minulle selvisi ihmeellisiä asioita... Mahdoin olla kahdeksan- tai
yhdeksänvuotias, sisareni kahden- tai kolmentoista, ja niin kaunis
hän oli, että pysyttelin hänen läheisyydessään päivät päästään vain
saadakseni katsella häntä kiireestä kantapäähän. Hän koristeli
itseään aamusta iltaan, ja samoin teki äitinikin, sillä hän oli yhtä
kaunis kuin tyttärensäkin. Kumpikin peilinsä edessä he maalasivat
silmäripsensä öljyyn kastetulla _kinorossilla_, kulmansa hiilikynällä,
kun taas huulet ja posket värjättiin _kirmizillä_, samoinkuin
kynnetkin. Ja tämän pitkän toimituksen päätyttyä he suutelivat
toisiaan, kuiskuttivat toisilleen helliä sanoja, ja ryhtyivät sitten
pukemaan minua. Sitten me kaikki kolme otimme toisiamme käsistä,
tanssimme turkkilaiseen tai kreikkalaiseen tapaan, ja syleilimme
toisiamme. Näin me muodostimme oman erillisen perheemme...
Nyt eivät isä ja vanhin poika enää tulleet iltaisin kotiin. He olivat
molemmat ammatiltaan vaununtekijöitä, taitavimpia ja kysytyimpiä koko
seudulla. Heidän työpajansa oli kaupungin toisessa laidassa, Karakioin
kaupunginosassa, kun me taas asuimme Tshetatzuessa. Meidän välillämme
oli koko kaupunki. Karakioissa oleva talo kuului isälleni. Hänellä
oli kaksi oppipoikaa, jotka saivat häneltä asunnon ja ruoan, sekä
vanha palvelija, joka hoiti hänen talouttaan. Heitä oli viisi. Emme
koskaan käyneet siellä, ja minä tuskin tiesin, missä isäni työpaja
oli, sillä minä pelkäsin häntä. Tshetatzuessa, äitini luona, ei
ollut huolta mistään, siellä huviteltiin... Talvisin juotiin teetä,
kesällä virvokkeita ja ympäri vuoden syötiin cadaifeja [turkkilaisia
leivoksia], juotiin kahvia, poltettiin vesipiippua, koristauduttiin ja
tanssittiin... Elämä oli ihanaa...
Niin, elämä oli ihanaa, paitsi niinä päivinä, jolloin isä tai hänen
poikansa tai molemmat yhdessä syöksähtivät sisään keskelle juhlaa,
pieksivät äitiä, iskivät nyrkeillään Kiraa ja taittoivat keppinsä
minun pääkallooni, sillä nyt otin minäkin osaa tanssiin. Kun puhuimme
sujuvasti turkinkieltä, nimittivät he molempia naisia _patshura'ksi_ ja
minua _kitshuk pezevengh'iksi_ [portto; pieni makrilli]. Nuo onnettomat
heittäytyivät kiduttajiensa jalkoihin, syleilivät heidän polviaan,
rukoillen, että he säästäisivät heidän kasvojaan.
»Ei kasvoihin!» huusivat he. »Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, älkää
lyökö kasvoihin!... Älkää koskeko silmiin!... Anteeksi, anteeksi!...
Ah, millaiset silmät ja kasvot näillä molemmilla olikaan! Ei kukaan
voinut vetää heille vertoja!... Kullankeltaiset hiukset ulottuivat
polviin saakka, hipiä oli hohtavan valkoinen, kulmat, silmäripset ja
silmät mustat kuin ebenpuu. Sillä äidin puolella oli romanialaiseen
sukupuuhun liittäytynyt kolme eri rotua: turkkilainen, venäläinen ja
kreikkalainen, senmukaan kuka kulloinkin oli hallinnut maassa.
Kuusitoistavuotiaana äitini synnytti esikoisensa, mutta minun
avatessani silmäni tälle maailmalle ei kukaan olisi voinut uskoa,
että hän oli kolmen lapsen äiti. Ja tätä naista, joka oli luotu
hyväiltäväksi ja hellittäväksi, piestiin veriin saakka. Mutta
jolleikaan isäni tuhlannut hänelle hellyyttään, korvasivat sen
loistavasti hänen rakastajansa, enkä tosiaankaan koskaan ole päässyt
selville siitä, äitinikö alunperin alkoi pettää miestään ja sai
lyöntejä, vai isänikö pahoinpitelyllään aiheutti äitini uskottomuuden.
