolle, vetäen sieltä esiin tikarin. Mutta me
jähmetyimme paikoillemme, niin kauhea oli näky edessämme: isällä oli
kädessä puukantainen sandaali — sen oli joku _mussafireista_ paetessaan
pudottanut — ja kannalla hän löi kasvoihin äitiparkaani, joka tuskin
liikutti sormeakaan. Hänen vertavuotavat kasvonsa olivat yhtenä haavana.
Kira syöksyi esiin iskeäkseen tuota raakalaista selkään, hoiperteli
ja kaatui pyörtyneenä maahan. Isä nosti hänet ylös, heitti erääseen
suureen vaatekomeroon ja salpasi oven. Minut hän jätti veljeni
vartioitavaksi, joka sitoi päätään suurella nenäliinalla. Sitten hän
nosti äidin selkäänsä ja kantoi hänet pihaan, ja hetken päästä kuulin,
kuinka kellarin raskas luukku putosi kumahtaen tuon onnettoman ylle,
sulkien hänet kuin hautaan. Palattuaan sisään isä tuli minua kohti
puristetuin nyrkein ja loi minuun sellaisen katseen, että luulin
viimeisen hetkeni tulleen. Mutta hän ei kajonnut minuun, vaan sanoi:
»Siinä ollaan, häh!... Sinä puhkaiset veljeltäsi pään ja sisaresi, tuo
portto, aikoi tappaa minut! No niin, nyt on teidän tarinanne lopussa!»
He sammuttivat kynttilät ja laahasivat minut mukanaan. Kulkiessamme
pihan poikki minä vilkaisin kellarinluukkuun: suuri riippulukko sen
suulla teki kaiken paon mahdottomaksi. Ja minä nyyhkytin ajatellessani,
että äitiparkani makasi tuolla hirvittävässä haudassa haavoittuneena,
vertavuotavana, mutta vielä eläen, sillävälin kuin Kira nääntyi
epätoivoon vankilassaan.
Ulkona oli jo päivä. Turkkilaisia hiilenkantajia, reppu selässä ja
teräväpäinen keppi kädessä oli menossa työhön satamaan. Ja mihin olin
minä menossa?...
Isän taloon tultuamme minut heti pantiin vääntämään tahkoa, jolla
oppipojat teroittivat kirveitä, saksia ja talttoja. Ympärilläni oli
sikin sokin tammen, lehmuksen ja poppelin runkoja sekä rattaiden osia,
kuten pyöriä, akseleita, vaununaisoja, pyöränpuolia. Ja kaiken tämän
yllä kasottain höylänlastuja.
Ennen puoltapäivää ei minulle annettu mitään syötävää. Työhön
tottumattomana minä kaaduin uupuneena maahan. Veljeni ruoski minua ja
vanha palvelijatar toi minulle syötäväksi vain leipää, oliiveja ja
vettä.
Mutta surullisinta oli havaita, että minua vartioitiin joka puolelta
ja että pako oli mahdoton. Iltapäivällä väänsin vielä tahkoa, ja kun
voimani pettivät, potkaisi veljeni minua ohikulkiessaan. Hän ja isäni,
samoinkuin kaikki työmiehet, ahersivat nahkaesiliinat vyöllään, tullen
ja mennen vakavina, jöröinä, rypyssä kulmin, keskellä tätä harmautta,
missä kuului vain työkalujen ääntä, selityksiä tai lyhyitä käskyjä.
Illalla minut suljettiin huoneeseen, jonka ikkuna oli varustettu
rautaristikolla. Maaten lattialla olkipatjalla minä vietin yöni
pimeässä ja itkin ajatellessani noita rakkaita olentoja, jotka olivat
vielä onnettomampia kuin minä.
Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. Sydän täynnä tuskaa minä mietin
itsekseni, voisiko isäni julmuus mennä niin pitkälle, että hän jättäisi
nuo piestyt ja sairaat naiset tykkänään unohduksiin. Illan tultua minä
päätin itkeä vähemmän ja koettaa pelastautua hinnalla millä tahansa.
Pihalla olin nähnyt eri kokoisia tikapuita ja kopissani oli röykkiö
karkeatekoisia rattaanpuolia: siinä piili todellakin vapaus.
