että luonteessani alkoi tuntua tervehtymisen oireita. Mutta silloin
ilmestyi näyttämölle kilpakosija, joka saattoi asemani vaaraan. Tyttö
huusi ääneensä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin
minun kanssani, ja silloin isä kysyi, mitä minä ajattelin asiasta.
Mitäkö minä ajattelin? Pelkkä naimisiinmenon ajatuskin syöksi minut
kadotuksen kauhuihin!... En voinut vastata mitään... Olin välttelevä,
hämmentynyt... Ylpeydessään loukattu Tincutza vuodatti kyyneleitä,
jotka raatelivat sydäntäni. Isä arveli hämminkini johtuvan siitä, etten
ollut »rikas mies», ja lohdutteli minua:
»Kunhan teette täällä työtä, olette vielä rikas jonakin päivänä!»
Ymmärrättekö? He luulivat minun etsineen rikkautta heidän talostaan.
Näin teki perikato tuloaan ja minä kuljin suoraan sitä kohti:
pyysin Tincutzan kättä. Hän riemuitsi, talo heräsi horrostilastaan,
mutta minä, minä tunsin olevani hukassa. Kosintaani seuraavat
päivät muistuttivat kuolemaan tuomitun viime hetkiä. Tincutza oli
ihastuksissaan.
»Mielenliikutusko teidät noin herpaisee?» sanoi hän minulle eräänäkin
päivänä, »kuinka onnellinen olenkaan!»
Tyttö-parka!
Rauhoittaakseni mieltäni minä kerroin kaskuja aamusta iltaan, mutta
kuitenkin huomattiin, etten ollut entiseni, ja kihlajaisiltana olin
vähällä pyörtyä. Läsnäolevat sukulaiset kuiskuttivat keskenään, ja
panivat kaiken mielenliikutuksen laskuun, kuten teki morsiamenikin.
Minua koetettiin saada puhumaan, minua pyydettiin kertomaan. Minä
etsin aivoistani enkä löytänyt mitään. Mutta pappi, joka oli vaihtanut
sormukset, antoi minulle kirkon siunauksen lausuttuaan aiheen tarinaan.
Oli kysymys peltotöistä ja pappi valitteli, että hänen työmiehensä
eivät välittäneet hänestä mitään, vaan laiskottelivat työmaalla.
Ikäänkuin syötiksi sanoin silloin:
»Isä, on olemassa vain yksi keino saadaksenne heidät tekemään ripeämmin
työtä».
»Mikä se on, poikani?»
»On kirottava tuimasti, kirottava kuin _surugiu_ [kyytivaunujen ajaja].
»Ah, emmehän voi kirota, se on syntiä».
»Niin, syntiä se tosin on», myöntelin minä, »mutta Bukarestin
arkkipiispa on antanut synninpäästön kaikkiin sellaisiin tilanteisiin
nähden, joissa ei voi menetellä toisin».
Pappi näytti epäilevältä, mutta kaikki läsnäolijat huusivat:
»Kuinka? Sanokaahan, kuinka? Kertokaa!»
»No niin, asia oli siis tällainen: eräänä päivänä oli Bukarestin
arkkipiispan lähdettävä erääseen kaupunkiin, jossa hänen oli
välttämättä oltava läsnä kirkollisessa juhlatilaisuudessa. Noudettiin
parhaat postivaunut ja Hänen Pyhyytensä nousi niihin. Mutta huolimatta
siitä, että hänellä oli tiedossa hyvät juomarahat, oli vaunujen
_surugiu_ hyvin tyytymätön, sillä niinkuin kaikki tiedämme, ei
_surugiu_ voi ohjata hevosiaan kiroilematta. Hänelle on piiskan
läimäyttely ja kiroaminen välttämättömämpää kuin itse juomarahat, eikä
arkkipiispan _surugiukaan_ kieltänyt nimeään. Korkean kirkonmiehen
nuhteita peläten mies-parka pureskeli huuliaan ja ajoi parhaan
taitonsa mukaan kokonaista kolme tuntia, mutta kun saavuttiin virran
yli vievälle kahlauspaikalle, pysähdytti hän kerta kaikkiaan vaunut.