Joka tapauksessa eivät häät meillä koskaan päättyneet, sillä nautinnon
huokaukset vuorottelivat tuskanhuutojen kanssa, ja tuskin oli
selkäsauna loppunut, kun jo hymy kirkasti kyynelissä kylpevät kasvot.
Minä pidin vartiota leivoksia syöden, sillävälin kun vieraat —
käytökseltään verrattain säädyllisiä — istuivat turkkilaiseen tapaan
matolla, lauloivat ja soittivat naisille itämaista tanssimusiikkia
kitaralla, jota säestettiin kastanjetteja näpäytellen. Silkkiin
puettuna, lemmenjanoisina, äitini ja Kira tanssivat, kiertelivät,
kaartelivat ja huumautuivat. Kasvot lämpimästä hehkuen he sitten
heittäysivät valtaville tyynyille, piilottivat jalkansa pitkien
hameittensa alle ja leyhyttelivät viuhkojaan. Juotiin hienoja liköörejä
ja poltettiin tuoksuvia yrttejä. Miehet olivat nuoria ja kauniita,
aina tummia. Heidän pukunsa oli moitteeton, viikset teräviksi
kierretyt, parta hyvin hoidettu. Ja heidän hiuksistaan, olivatpa ne
sileiksi kammatut tai kiharaiset, levisi voimakas myskillä sekoitetun
manteliöljyn tuoksu. Siinä oli turkkilaisia, kreikkalaisia ja silloin
tällöin romanialaisiakin, sillä kansallisuus ei näytellyt mitään osaa,
kunhan ihailijat vain olivat nuoria ja kauniita, hienotunteisia eivätkä
liiaksi kiihkeitä.
Asemani oli hyvin epäkiitollinen... Tätä ennen en ole kenellekään
kertonut, mikä kärsimys tuli osakseni tuohon aikaan.
Minun velvollisuuteni oli ikkunalaudalla istuen valvoa ja pitää
varalta, ettei mitään yllätyksiä sattuisi. Tämä oli minulle hyvin
mieluista, sillä vihasin kuolemaan saakka noita Karakioin miehiä,
jotka pieksivät meitä. Mutta rinnassani kävivät velvollisuus ja
mustasukkaisuus hirvittävää taistelua keskenään.
Olin mustasukkainen, suunnattoman mustasukkainen.
Talo oli kiviaitauksen ympäröimän laajan pihan perällä. Osa ikkunoista
oli pihaan päin, kun taas talon takapuoliset ikkunat viettivät
jyrkänteelle, mistä avautui näköala yli sataman. Taloon pääsi vain
yhden ainoan pihanpuolisen oven kautta, mutta, kautta kunniani,
pelastautuminen oli vähemmän vaikeaa, ja jos ylängön kallioseinämä
olisi voinut puhua, niin kuinkahan monen se olisikaan nähnyt
kierittelevän alas pitkin kuvettaan!...
Ikkunalla kyyröttäen minä tarkkasin lyhtyä, joka paloi kaiken yötä
oven yläpuolella ja heristin korviani kuullakseni ruosteisten saranain
narinan.
Mutta samalla halusin myöskin seurata sisällä vietettävää
juhlaa. Äitini ja Kira olivat hullaannuttavan kauniita tiukasti
ruumiinmukaisissa liiveissään, rinnat kaareutuen kuin kaksi melonia,
hiukset valtoimina selässä ja paljailla olkapäillä, otsalla
purppuranpunainen nauha, jonka alla pitkät silmäripset räpyttelivät
vallattomien perhosten lailla kuin tahtoen yhä lietsoa noiden
lemmenkylläisten katseiden tulta.
Usein vieraat saattoivat itsensä naurettaviksi koettaessaan miellyttää
naisia typerillä loruillaan. Niinpä kävi muuannakin iltana, kun eräs
heistä, tahtoessaan imarrella äitiäni, sanoi, että »vanhoista kanoista
tulee paras soppa». Loukkaantuneena naisparka heitti häntä päähän
viuhkallaan, ja purskahti itkuun. Muuan vieraista hypähti silloin
kiukuissaan pystyyn, sivalsi taitamatonta korvalle ja sylkäisi häntä
päin naamaa. He kävivät toistensa rintapieliin, painiskelivat ja
kaatoivat kumoon vesipiiput. Me nauroimme katketaksemme. Saadakseen
rauhan palaamaan äitini syleili heitä molempia.