Palvelijatar toi päivällisen, joka oli leipää ja juustoa, ja sanoi
ilkeästi:
»Täällä ei ole yhtä mukavaa kuin kotona, vai kuinka? Näes, elämä ei ole
vain huvia, siinä on kärsimystäkin, he, he, he!»
Ja hän sulki oven jälkeensä. Nukahdin heti. Kun heräsin, oli vielä yö.
Makasin valveilla ja itkin, muistaessani äitini verentahraamia kasvoja.
Sitten kukko alkoi kiekua, ja näin aamun sarastavan. Talo uinui unten
helmassa. Avasin nopeasti ikkunan ja irroitin hiljaa rattaanpuolalla
rautaristikon, joka ei ollut kovin paksu. Pihassa oli kirves iskettynä
puunrunkoon. Kiskaisin sen irti, otin pienet tikapuut kainalooni,
nousin toisia myöten ylös ja kiipesin yli aidan. Toiselle puolelle
päästyäni juoksin minkä jalat kantoivat pitkin satamaan vievää tietä.
Oli tuskin päivä, kun saavuin sen kallionrinteen juurelle, jonka
partaalla talomme nukkui epätoivon unta. Ja nyt aloin kiivetä tätä
rinnettä, jota pitkin olin sitä ennen vain liukunut alas.
Ylös päästyäni asetin tikapuut seinää vasten ja sydämeni rajusti
lyödessä iskin nyrkilläni ikkunaruutuun, joka meni helisten
sirpaleiksi. Hetkiseksi minut valtasi voimakas mielenliikutus, kun
samassa kuulin Kiran vienon äänen huutavan komerosta:
»Sinäkö se olet, Dragomir?»
Kuullessani rakkaan siskoni näin huutavan minua nimeltä, värisytti
minua ja huusin vastaan:
»Minä se olen! Tulen vapauttamaan teitä!»
Ja minä tunkeuduin sisään aukosta ja avasin salvan. Kalpeana, kasvot
itkusta turvonneina Kira heittäytyi kaulaani ja kysyi kiihkeästi:
»Entä äiti?... Entä äiti?»
»Hänet on teljetty kellariin. Meidän on vedettävä hänet sieltä
päivänvaloon ja paettava!»
Ovi oli lukittu ulkoapäin avaimella. Avasin ikkunan ja hyppäsin
pihaan. Väänsin kirveellä irti kellarinluukun säpit ja laskeuduin
Kiran seuraamana alas portaita. Homeen, hapankaalin ja mädäntyneiden
vihannesten haju pisti nenäämme, sillä pariin kolmeen vuoteen ei kukaan
ollut käynyt kellarissa. Siellä mateli kilpikonnia, ja niiden munia —
hiukan suurempia kuin linnunmunat — oli rivissä seinävierillä. Keskellä
tätä kurjuutta oli äitini viettänyt kaksi vuorokautta.
Löysimme hänet seisomassa pää käärittynä riepuihin, jotka hän oli
repinyt risaisista vaatteistaan. Autoimme hänet niljaisia portaita
ylös. Ja kun ulkona näimme, mitä oli jäljellä häikäisevän kauriista
äidistämme, lankesimme hänen jalkoihinsa, niinkuin langetaan marttyyrin
jalkoihin. Toinen silmä oli siteessä, mutta tulehtuneet kasvot,
murskattu nenä, haljenneet huulet ja hyytyneen veren peittämä kaula ja
rinta osoittivat, missä tilassa hän oli. Myöskin kädet olivat veriset
ja yksi sormista poikki.
Hän nosti meidät ylös ja sanoi raukeasti:
»Paetkaamme ennen kaikkea!... Ja ottakaa mukaan hiukan ruokaa».
Me palasimme sisään, missä naiset kiireesti peseytyivät ja pukeutuivat.
Äitini otti mukaansa lippaan, jossa säilytettiin kalleuksia ja rahaa,
ja me laskeuduimme hitaasti alas rinnettä, heitettyämme tikapuut
sisäpuolelle ja suljettuamme ikkunan, josta niin monet _mussafirit_
olivat pelastautuneet. Kohtalo oli määrännyt, että talon haltijattaren
itsensä oli lopuksi poistuttava sitä tietä.
Tuntia myöhemmin olimme Cazassuun vievällä tiellä, aivan viljapeltoihin
peittyneinä. Saavuttuamme kahden kukkulan luo, joita siihen aikaan
sanottiin nimellä _tabie_ [linnake, vallike], äitini pysähtyi.