Hengästyneenä ja tulipunaisena kiukusta kuin keitetty krapu hän
heitti käsistään ohjakset ja jäi odottamaan, päättäen pitää kiinni
oikeuksistaan hinnalla millä tahansa. Arkkipiispa kävi kärsimättömäksi
ja pisti hetkisen kuluttua päänsä ulos vaununovesta, kysyen syytä
pysähdykseen. _Surugiu_ otti lakin päästään ja selitti nöyrästi:
»Asia on nähkääs se, Teidän korkea Pyhyytenne että hevoset ovat
tottuneet _surugiun_ kirouksiin, ja kun en voi kiroilla Teidän
Pyhyytenne läsnäollessa, eivät ne tunne minua ja kieltäytyvät menemästä
yli».
Arkkipiispa suositteli:
»Poikani, huutakaa niille: hei, hei, kelpo hevoseni!»
_Surugiu_, tuo veitikka, toisteli säyseästi:
»Hei, hei, kelpo hevoseni!...» Mutta hevoset eivät liikahtaneetkaan.
»Eikö ole mitään muuta keinoa niiden liikkeelle saamiseksi kuin
kiroileminen?» tiedusteli Hänen Pyhyytensä, kadottaen kaiken
kärsivällisyytensä.
»Ei, Pyhä Isä, on kuten sanoin: vain kaura ja kiroukset saavat hevoset
liikkeelle!...»
»No niin», vastasi metropoliitta, »kirotkaa siis ja minä annan teille
synninpäästön!»
_Surugiu_ ponnahti seisoalleen, tarttui ohjiin, läimäytti loputonta
piiskaansa ja huusi niin, että kuolleetkin olisivat säikähtäneet:
»Hei, hei, hei! Neitsyt Marian Kaikki pyhät sandaalit! Kaikki
pyhät jumalankuvat! _Neljätoista_ evankeliumia! _Kuusikymmentä_
sakramenttia!... Kaksitoista apostolia ja neljäkymmentä marttyyriä!...
Hei, hei, hei!... Kelpo hevoseni, Jumalan ja Pyhän Hengen nimeen!...
Vaunut kiisivät kaalamossa kuin pääskynen. Rannalle päästyä arkkipiispa
pisti jälleen päänsä ulos ja sanoi ajajalle, joka katseli häntä
voitonriemuisena:
»On hämmästyttävää, kuinka hevosenne ovat opetetut, mutta te sensijaan
ette näy saaneen paljoakaan uskonnonopetusta: ei ole _neljäätoista_
evankeliumia, vaan _neljä_, eikä _kuuttakymmentä_ sakramenttiä, vaan
ainoastaan _seitsemän_.
»Olette oikeassa, Pyhä Isä, ja tiesin sen itsekin, mutta, nähkääs,
neljä ja seitsemän ovat liian lyhyitä lukuja, jotta niistä syntyisi
kunnon kirousta, ja niinpä me ajurit koetamme parhaamme mukaan
muovailla uskontoa, saadaksemme sen soveltumaan ammatillisiin
tarpeisiin».
Tämän kaskun aiheuttama hilpeys saattoi papin hämilleen ja minun oloni
helpommaksi. Tincutza säteili, niin ylpeä hän oli minusta.
Voi, miksi ei kaikki saanut jäädä silleen? Tai miksi en minä
pelastautunut ennen murhenäytelmää? Sillä pitkä, loputon murhenäytelmä
alkoi kolme viikkoa myöhemmin, mitkä kolme viikkoa olivat täynnä
kidutusta, jollaista kukaan tuskin aavistaa tai uskoo todeksi, jolloin
morsiameni jokainen suudelma oli minusta kuin neuvo ottamaan jalat
alleni ja pakenemaan: tämä murhenäytelmä alkoi häillä.
Nyt olen tullut kertomuksessani siihen hirvittävään tihutyöhön, joka
murskasi viattoman Tincutzan ja oman elämäni. Kelpo Mikaelini, olen
tullut mainitsemaasi luonnottomuuteen, väkivaltaisuuteen, paheeseen,
kaikkeen siihen kiroukseen, jota kaksijalkaiset eläimet harjoittavat
totunnaisuuden, käytännön ja perinnäistapojen varjolla, myrkyttäen
elämän ja kahlehtien viattomat. Sillä yhtähyvin kuin puhdas morsiameni
olin minäkin viaton sairaalloisella tavallani.