Syleilyillä ja suuteloilla hän palkitsi hyvin moninaisia asioita.
Kauniista äänestä, huvittavasta sanasta, onnistuneesta leikinlaskusta
hän antoi suudelman. Niillä hän myöskin tarvittaessa saattoi jonkun
jöröjukan hilpeämmälle mielelle, sovitti loukkauksen, tyynnytti liian
mustasukkaisen ihailijan, rohkaisi neuvotonta nahjusta.
Kira loisti omalla tavallaan. Vaikka olikin vasta neljätoistavuotias,
oli hän ulkonaisesti niin kehittynyt, että näytti paria vuotta
vanhemmalta. Rohkeana ja kujeilevana Kira, jolla oli pieni nykerönenä,
soma leuka ja poskissa ihastuttavat hymykuopat, kiusoitteli
kepposillaan, ilveilyllään ja leikinlaskullaan ihailijoitaan ja minua.
Edelliset vaativat enemmän, kun hän taas minun mielestäni antoi heille
liikaakin.
Nuoria miehiä, jotka kävivät luonamme, nimitettiin _mussafireiksi_.
Ja nämä _mussafirit_ suutelivat hänen käsiään ja sandaalejaan aina
ja kaikkialla. Hän veti heitä nenästä tai parrasta, kaatoi mehua
vesipiippuihin, tarjosi heille juomaa omasta lasistaan, rikkoen samalla
lasin vasten heidän hampaitaan vain kiusatakseen heitä, mutta tuli
hetkisen kuluttua takaisin, ja kumartuen asian omaisen puoleen antoi
kiharainsa hyväillen koskettaa huulia, joita äsken oli haavoittanut...
Kaikki tämä raivostutti minua, sillä rakastin Kiraa paljon enemmän kuin
äitiäni. Minä jumaloin häntä enkä olisi sallinut kenenkään muun häntä
hyväilevän.
Jotta mustasukkaisuuteni mitta olisi ollut täysi, muistan kuinka hän
eräänä iltana, kun hänen sandaalinsa nauha oli auennut tanssissa, nosti
jalkansa erään _mussafirin_ polvelle, pyytäen tätä solmiamaan sen.
Mikä hermojahivelevä tehtävä! Mies tekikin sen, pitkittäen niinkauan
kuin mahdollista nautintoaan, minun teroittaessa katsettani. Sitten
tuo ilkiö alkoi tunnustella hänen nilkkaansa yhä ylemmäs ja ylemmäs.
Ja hän... no niin, hän salli sen tapahtua sanomatta sanaakaan. Silloin
minä huusin kuin poissa suunniltani:
»Isä!... Pelastautukaa!...»
Silmänräpäyksessä molemmat _mussafirit_ hypähtivät ikkunalle
ja katosivat yöhön, kierien alas rinnettä. Toinen heistä, eräs
kreikkalainen, oli kiireessä unohtanut fetsinsä ja kitaransa, jotka
äitini heitti ulos ikkunasta, sillävälin kun Kira piiloitti nopeasti
molemmat vesipiiput.
Tämä näytelmä huvitti minua niin, että vihani lauhtui ja sain sellaisen
naurunpuuskan, että putosin ikkunalaudalta, kierittelin matolla ja
kävin siniseksi kasvoiltani ilman puutteessa. Äitini luuli minun
todella kadottaneen järkeni isän tulosta pelästyneenä. Molemmat naiset
huusivat kauhusta, ja unohtaen isän, tuon paholaisen, he heittäytyivät
epätoivoissaan ylitseni.
»Ei isä tule!» sain viimein sanotuksi, »minua vain suututti se, että
Kira salli hyväiltävän polviaan. Ja minä kostin! Siinä kaikki!»
Nyt he huusivat ilosta vieläkin enemmän. He taputtelivat ja suutelivat
minua, ja nyt alettiin tanssia ympäri huonetta, tyytyväisinä siitä,
että he olivat selvinneet asiasta säikähdyksellä ja minä pienellä
hyväilyjen tehostamalla ojennuksella.
* * * * *
Näin kului vielä kaksi tai kolme vuotta, ainoat lapsuuteni vuodet,
joiden muisto on säilynyt mielessäni selvänä. Olin yksitoistavuotias,
ja Kira, josta en hetkeksikään tahtonut erota, oli viisitoista.