Istuessamme siinä ruohikossa kukkuloiden suojassa, jotka estivät meitä
näkymästä tielle, äiti puhui suunnilleen näin:
»Lapseni... Olin valmistautunut kokemaan paljon kovaa isänne taholta,
mutta en olisi luullut hänen voivan raadella minua näin, antamatta
minulle samalla kuoliniskua, sillä tietäkää, että vasen silmäni on
melkein poissa kuopastaan. Tämä on minulle pahempaa kuin kuolema...
Jumala on luonut minut elämän iloja varten, samoinkuin myyrä on luotu
elämään kaukana valosta. Ja samoinkuin tällä eläimellä on kaikki, mitä
se tarvitsee tullakseen toimeen maan sisässä, samoin oli minullakin
kaikkea, mitä tarvitsin voidakseni nauttia elämän riemuista. Olin
tehnyt sen lupauksen, että päättäisin päiväni, jos minut pakotettaisiin
muuhun elämään, kuin mihin tunsin edellytyksiä ruumiissani. Tänään
muistan tuon lupaukseni. Minä jätän teidät... Lähden kauas luotanne
hoitamaan itseäni. Jos voin pelastaa silmäni ja poistaa rumentavat
jäljet kasvoistani, jään eloon ja saatte vielä minut nähdä... Jos
menetän silmäni, ette näe minua enää koskaan. Ja nyt kuunnelkaa,
mitä sanon: sinä, Kira, jollet — niinkuin luulen — tunne kutsumusta
hyveeseen, mikä on Jumalasta ja mihin on antauduttava ilomielin, niin
älä ole hyveellinen, tekopyhä ja kova, älä nouse Luojaasi vastaan, vaan
ole mieluummin sellainen, miksi hän on sinut luonut: rakasta nautintoa,
vieläpä irstailuakin, mutta älä koskaan ole sydämetön! On parempi niin.
Ja sinä, Dragomir, jollet voi olla hyveellinen, niin ole sellainen kuin
ovat äitisi ja sisaresi, ole vaikkapa varas, mutta varas, jolla on
sydäntä, sillä, lapseni, ihminen ilman sydäntä on kuollut, joka estää
eläviä elämästä. Sellainen oli isänne...
»Nyt teidän on jäätävä tähän auringonlaskuun saakka. Jos nousisi sade
tai ukonilma, niin älkää etsikö suojaa puiden alta, vaan kätkeytykää
syvennykseen, jonka näette kukkulan kupeessa. Vähän jälkeen iltasoiton
tulee kaksi ratsastavaa miestä noutamaan teidät ja ottamaan teidät
suojelukseensa. He ovat veljeni, kaksi sydämen ja kunnian miestä. En
voi viedä teitä heidän luokseen, sillä te olette vielä lapsia, ja
voisitte tahtomattanne paljastaa heidät. Mutta jolleivät he saapuisi
ennen auringonlaskua, niin palatkaa kaupunkiin ja vedotkaa sen
ravintoloitsijan vieraanvaraisuuteen, joka piti huolen ruoastamme.
Mutta älkää poistuko huoneestanne, ennenkuin veljeni tulevat! Vielä on
sydämelläni jotakin: ruumiinne on alttiina kauheille taudeille. Jumalan
armosta en minä ettekä te tunne näitä kärsimyksiä, mutta lukemattomat
ihmiset riutuvat niiden taakan alla. Muistakaa heitä onnessanne ja
luovuttakaa joka vuosi osa rahoistanne laitokselle, jossa näitä
sairaita hoidetaan! Jätän teille paljon rahaa veljieni huostaan...»
Näin sanoessaan hän otti lippaastaan kaksi sormusta, jotka hän solmi
silkkinenäliinan kulmaan ja pisti Kiran povelle, suuteli meitä
niin pitkään, pitkään, ja kääntyi menemään, kokonaan kätkeytyneenä
huppupäähineella varustettuun kauhtanaansa.
Ehdittyään noin kolmenkymmenen askeleen päähän meistä hän kääntyi
katsomaan taakseen, painoi molemmat kädet huulilleen ja ojentaen sitten
ylös käsivartensa viittasi etusormellaan kohti taivaanlakea, kääntyi ja
katosi näkyvistämme.