Te ette ehkä tiedä, Mikael, mistä on kysymys. Te ette tiedä meillä
olevan häissä tapana, että perheen omat ja vieläpä vieraatkin naiset
hyökkäävät nuoren avioparin makuuhuoneeseen muutama tunti senjälkeen,
kun nämä ovat vetäytyneet yksikseen, karkoittavat heidät toiseen
huoneeseen, penkovat häävuoteen, löytääkseen sieltä epäämättömän
todisteen nuoren vaimon neitseellisyydestä, todisteen, jonka he joskus
kantavat riemusaatossa viereisessä huoneessa juhlivien kutsuvieraiden
nähtäväksi. Olenpa nähnyt enemmänkin: olen nähnyt tätä lippua
kannettavan seipään nenässä Petroista Cazassuun vievällä tiellä,
mielipuolten tavoin elehtivien naisten saattaessa tätä ilettävää
voitonmerkkiä. Heidän jäljessään tuli viulua vinguttava mustalainen, ja
näin kuljetettiin maanantaiaamun hämärässä »punaista viinaa» onnettoman
neitseen onnelliselle äidille.
Tiedättekö, Mikael, mitään raaempaa ja inhoittavampaa? Onko olemassa
luonnottomuutta, paheellisuutta tai väkivaltaisuutta, joka olisi
epäinhimillisempää, julmempaa tai ennenkuulumattomampaa kuin tämä
ilakointi, tämä näytelmä, tämä siveetön ja häpeällinen menettelytapa?...
Mutta minä, minä tiesin... Tiesin kaiken tämän, kun hääpäivä tuli.
Luontoni oli aina noussut näitä tympäiseviä tapoja vastaan, mutta
etenkin tänä vaarallisena aikana, jolloin aistini pettivät minut niin
surkuteltavasti, oli minulle tärkeää saada estetyksi tämä synkkä
ilveily.
»Kutsuin puheilleni isän ja tädin. Vaikka tämä inhoittava tapa
miellyttikin isää, ei hän ollut kovinkaan taipumaton, mutta täti piti
itsepintaisesti kiinni siitä, että sitä oli pidettävä kunniassa, sillä
olihan se peräisin menneiltä ajoilta ja vartioi kunniallisuutta.
Tähän asia jäi, ja eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä hääsaattue
lähti kirkkoa kohti, loisteliaasti niinkuin tapa vaati, kaikki
jalkaisin, lukuunottamatta kahta ratsastajaa, jotka avasivat tietä.
Heidän jäljessään tuli mies kantaen kahta suurta moskovalaista
kynttilää kullalla kirjaillulla hopeatarjottimella, ja sitten seurasi
muu hääväki. Kirkosta tultaessa ratsastajat asettuivat etunenään,
laukaisten pistoolejaan, liehutellen ilmassa pitkiä nauhakkeita,
jotka oli sidottu heidän käsivarsiinsa, ja hypittäen hevosiaan, jotka
olivat koristetut nauhoin ja hopeahelyin. Tarjottimella oli nyt, tavan
mukaan, leipää ja suolaa. Heti näiden perässä tulin minä, pelosta ja
surkeudesta väristen, kynttilä kädessä ja Tincutza käsipuolessani.
Tincutza, onnellisena koristeissaan, jotka peittivät hänet melkein
kokonaan. Takanamme hääväki, ja kaikki tämä hukkuneena soiton säveliin,
josta huolehti kaksitoista soittoniekkaa neljällä eri soittokoneella.
Kotimatkalla naiset noutivat vettä lähteestä ja siroittelivat sitä
hääsaattueen tielle hedelmällisyyden toivotukseksi.
Tuli ilta ja minun kohtaloni hetki löi. Pöydässä oli parisenkymmentä
kutsuvierasta, sukulaiset siihen luettuna. Juhlapuheet herättivät
ylitsevuotavaa riemua, johon minunkin täytyi yhtyä ja vastata
kaskuilla pöytävieraiden tarinoihin. Viinistä lämmenneenä eräs heistä
sai mauttoman päähänpiston ryhtyä kertomaan, kuinka eräs aviomies
huomattuaan, ettei hänen nuori vaimonsa ollutkaan viaton, oli piessyt
häntä itse hääyönä, istuttanut hänet seuraavana aamuna rattaille, selkä
juhtiin päin, kasvot käännettyinä rattaiden takaosaa kohti, missä
riippui seipään päässä puhkaistu savimaljakko, ja saattoi hänet näin
juhlallisesti takaisin kauhistuneiden vanhempien luo.
Katselin Tincutzaa: hän oli tyyni, varmana viattomuudestaan. Mutta minä
olin kauhuissani ja huusin, että se, mikä tapahtui aviopuolisoiden
kesken, ei kuulunut kenellekään.