Aistihurma, joksi sen myöhemmin käsitin, sitoi minut häneen. Seurasin
häntä kaikkialle kuin koira, katselin salaa hänen pukeutumistaan,
suutelin hänen vaatteitaan, joissa viipyi hänen ihonsa tuoksu. Ja
tyttö-parka torjui minua luotaan heikosti ja hellävaroen, pitäen
minua viattomana eikä ollenkaan vaarallisena. Minulla ei toden totta
ollutkaan mitään selviä aikeita, en tietänyt, mitä tahdoin. Minä
riuduin kaipuusta ja hänen läheisyytensä huumasi minua.
Myöskin on mainittava, että äitini talo oli oikea rakkauden helvetti.
Kaikki uhkui siellä rakkautta: nuo molemmat naiset, samoinkuin heidän
ihailijansakin, puvut, liköörit, hajuvedet, laulut ja tanssit. Vieläpä
rakastajien hullunkurisessa ja dramaattisessa paossakin oli mielestäni
jotain hekumallista ja intohimoista. Vain isän tulo ja siirtymisemme
tupakkaan oli minusta vastenmielistä ja rakkaudetonta. Mutta siihen
alistuttiin kuin lunnaisiin, nautinnon lunnaisiin. Äitini sanoi:
»Onnellakin on nurja puolensa; elämänkin maksamme kuolemalla... Siksipä
meidän on osattava elää. Eläkää siis, lapseni, mielenne mukaan ja
ennenkaikkea niin, ettei teillä ole mitään kaduttavaa viimeisellä
tuomiolla».
Kun ohjeenamme oli tällainen elämänviisaus, on helppo kuvitella, kuinka
innokkaita Kira ja minä olimme seuraamaan äitini esimerkkiä. Hän oli
uskonut yksityisomaisuutensa veljiensä käsiin, jotka harjoittivat
itämaisten tavarain salakuljetusta, ja näin hän saattoi tyydyttää
kaikki oikkunsa, salli itseään ihailtavan, vaihtoi rakastajia, —
tyydytettyään heitä enemmän tai vähemmän, — yhtä usein kuin pukuja,
saattoi itsensä alttiiksi isän lyönneille, suojaten parhaansa mukaan
kasvojaan, ja antautui jälleen uusiin huvituksiin.
Olipa hänellä yksi hyvekin: tietäessään olevansa perin syyllinen ja
peljätessään, että hänen puolisonsa raivo kohtaisi meitäkin, hän piti
oven teljettynä, kunnes me olimme ehtineet pelastautua ikkunasta, ja
avasi sitten urheana oven, ottaen yksin vastaan koko rangaistuksen.
Palatessamme jonkun tunnin kuluttua tapasimme hänet makaamassa
sohvalla, kasvot peitettynä punaviiniin kastetulla leivänsisuksella,
jonka piti poistaa turvottuma ja sinelmät. Hän nousi ylös nauraen kuin
mielipuoli ja peiliin katsoen sanoi meille, osoittaen haavoittuneita
kasvojaan:
»Ei se ole juuri mitään. Parin päivän kuluttua ei siitä näy
jälkeäkään... Ja illoin kutsumme taas _mussafirejä_!... Niin paljon on
lyönneistä hyötyä!»
Olimme levottomia hänen ruumiistaan, se näytti varmaankin kauhealta...
Hän huudahti:
»Ah, mitä ruumiista!... Eihän sitä näy!»
Ja haavojen parannuttua alkoi juhliminen entistä ehommin.
Talossa ei valmistettu mitään ruokaa, sillä äitini ei voinut sietää
paistetun sipulin hajua. Hänelle tuotiin läheisestä ravintolasta kaikki
tarvittava ruoka, kuten liemet, lämpimät ruokalajit, leivokset ja
kermahyytelöt tinatuissa kupariastioissa, jotka äitini oli sitä varten
hankkinut. Pesijätär nouti joka maanantaiaamu viikon pesuvaatteet,
tuoden samalla puhtaat takaisin. Vanha turkkilainen ihovoiteiden ja
lääkkeiden kauppias oli näiden ohella ainoa, jonka näin käyvän talossa,
— lukuunottamatta _mussafirejä_, jotka eivät aina olleet varmoja siitä,
poistuisivatko samasta ovesta, josta olivat tulleet, ja lukuunottamatta
niinikään isääni ja veljeäni, näitä »kutsumattomia mussafirejä», joiden
vierailut olivat meille hyvin epämieluisia. Kun isäni ei kahteen
vuoteen ollut viettänyt öitään äitini talossa ja kävi vain kolme, neljä
kertaa kuussa löylyttämässä meitä, oli talossa rauhallista.