»Mitä tuo merkitsi?» kysyin minä Kiralta.
»Rakas veljeni, se merkitsi sitä, että me näemme toisemme jälleen
taivaassa», vastasi hän.
Senjälkeen en ole nähnyt äitiäni...
* * * * *
Yksin jääneinä me unohdimme, että olimme nälkäisiä, ja itkimme
sylitysten, kunnes vaivuimme väsymyksen ja helteen uuvuttamina
hyväätekevään uneen. Herättyämme meistä tuntui siltä, kuin emme
enää olisi kuuluneet tähän maailmaan, että oli tapahtunut jotakin
kauheaa, emmekä enää tietäneet, ahdistiko meitä painajainen, vai oliko
tähänastinen elämämme ollut vain unta. Kevein hengähdyksin kuljetti
tukahduttava länsituuli luoksemme tuoksuja edessämme leviäviltä
pelloilta, ja perhoset, sudenkorennot ja ampiaiset ahdistelivat meitä
lakkaamatta täynnä elämisen iloa, johon emme voineet yhtyä.
Tuli iltasoiton aika... Painuen kohti taivaanrantaa aurinko
alkoi kadottaa loistettaan... Kävimme levottomiksi ja katseemme
suuntautuivat tutkivina autiolle tielle, mihin äiti eli kadonnut.
Nousimme kukkulalle, ja nyt näimme tomupilven kohoavan ilmaan kaukana
Cazassuun vievällä tiellä. Muutaman minuutin kuluttua tuli näkyviin
kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä laukkaa, jättäen tomujuovan
jälkeensä. Juoksin alas kukkulalta, peljäten hevosten polkevan minut
jalkoihinsa, sillä kavioiden rytmikäs kapse kantautui jo korviini.
Mutta Kira ei seurannut minua. Seisoen harjanteella, kevyt hame
tuulessa liehuen, hän huiskutti nenäliinaansa ja huusi riemusta,
ratsastajien kiivaasti lähestyessä. Peltoon tultuaan he taluttivat
hevosia suitsista, ja irroitettuaan kuolaimet päästivät ne valloilleen
kukkuloiden väliin, jotka estivät niitä näkymästä tielle.
Kira riensi nopeasti alas rinnettä, riuhtaisi siteen päästään ja
kauniin kullankeltaisen tukan valahtaessa olkapäille hän heittäytyi
tuntemattomien enojensa jalkoihin, jotka seisoivat edessämme pitkinä
ja hartiakkaina kuin kaksi tuuheaa tammea. He olivat kookkaita kuin
jättiläiset, näköjään neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä, toinen
hiukan toista nuorempi. Päässä heillä oli turbaanit, ja hiukset olivat
leikatut päänahkaa myöten. Parta ja viikset peittivät kokonaan suun.
Suurten silmien katse oli läpitunkeva, sietämätön, mutta kirkas ja
suora. Heidän karvaiset kätensä näyttivät karhunkäpäliltä. He olivat
mustia kuin paholaiset, puettuna kun olivat _ghebaan_ [talonpoikien
käyttämä kauhtana], joka peitti heidät kaulasta polviin saakka.
Hetkisen he seisoivat näin katsellen meitä, minua, joka seisoin siinä
kuin olisin nähnyt edessäni kaksi taruolentoa, ja Kiraa, joka makasi
heidän jaloissaan. Sitten he riisuivat vaippansa ja näin heidän
olevan puettuina turkkilaisittain hihattomaan takkiin, roimahousuihin
ja leveään punaiseen villavyöhön. Mutta vielä enemmän kauhistuin
huomatessani heidän olevan asestettuina hampaita myöten kuin oikeat
kreikkalaiset rosvot: olalla lyhytpiippuiset pyssyt, vyössä pistoolit
ja isot puukot.
Salaman välkähdyksenä herää Kirassa tällä hetkellä kauhea intohimo.
Yhdellä ainoalla rukouksella, jolla hän kääntyy näiden voimakkaiden
miesten puoleen, hän tuhoaa kokonaisen perheen, joutuen itsekin oman
kostonhimonsa uhriksi.