»Saammepa pian nähdä, eikö se kuulu kenellekään!» vastasivat jotkut
läheisistä.
»Todellakin, tämä »pian» osoittautui olevan jotakin hyvin miellyttävää,
sillä kellon lyödessä kahtatoista huomasin, että kasvoihini alkoi sataa
joka suunnalta leivän sisuksesta puristettuja pieniä pallosia, sitten
leivänkappaleita ja hetkisen kuluttua kokonaisia viipaleita.
»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyin minä.
»Se tarkoittaa sitä, että teidän on lähdettävä täyttämään
velvollisuuttanne», vastasi kummi-täti.
Vannon, ystäväni, etten ymmärtänyt mitään, ennenkuin kummi-setä vei
minut syrjään ja selitti, mistä velvollisuudesta oli kysymys.
Sillävälin kun hän puhui kanssani, auttoivat kummi-täti ja täti
Tincutzaa riisuutumaan meille järjestetyssä makuuhuoneessa. Sitten
he, samoinkuin isäkin, tulivat syleilemään minua, ja muitta mutkitta
avattiin ovi, minut työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui takanani.
»Tänä hetkenä, joka on elämäni kaikkein surullisimpia, muistan vielä
hämärästi nähneeni Tincutzan jumalaisen kauniin pään lepäävän valkealla
pieluksella, mustat suortuvat valtoimina ympärillään, ja siinä olikin
kaikki siksi iltaa: minä kaaduin pyörtyneenä keskelle lattiaa!...
Kokonaisen vuorokauden makasin kuumehoureissa. Sairastin kaksi viikkoa.
En tiedä, mitä olin puhunut maatessani tajuttomana, mutta tiedän, että
vain harvat kävivät minua katsomassa. Parannuttuani huomasin olevani
vihollisten ympäröimänä. Appeni ja täti vaativat minulta selitystä
sen häpeän johdosta, jota olin tuottanut heidän talolleen. Minä
pelastauduin toistaiseksi teeskentelemällä olevani noiduttu. [Rahvaan
ennakkoluulo, jonka mukaan noitumalla voidaan riistää mieheltä hänen
miehuutensa.] He eivät säälineet minua, vaan inhosivat minua entistä
enemmän.
Tästä hetkestä lähtien ja kokonaista kymmenen kuukautta viha ja ynseys
ympäröivät minua joka puolelta. Minut pidettiin erossa kaikesta;
minulle ei uskottu mitään tehtäviä, rahat säilytettiin aina lukkojen
takana, ikäänkuin olisin ollut varas. Omilla varoillani en voinut
mihinkään ryhtyä — jollen tahtonut jälleen ruveta _salepgdiksi_ — sillä
olin kuluttanut melkein kaikki rahani häälahjoihin. Ja niin alkoi tuo
hirvittävä elämä, jonka pelkkä ajatteleminen kauhistuttaa minua vielä
nytkin.
* * * * *
En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti, se olisi minulle liian
tuskallista...
Teljettynä tähän onnettomuuden taloon uskaltausin kadulle vain
hyvin harvoin ja ainoastaan iltaisin. Vieläpä minulta kiellettiin
pääsy myymäläänkin. Ei ketään vieraita... Ei ketään tuttavia... Ei
minkäänlaista työtä... Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, oli pahasta...
Pöydässä oltiin kuin kuuromykkiä... Ja minä kuljeskelin huoneesta
toiseen tohveleissa ja paitahihasillani kuin mikäkin loinen tai
kummitus tai täyshoitolainen.
Molemmat lankoni tulivat joka sunnuntai. Minä pyysin päästä heidän
kanssaan Galatziin auttaakseni heitä liikeasioissa, joita jonkunverran
ymmärsin. He puhuivat minulle avioerosta. Ja tekin ehkä arvelette, että
se olisi ollut viisainta. — Ei ollenkaan.
Naimisiin mentyämme vaimoni oli kokonaan irtautunut perheestään. Hänen
koko elämänsä oli nyt juurtunut minun elämääni, kurjaan ja rampaan
elämääni. Odottamattoman urhoollisena hän alistui onnettomuuteensa,
ilman kyyneliä ja kaunaa. Hän uskoi vilpittömästi, että olin noituuden
lumoissa ja rukoili kiihkeästi Jumalaa kukistamaan paholaisen ja
parantamaan hänen puolisonsa, jota hän rakasti tämän heikkoudesta
huolimatta.