Paitsi vähäisiä kotiaskareita, ei näillä molemmilla naisilla ollut
muuta tehtävää kuin lepäillä, kylpeä, pukeutua, syödä, juoda,
poltella ja ottaa vastaan ihailijoita. Rukoilemista he eivät myöskään
unohtaneet, mutta eivät koskaan käyneet kirkossa. Ja Jumalalle uhrattu
aika oli hyvin lyhyt. Äitini puolustautui tässä suhteessa sanoen:
»Hyvä Jumala kyllä näkee, etten nouse häntä vastaan: olen sellainen,
jollaiseksi hän on minut luonut. Noudatan alistuvana sydämeni ääntä ja
käskyjä...»
Kira väitteli vastaan:
»Mutta, äiti, etkö luule paholaisella joskus olevan sormensa pelissä?»
»En», vastasi hän, »en usko paholaiseen. Jumala on häntä vahvempi. Ja
jos olemme sellaisia kuin olemme, on se vain siksi, että Jumala niin
tahtoo...»
Ja äiti oli todellakin tyytyväinen siihen, mitä hänen Jumalansa tahtoi,
sillä hän ei tahtonut mitään, mikä oli vaikeaa.
Hän tahtoi ensinnäkin, että äiti ja tytär pysyisivät aamuisin vuoteessa
niinkauan kuin heitä halutti, mikä olikin mukava paikka voi- ja
hunajakakkujen nakertelemiseen ja kahvin juontiin. Sitten hän määräsi
heidät kylpemään ja voitelemaan ruumiinsa kallisarvoisilla voiteilla,
pitämään kasvojaan hiljaisella tulella poreilevan maidon höyryssä,
hieromaan hiuksensa kiiltäviksi myskille tuoksuvalla manteliöljyllä
ja kiilloittamaan kyntensä ruusunpunaisella voiteella. Silmäripsien,
kulmien, huulten ja poskien hoito kysyi suurta taitoa. Ja kun kaikki
tämä oli tehty, oli syötävä aamiaista, poltettava ja otettava
ruokalepo. Auringon ehtiessä laskulleen oli noustava, poltettava
hyvänhajuisia yrttejä, nautittava virvokkeita ja ryhdyttävä pääasiaan:
laulamaan, tanssimaan ja juhlimaan puoliyöhön saakka.
Äitini oli paljon rikkaampi isääni, ja mielettömästä tuhlaamisesta
huolimatta omaisuus, jonka hän oli sijoittanut veljiensä
hämäräperäisiin yrityksiin, tuotti sellaiset summat, että hän saattoi
kuukausittain panna säästöön (yhä vain noiden veljien huostaan) rahaa
Kiraa ja minua varten.
En tunne tarkoin äitini tarinaa. Muistan kuitenkin hänen maininneen,
että hänen vanhempansa olivat olleet rikkaita hotellinpitäjiä. Hänen
isänsä, hyvä ja hurskas turkkilainen, oli lähetetty Stambulista
XVIII:sta vuosisadan lopulla Pyhän Portin edustajana Ibrailaan avaamaan
siellä hotelli. Hänen tehtävänään oli ottaa vastaan ja majoittaa kaikki
ne ylhäiset henkilöt, jotka sulttaani lähetti _pashalikiinsa_. Hänellä
oli kolme vaimoa, kaksi kreikatarta ja yksi romaniatar. Näistä oli
viimemainittu äitini äiti. Kahdella muulla oli kolme poikaa, joista
yksi tuli mielipuoleksi ja hirttäytyi. Mutta äitini samoinkuin hänen
molemmat velipuolensakin viihtyivät kodissa vain temmeltäessään siellä
lapsina. Tässä talossa näyttää olleen pääharrastuksena koota rahaa ja
rukoilla kahta Jumalaa kolmella eri kielellä.
Molemmat pojat antautuivat salakuljettajiksi, ja äitini, joka silloin
vielä oli hyvin nuori, oli valmis seuraamaan heitä, kun kelpo
turkkilaisemme yhtäkkiä päätti naittaa hänet vakavalle, sydämettömälle
miehelle, isälleni, joka rakastui tyttöön, »luultavastikin», niinkuin
äitini sanoi, »sillä hetkellä, jolloin Jumala niisti nenäänsä».