Vanhempi miehistä nosti Kiran seisoalleen, ja pannen kätensä hänen
olkapäilleen katsoi häntä silmiin. Viiksien heikosta värähdyksestä
arvasin huulten niiden alla hymyilevän. Mutta kirkkaampana kuvastui
hymy hänen silmistään. Metallisointuisella ja matalalla äänellä hän
sanoi romaniaksi:
»Tyttöseni! Mitä kieltä puhut mieluiten, turkinkreikan- vaiko
romaniankieltä?»
»Romaniankieltä», vastasi tyttö empimättä, katsellen häntä ihmeteltävän
rohkeasti.
»Ja nimesi?»
»Kira».
»Kas näin, Kiralina, minä suutelen sinua enona, mutta onnellinen se
kuolevainen, joka saa poimia huultesi kirsikat rakastajana!...»
Hän suuteli tyttöä ja työnsi hänet sitten veljensä luo.
»Ja sinä, kelpo Dragomir, näytätpä kovin säikähtyneeltä» sanoi hän,
suudellen minua.
Ja laskien pyssynsä maahan vaippansa päälle hän lisäsi:
»Partammeko sinua noin peloittavat?»
Näin sanoen hän heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon ja veti minut
luokseen. En uskaltanut vastata mitään. Hän tiukkasi yhä:
»Tiedätkö, Dragomir, mitä pelko on?»
»Kyllä», vastasin arasti.
»Mitä sinä pelkäät?...»
»Aseitanne, teillä on niitä liikaa».
Hän purskahti kaikuvaan nauruun:
»Ha! ha! ha!... Kunnon Dragomir! Ei ole koskaan liiaksi aseistettu, kun
on huonoissa väleissä Jumalan ja hänen maallisen oikeutensa kanssa!
Mutta sinun iälläsi ei tällaista ymmärretä...»
Tällöin Kira heittäytyi polvilleen, risti kätensä kuin rukoukseen ja
huusi:
»Minä ymmärrän, minä!»
»Ja mitä ymmärrät muka sinä, Kira Kiralina, suloinen ruusunnuppu?»
»Ymmärrän, että ihmiset ovat pahoja ja että sinä rankaiset heitä!...»
»Hyvä, Kiralina!» huusi hän, paukauttaen käsiään yhteen. »Hautoisiko
nuori sydämesi kostoa?»
»Niin, pyhää ja oikeutettua kostoa!»
Ja näin sanoen hän tarttui maassa makaavaan raskaaseen pyssyyn, suuteli
sitä ja huusi:
»Tämä sinun on vielä tänä iltana laukaistava kohti isäni rintaa!... Ja
veljeni tekee oikeutta vanhemmalle veljelleni! Tehkää se, minä vannotan
teitä äitini nimeen, joka on jättänyt meidät! Kostakaa kahden orvon
puolesta, ja olen orjattarenne! Ottakaa minut mukaanne!...»
Eno otti aseen hänen käsistään ja sanoi vakavaksi käyden:
»Kira, Jumala on erehtynyt tehdessään sinusta naisen!... Kostosta
puhuttaessa arvelin, että haluaisit toimittaa selkäsaunan joillekin
ihailijoille, jotka ehkä ovat suudelleet sinua vastoin tahtoasi. Mutta
sinä puhutkin asioista, jotka jo ovat askarruttaneet ajatuksiamme, ja
kaadat öljyä tuleen...»
Hetken vaiettuaan hän lisäsi:
»Sanohan, sinä pieni paholainen, etkö kuitenkin tyrmistyisi, jos
näkisit tänä yönä isäsi pään seulaksi ammuttuna?»
Silmät suurina ja hehkuvin poskin tyttö vastasi:
»Minä kastaisin käteni hänen vereensä ja pesisin sillä kasvoni!...»
Eno rypisti kulmiaan ja jäi tuijottamaan laskevan auringon tulikehrään,
kuin olisi hän kuunnellut paimenpillin ääntä, joka valitti jostakin
kaukaa. Sitten hän alkoi puhua veljensä kanssa kreikankieltä katkoen
omituisesti sanat, jotta häntä ei olisi ymmärretty.
Hevoset kulkivat ympärillämme ruohoa haukkoen ja päristellen, säyseinä
kuin kaksi lammasta, yön laskeutuessa tummenevien kukkuloiden ylle.