Ikäänkuin luostariin suljettuina me vietimme päivät päästään
kahdenkesken, tuntien toisiamme kohtaan hellyyttä, jollaista tuskin
tapaa. Minä pyysin häneltä anteeksi... Hän vastasi, ettei hän nähnyt
minussa mitään syytä. Oi, kuinka voisinkaan unohtaa sen ainoan ihmisen,
joka on ymmärtänyt ja säälinyt minua? Ja kuka voi taata, ettei minusta
ilman tuota vihaa, joka myrkytti meidät, olisi voinut tulla normaali
aviopuoliso ja mies, jollaiseksi kaikin voimin pyrin?... En enää ollut
yhtä arka kuin alussa, en enää pelännyt vaimoani, en enää tuntenut
tuota kauhua, joka ensi kertoja lähestyessäni häntä hyyti vereni. Olipa
hetkiä, jolloin tunsin itsessäni hämärää halua, heikkoa heräämistä,
pientä aistillista liikahtelua, mikä sai minut punastumaan, kun hän
syleili ja hyväili minua ja vakuutti minulle rakkauttaan.
Mutta minkä rakkaus vaivoin luo, sen hävittää viha hetkessä, ja tätä
en koskaan voi antaa anteeksi ihmisille. Aamuisin, tuskin huoneestamme
päästyä, hyökkäsivät molemmat kovan onnen linnut vaimoparkani kimppuun,
tiedustellen, oliko jotain tapahtunut. Kun hän kieltäytyi puhumasta,
alkoivat he neuvoa häntä eroamaan, saattaen hänet aivan epätoivon
partaalle.
Tämä kidutus ja sen vähän johdonmukainen hävittäminen, minkä luonto
koetti parantaa ennalleen, kesti kymmenen kuukautta. Me olimme
menehtyä. Galatzin molemmat pyövelit alkoivat käydä uhkaileviksi; he
loukkasivat minua ja koettivat pakoittaa minua ehdottamaan vaimolleni
eroa. Asemamme kävi sietämättömäksi. Etsien turvaa toisistamme me
kieltäydyimme usein tulemasta ruokapöytään, söimme monina päivinä vain
yhden aterian, kunnes meissä yhtäkkiä heräsi paon ajatus.
Vaimoni kysyi minulta, saattaisinko ansaita elatuksemme sillä vähällä,
mitä minulla oli jäljellä rahoistani, ja vastatessani riemastuneena,
että voisin tarjota hänelle kaukana tästä onnettomasta talosta
tulevaisuuden täynnä vapautta ja rakkautta, nousivat onnen kyyneleet
hänen silmiinsä. Syleillen toisiamme kuin kaksi vihollisten saartamaa
sisarusta meidän kasvomme ja vaatteemme kylpivät kyynelissä, ja me
elimme korkeimman autuuden hetkiä, mitä maallinen elämä voi tarjota.
Mutta nämä hetket olivatkin viimeiset, mitkä meidän oli sallittu elää
yhdessä. Ihmisvihan hyökyaalto lähestyi meitä.
Oli helmikuun loppupuoli... Suunnitelmamme oli valmis: odottaisimme
vielä kuukauden ja pakenisimme maaliskuun lopussa purjehtimalla
Stambuliin.
Mutta viime päivinä olimme huomanneet omituisen muutoksen kiduttajiemme
käytöksessä. He olivat yhtäkkiä lakanneet käymästä aamuisin vaimoni
luona, eivät enää kiusanneet häntä, ja minulle vanhus sanoi eräänä
iltana, että saisin tulla ja mennä mieleni mukaan. Olin hämmästynyt!...
Juoksin Tincutzan luo, mutta hän purskahti itkuun:
»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän
minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja
minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä... Se tietää pahaa. Älä
lähde ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?... Olemme kestäneet
tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä muutamia
viikkoja!»
Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta,
kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava päivä
vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään.... Paksu lumivaippa
peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja kulkusten kaipausta
herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja minusta tuntui kuin
hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin lumottu... Vastustamaton
voima kutsui minua ulos, sinne, missä on liikuntoa, elämää, vapauden
tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut tietänyt mitään kohta
kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni jalkoihin ja rukoilin, että
hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi, puoleksi tunniksi, viideksi
minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien, näiden kattojen, tämän
kurjuuden!...
Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin ja
pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään kanssa.
Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin ja
laskeusin alas myymälään.
Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!... Siitä koitui
turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä
aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä ulkona
ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun oven takana
ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin paljastettu.
Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin
juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi
vieläkin majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia
jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli kymmenen
kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.
Olimme rauhallisia... Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui
omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana
silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:
»Miksi eivät veljeni ole tulleet?»
»He tulevat aivan heti», vastasi isä.
Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli yö
ja hiljaisuus... Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja tädin
luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza yhtäkkiä
nyyhkytyksiin.
Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat sisään
synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni kalpenin.
Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli
nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.
Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa
toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen
hän sanoi romaniankielellä:
»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että hän on
_noiduttu_: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja...»
Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että ilmiantajan
paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin minä...
Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään, minua
potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten...
Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana.
Olin kylmästä kohmettunut... Jäsenet, rinta ja pää haavoissa...
Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.
Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä
turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta
sitten. Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.
Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä kuka olin,
toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui tuona aamuna:
Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan vasemmalta rannalta...
— — — Tuosta ajasta on nyt kulunut kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka
vuosi minä tuona onnettomana päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka
vyöryttelee jäisiä aaltojaan, ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen
häntä loukannut».
* * * * *
Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään vievällä
tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki. Aamuviileässä
päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen tähti Itämaiden
purppuraisella taivaalla.
Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro
seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi. Jääden
katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi laulaa
tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla ei
ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa:
Si j'étais une alouette,
Comme elle je foncerais dans l'azur;
Mais je ne descendrais plus sur la terre,
Où les hommes sément le blé,
Où les hommes fauchent le blé,
Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi...
[Jos olisin leivonen,
niin nousisin sinitaivaalle,
mutta en enää laskeutuisikaan maan päälle,
missä ihmiset kylvävät ja niittävät,
tietämättä miksi.]
II
KIRA KIRALINA
Metsikössä, mihin nuo kolme markkinamiestä olivat pysähdyttäneet
rattaansa aamiaista syödäkseen, ei Stavro tahtonut ottaa kuuleviin
korviinsa toveriensa pyytelyitä, että hän kertoisi heille lapsuudestaan
ja sisarestaan, kuten oli luvannut yövyttäessä majatalon ylisillä. Eipä
silti, ettei hänellä olisi ollut halua kertoa — hänen sielunsa oli nyt
sopivassa vireessä loihtimaan esiin nuo etäiset ajat — mutta olihan
hyvä antaa hiukan pyydellä itseään, kuten aina, milloin tahdotaan
kajota noihin ruostuneisiin sulkuihin, jotka eroittavat meidät
menneisyyden vesistä.
Olimme päässeet savukkeihin ja loikoilimme pehmeässä sammalikossa,
hevosen kierrellessä ympärillämme ruohoa näykkien. Stavro nousi,
kokoili kuivia oksia ja sytytti tulen, ja nuotion näin ollessa
valmis hän nouti rattailta kahvinkeittotarpeet, keitti veden ja pani
kupariseen astiaan sokeria ja kahvia. Taitavana kuin tarjoilija ikään
hän kaatoi höyryävää ja tuoksuvaa juomaa kolmeen vadittomaan kuppiin,
ojensi ne kullekin, istuutui turkkilaiseen tapaan jalat ristiin ja
aloitti:
»En enää muista vuosilukua enkä edes tarkalleen, minkä ikäinen olin
tuohon aikaan. Mutta tiedän, että Krimin sota syttyi pian näiden
tapausten jälkeen.
Varhaisimmasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni ankara isä, joka pieksi
äitiäni joka päivä, minun ymmärtämättä syytä. Äiti oli usein poissa
kotoa, palasi takaisin ja sai lyöntejä ennen lähtöään yhtähyvin kuin
palattuaankin. En tiedä, pideltiinkö häntä pahoin hänen lähtiessään,
jotta olisi saatu hänet joko lähtemään tai jäämään, tai hänen
palatessaan siksi, että hän oli ollut poissa, tai siksi, ettei hänen
olisi pitänyt enää palatakaan.
Muistan vielä hämärästi isän rinnalla vanhimman veljen, joka oli yhtä
kova kuin hänkin, kun taas äidin vierellä vaikeroi minua neljä vuotta
vanhempi sisareni Kira, johon olin syvästi kiintynyt.