Isoisäni antoi isälleni paljon rahaa ja luovutti äidilleni suuren osan
omaisuudestaan, jota hän saisi hallita mielensä mukaan, mutta vain
sillä ehdolla, ettei eroaisi miehestään. Heitettynä näin miehen syliin,
jota hän inhosi, äitini alistui turkkilaisen tahtoon, peljäten muuten
joutuvansa perinnöttömäksi, voitti hänen luottamuksensa monivuotisella
vaivantakaisella uskollisuudellaan, ja onnistui hänen kuollessaan
saamaan haltuunsa itselleen määrätyn omaisuuden, minkä uskoi molempien
veljiensä huostaan, jotka jumaloivat häntä.
Silloin alkoi tuo elämä täynnä juhlia, huvituksia ja mieletöntä
rakkautta, joka minulla oli silmieni edessä ja jota isäni ei voinut
estää kaikesta julmuudestaan huolimatta. Äitini olisi mielellään
lahjoittanut hänelle perintönsä, jos olisi saanut takaisin vapautensa,
mutta isäni tahtoi kostaa kärsimänsä häpeän. Viedessään erojaispäivänä
pois kaiken, mikä oli hänen omaansa, hän oli sanonut äidilleni,
osoittaen Kiraa ja minua:
»Nuo kaksi käärmeensikiötä jätän sinulle. He eivät ole minun lapsiani,
he ovat tulleet äitiinsä!»
»Tahtoisitteko heidän sitten olevan isänsä kaltaisia?» oli äitini
vastannut. »Te olette kuivettunut, sydämetön mies, kuollut, joka
estää eläviä elämästä... Minua vain ihmetyttää, että teidän kuivasta
rungostanne on voinut versoa tuo kuiva vesa, joka totisesti on teidän
poikanne, vaan ei minun».
Äitini oli oikeassa sanoessaan, että tuo kuollut esti meitä elämästä.
Ja niin hän teki yhä suuremmassa määrin. Tietäen, että äidilleni
olivat hänen kasvonsa yhtä kalliit kuin elämä, hän löi häntä mieluiten
tähän hänen elämänsä ytimeen, ja lopulta tuo onneton nainen sai
hoidella itseään viikon ja kauemminkin, ennenkuin sinelmät ja haavat
katosivat. Tuona aikana ei voinut olla puhettakaan huvittelemisesta tai
_mussafirien_ vierailuista. Tämä synkistytti äitini mieltä eikä hän
enää hellinyt meitä niinkuin ennen. Ja ensi kertaa näin hänen itkevän
epätoivoissaan.
Mutta tämä epätoivo pani hänet etsimään korvausta kymmenkertaisella
kiihkolla, vain raivostuttaakseen hirmuvaltiasta. Ja hän onnistui tässä
niin hyvin, että tuo raivo kävi meille kaikille kohtalokkaaksi.
Eräänä iltana talo oli täpötäynnä _mussafireja_. Heitä oli
ainakin seitsemän. Äitini oli antanut kiinnittää seinille neljä
kynttilänpidintä, suuresta kattokruunusta puhumattakaan. Laskin
kynttilät: niitä oli kaksikymmentäneljä. Valo oli sokaiseva. Samana
päivänä hän oli kutsunut lukkosepän ja panettanut pihaporttiin suuren
lisälukon, joka avautui vain avaimella. Näin varustautuneena hän
antautui niin hurjan ilon valtaan, etten moista ollut koskaan nähnyt.
Luulen vielä tänäänkin hänen aavistaneen onnellisen elämänsä pian
olevan lopussa ja tahtoneen elää sen mahdollisimman täysipitoisesti.
Seitsemästä kutsuvieraasta oli kolme kreikkalaista soittoniekkaa,
joiden maine senaikaisissa juhlissa oli laajalti tunnettu. Avatessaan
tanssiaiset äitini antoi kullekin heistä pienen nahkakukkaron,
missä oli kymmenen kahdentoista frangin dukaattia kirjailtuun
silkkinenäliinaan käärittynä, ja sanoi:
»_Palicarias_... [Kreikankieltä ja merkitsee: rohkea mies.] Näissä
kukkaroissa on viisi kertaa niin paljon kuin ansaitsette koko yön
soitosta. En tarjoa sitä teille vain anteliaisuuttani. Tässä talossa
maksetaan ilo kalliisti, ja saattaisi tapahtua, että teidän olisi
poistuttava ikkunasta: ovatko säärenne norjat?...»