Kaikki vaikenivat... Viileä ilma pani Kiran värisemään, ja jatkaen yhä
puhettaan matalalla äänellä eno otti molemmat vaipat ja kääri meidät
niihin. Näin me istuimme pimeään saakka. Silloin molemmat miehet
nousivat. Vanhempi sanoi sisarelleni:
»No niin, Kira Kiralina, sinä pieni suloinen kyykäärme: tapahtukoon
tahtosi!... Toivomuksesi on saanut vereni kiehumaan. Vielä tänä yönä me
yritämme...»
Kira polvistui ja suuteli hänen kättään. Minä tein samoin, tarttuen
kädestä toista veljeäni, joka kysyi minulta:
»Dragomir, vaaditko sinäkin kostoa?»
»Minä vihaan isääni ja veljeäni», sanoin minä. Vanhempi hyppäsi
satulaan ja nosti Kiran eteensä, kun taas nuorempi istutti minut
taakseen hevosen selkään ja sitoi nahkahihnalla kiinni itseensä.
Pelloilla ajettiin käyden, mutta tielle päästyä iski edellinen
kannuksensa hevosen kylkiin, joka porhalsi laukkaan, meidän
seuratessamme parinkymmenen askeleen päässä heidän jäljessään.
Näin ajettiin sen verran aikaa, mikä menee savukkeen polttamiseen.
Kun oli saavuttu kaupungin lähistölle, käännyttiin vasempaan vievälle
tielle, joka laskee suoraan Tonavan rantaan. Outo yöllinen ratsastus
sai minut hetkittäin luulemaan, että paholainen kuljetti minua
muassaan. Häikäisevässä kuutamossa, joka hopeoi tien, hulmusivat Kiran
hiukset ilmassa kuin hajonnut kuontalo.
Hetkistä myöhemmin me aloimme laskeutua alas rinnettä. Kun joen
välkkyvä vyö tuli näkyviin, hiljensivät hevoset hurjaa vauhtiaan ja
pysähtyivät äkkiä seljametsikön laitaan. Olimme _Katagatz_-nimisellä
paikalla, tunnin jalkamatkan päässä satamasta ja kodistamme.
Laskeutumatta alas satulasta lähestyivät miehet toisiaan ja puhuivat
keskenään jotakin, jota en ymmärtänyt. Sitten vanhempi pani kaksi
sormea suulleen ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen ja lyhyen väliajan
jälkeen vielä kaksi hyvin lyhyttä.
Hetkisen kuluttua tuli seljapuiden välistä näkyviin vanha
valkopartainen turkkilainen, joka lähestyi meitä, laahustaen
puukenkiään, ja tervehdi, pannen käsivarret ristiin rintansa yli.
Enoni vastasivat turkinkielellä:
»Hyvää iltaa, Ibrahim».
Hän otti hevosia suitsista ja me seurasimme häntä. Aivan seljametsikön
toisella puolen, Tonavan rannalla, oli hänen olkikattoinen majansa,
jota tulvavedet huuhtelivat. Hän oli kravun kalastaja, harjoittaen
samalla pientä vesimelonin viljelystä. Hänen kolmannen ammattinsa voi
helposti arvata. Hän vei hevoset meriruo'oista kyhättyyn vajaan ja
meni sitten majaansa, johon toinen enoistani seurasi häntä, viipyen
sisällä vain hetkisen. Sitten hän tuli ulos yksin, nosti Kiran syliinsä
ja lähti kiireesti matkaan. Hänen veljensä teki samoin minulle. Ja
kantaen meitä näin kuin kahta pikku lasta, miehet suuntasivat kulkunsa
jokivartta pitkin satamaa kohti. Heidän jalkansa upposivat kosteaan
liejuun. Ja askelten alla rasahtelivat kuivuneet oksat.
* * * * *
Kallion juurelle saavuttuamme aloimme kiivetä ylös sitä pitkin.
Talo oli pimeänä, ja me huomasimme, että särkynyt ikkuna oli
tukittu laudoilla. Enomme kuuntelivat, löivät sitten laudat sisään
pyssynperällä, ja me tunkeuduimme sisään. Vanhin sanoi meille:
»Menemme pihaan ja piilottaudumme kellariin. Tarvittaessa jäämme
sinne aamuun saakka. Sulkekaa ikkuna, sytyttäkää kuusi tai seitsemän
kynttilää, syökää jotakin, ja paneutukaa riisuutumatta maata sohvalle,
ymmärrättekö, sohvalle, mutta älkää sammuttako valoa! Jos he tulevat
ja alkavat kysellä teiltä jotakin, vastatkaa heille mitä tahansa: he
eivät kauan vaivaa teitä kyselyillään. Mutta siirtäkää hiukan verhoja
pihanpuolisten ikkunain edestä! Se on hyvin tärkeää!... Älkääkä
unohtako pysytellä sohvalla».
He katosivat ikkunasta.
Ah, tämän yön tunteja! Vaikka eläisin tuhat vuotta, muistaisin vielä
kuollessanikin nuo kauheat hetket...
Vihasin säälimätöntä isääni, samoinkuin tuota olentoa, joka oli hänen
kaltaisensa. Mutta... viha saattaa toivomaan jonkun ihmisen kuolemaa,
kun taas murhaamiseen vaaditaan... niin, mitä? En tiedä! Aioin sanoa,
että siihen vaaditaan julmuutta; mutta eihän Kira ollut julma, siitä
olin varma.
Entä sitten?... Kuinka surullista on olla ihminen ja ymmärtää elämää
vähemmän kuin eläimet! Miksi asustaa ihmisrinnassa sääli vihan
ohella?...
Ja miksi rakastetaan? Ja miksi murhataan?... Miksi saavat meissä vallan
tunteet, jotka tuottavat pahaa muille ja itsellemme?...
Jäätyämme yksin ja sytytettyämme kynttilät katsoin ensi työkseni
Kiraa silmiin. Näin hänen yhä olevan yhtä kiihkeän murhanhalussaan.
Hänelle se oli kuin juhlaa. Hän oli haltioissaan. Hän pukeutui
avokaulaiseen pukuun ja maalasi kasvonsa, ikäänkuin olisi ollut
kysymyksessä _mussafirien_ vastaanottaminen, eikä lakannut hetkeksikään
laulelemasta. Hänellä oli vasemmassa poskessa pähkinän kokoinen
sinertävänpunainen läiskä.
»Suutele sitä», hän sanoi minulle. »Kun laukaus tänä yönä pamahtaa,
katoaa se pois».
»Kira», sanoin minä, haavaa suudellen, »emmekö sittenkin kutsu enojamme
ja lähde täältä pois?...»
»Ei», huusi hän, »ensin on äitini murha kostettava! Sitten lähdemme».
»Mutta sehän on kauheaa katsella!»
»Se on ihanaa!» huusi hän, sulkien minut syliinsä ja suudellen minua.
* * * * *
Minuutit kuluivat hitaina, kaameina kuin painajaisunessa. Minä
toivoin salaa, etteivät isäni ja veljeni olisi tulleet sinä yönä
eikä seuraavinakaan, ja että enoni luopuisivat kyllästyneinä
aikeestaan. Mutta _ursitelien_ [kolme haltijatarta, jotka valvovat
synnyinhetkellämme] päätökset ovat meidän toivomuksiamme voimakkaammat,
ja kenties heidän tahtonsa ilmeni Kiran tahdossa.
Hän juoksi katsomaan itseään peilistä, kuunteli ikkunassa, suuteli
kiharoitaan, tanssi huntunsa kanssa ja heittäytyi sitten oudosti
nauraen tyynyille. Sitten hän kävi yhtäkkiä miettiväiseksi, nousi, meni
viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä kädessään pieni tikari.
»Katsohan tätä!» sanoi hän painokkaasti. »Jos ilmaiset enojemme olevan
täällä, isken tämän sydämeeni. Ja silloin jäät yksin! Vannon sen äitini
nimessä!»
Minä kauhistuin. Tuollainen ajatus ei ollut johtunut mieleenikään.
Rukoilin Kiraa hartaasti:
»Vie se paikoilleen, Kira! Minä puolestani vannon, etten sano mitään...»
Mutta hän piiloitti siitä huolimatta tikarin povelleen.
Tuskin hän oli sen tehnyt, kun oven saranat päästivät surkean
ulvahduksen, mikä kaikui sydämessäni kuin kuolevan voihkaisu. Kiraa
värisytti, hänen silmänsä salamoivat ja heittäytyen sohvalle minun
oikealle puolelleni hän kuiskasi korvaani:
»Älä katso pihaikkunoihin päin, älä katso, älä katso!»