Ja hän avasi ikkunat, joiden alla ammotti jyrkkä kallionkuilu.
_Palicariat_ kumartuivat katsomaan ulos, tarkastelivat jyrkännettä,
punnitsivat kullan painoa hypitellen kukkaroita käsissään ja ilmaisivat
suostumuksensa lausuen kohteliaasti _Evallah_!... Ja nyt alkoi leikki,
laulu ja tanssi.
Klarinettia, huilua ja kitaraa käsiteltiin taidokkaasti. Leväten
sohvalla vierekkäin Kira ja äiti kuuntelivat ihastuneina romanialaisten
_Doinain_ ensin valittavaa sitten kiihkeää tarinaa, riutuvia
turkkilaisia romansseja ja kreikkalaisia paimenlauluja, joita nuo neljä
mussafiria säestivät kättentaputuksin, yhtyen joskus laulamaankin.
Joka leikin ja laulun jälkeen äitini tarjoili liköörejä, kahvia
ja vesipiippuja poltettavaksi. Kaksi isoa leivostarjotinta veti
houkuttelevina puoleensa herkkusuiden katseet.
Kun minun ei tuona iltana tarvinnut pitää vartiota, tanssin sisareni
ja äitini kanssa, yksikseni ja molempien kanssa yhtaikaa, niin että
päätäni huimasi. Tanssi oli lyhyen lapsuuteni suuri intohimo, ja siten
saavutin Kiran kaikkein hellimmät hyväilyt. Arabialainen vatsatanssi,
jonka suoritin yksin, oli tuona viimeisenä iltana niin vivahdusrikas,
että soittoniekat, jotka olivat asiantuntijoita, lausuivat
mairittelevia arvosteluja ja syleilivät minua haltioissaan. Kira oli
hurmautunut. Äiti huudahti:
»Hän on totisesti minun poikani, siitä ei ole epäilystäkään...!»
Levähdettäessä ja miesten istuessa matolla turkkilaiseen tapaan,
äänekkäästi vesipiippuja poltellen, Kira ryhtyi tiedustelemaan, mihin
oli jäänyt eräs hänen kaikkein hartaimmista ihailijoistaan.
»Hän nyrjäytti nilkkansa kieriessään alas rinnettä viime kertaa täällä
käydessään!» vastasi hänen vierustoverinsa.
Ja yleisen ilon vallitessa hän kertoi, kuinka tuo kunnon mies nyt
raivosi vuoteessaan seuranaan hierojansa. Kitaransoittaja, pieni
pyylevä mies, alkoi huolestua. Hän meni ikkunaan ja mittasi silmillään
välimatkaa. Eräs mussafireistä tyynnytteli häntä:
»Ei se ole kovin korkea! Enintään kaksi metriä. Ei vain saa hypätä
liian paljon eteenpäin, vaan on liuttava hiljalleen pitkin kallion
kuvetta. Rinteen juurelta löydätte fetsinne ja kitaranne!»
Kaikki nauroivat, ja tanssi alkoi uudelleen.
* * * * *
Tämä sattui kesäkuun vaiheilla, hiukan ennen elonkorjuuta.
Pihanpuoleisia ikkunoita kaihtoivat raskaat uutimet, mutta Tonavan
puolisissa oli vain ohuet puoliverhot. Ja me olimme kaikki hyvin
väsyneitä, kun rusko tuona aamuna loi ruutuihin kultahohdettaan.
Haukoteltiin... Poltetuista yrteistä huolimatta oli huoneen ilma
tupakan savusta tympeää.
Äitini meni ikkunan luo, avasi sen ja hengitti syvään raitista ilmaa...
Hänen vierellään seisten Kira ja minä katselimme, kuinka aamuaurinko
jo valaisi soita ja piilipuumetsikköä. Äitini sanoi sitten vieraiden
puoleen kääntyen:
»Kas niin, ystäväni, nyt on juhla päättynyt!... On mentävä nukkumaan».
Samassa kaikki säpsähtivät, sillä pihasta kuului ikäänkuin ihmisruumiin
mätkähdys, kun se putoaa raskaasti maahan, ja hetkistä myöhemmin
rasahti lukko ja ulko-ovi kääntyi saranoillaan. Äitini huusi:
»Paetkaa!... He ovat kiivenneet kiviaitauksen yli!»