KIRA KIRALINA
Adrien Zograffin ensimmäinen kertomus
Kirj.
PANAIT ISTRATI
Kahdennestakymmenennestä painoksesta
tekijän luvalla suomentanut
Anna Silfverblad
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1926.
SISÄLLYS:
Esipuhe
I. Stavro
II. Kira Kiralina
III. Dragomir
ESIPUHE
Tammikuun alkupäivinä vuonna 1921 sain kirjeen eräästä Nizzan
sairaalasta. Se oli löydetty erään onnettoman taskusta, joka oli
yrittänyt päättää päivänsä leikkaamalla poikki kurkkunsa. Hänen
toipumisestaan ei ollut paljoakaan toiveita. Luin, ja sisällön
ryöppyävä nerokkuus teki minuun syvän vaikutuksen. Polttava
tuulenhenki yli lakeuden. Se oli balkanilaisen uuden Gorkin tunnustus.
Hänet onnistuttiin pelastamaan. Halusin tutustua häneen. Kehkeysi
kirjeenvaihto. Meistä tuli ystävät.
Hänen nimensä on Istrati. Hän on syntynyt Brailassa vuonna
1884. Isä, jota hän ei koskaan ole tuntenut, oli kreikkalainen
salakuljettaja, äiti kaunis romanialainen talonpoikaisnainen,
joka omisti koko työteliään elämänsä poikansa hyväksi. Huolimatta
kiintymyksestä äitiinsä hän jätti tämän kaksitoistavuotiaana, mihin
hänet pakoitti kiertolaisveri tai paremminkin polttava tarve tuntea
elämää ja rakastaa. Nyt seuraa kaksikymmentä vuotta kulkurielämää,
omituisia seikkailuja, uuvuttavaa työtä, toimetonta harhailua ja
kärsimyksiä, milloin helteessä, milloin sateessa, koditonna, yövahtien
ahdistelemana, nälkiintyneenä, sairaana, intohimojen raatelemana ja
kurjuuden nääntämänä. Hän tuntee kaikki ammatit, on tarjoilijana,
sokerileipurina, lukkoseppänä, mekanikkona, rautatietyöläisenä,
lastaajana, palvelijana, maalarina, sanomalehtimiehenä, valokuvaajana.
Hän ottaa jonkun aikaa osaa vallankumouksellisiin liikkeisiin. Hän
samoilee Egyptissä, Syyriassa, Jaffassa, Beirutissa, Damaskuksessa ja
Libanonissa, Itämailla, Kreikassa ja Italiassa, usein tyhjin kukkaroin,
joskus piilottautuen laivoihin, mistä hänet matkalla keksitään ja
heitetään rannalle lähimmällä pysähdyspaikalla. Hän on putipuhdas,
mutta tallettaa sydämeensä kokonaisen maailman muistoja, ja usein
tyynnyttää nälkänsä lukien ahmimalla etenkin venäläisiä mestareita ja
länsimaisia kirjailijoita.
Hän on synnynnäinen kertoja, itämainen kertoja, joka haltioituu ja
heltyy omista tarinoistaan ja viehättyy niihin siinä määrin, että
hänen kerran alotettuaan ei kukaan tiedä, yhtävähän kuin hän itsekään,
kestääkö tarina tunnin vaiko tuhannen ja yksi yötä. Mutkitteleva
Tonava... Tämä kertojaluonto on niin vastustamaton, että kirjeessä,
joka on kirjoitettu itsemurhan aattona, hän pari kertaa keskeyttää
epätoivoiset vaikerruksensa kertoakseen pari huvittavaa tapahtumaa
menneen elämänsä ajalta.
Minä sain hänet taivutetuksi kirjoittamaan muistiin osan näistä
kertomuksista. Hän on ryhtynyt aikaakysyvään työhön. Siinä on kuva
hänen elämästään, ja teoksen, kuten hänen elämänsäkin, voisi omistaa
Ystävyydelle, joka tässä miehessä on pyhä intohimo. Pitkin matkaa
hän pysähtyy muistelemaan kohtaamiansa henkilöitä; kukin heistä
kätkee itseensä kohtalonsa arvoituksen, josta hän tahtoo päästä
selville. Ja romaanin jokainen luku muodostaa novellin. Kolme, neljä
lukemaani novellia on venäläisten mestarien veroisia. Hän eroaa heistä
temperamenttiinsa, henkensä kirkkauteen ja selväpiirteisyyteen nähden,
tuohon murheelliseen hilpeyteen nähden, joka on kertojan ilo ja
keventää ahdistettua sydäntä.
Muistettakoon vielä, että mies, joka on kirjoittanut nämä niin eloisat
sivut, omin päin opetteli seitsemän vuotta sitten ranskankielen
lukemalla klassikoltamme.
Romain Rolland.
Te olette sitä mieltä — samoinkuin ystävämme Romain Rolland'kin — että
minun pitäisi muutamin rivein selostaa sitä pääaihetta, joka kulkee
läpi kirjojeni.
Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minun pitäisi selittää
jotakin tässä suhteessa. En ole ammattikirjailija, eikä minusta koskaan
tule sellaista. Villeneuve'in ihmiskalastaja [Romain Rolland] sai minut
sattumalta onkeensa yhteiskunnan valtameren pohjavesistä. Olen hänen
työtään. Voidakseni elää toisen elämäni, tarvitsin hänen rakkauttaan,
ja saadakseni tämän lämpimän, sydämellisen rakkauden osakseni hän vaati
minua kirjoittamaan. »En odota teiltä haltioituneita kirjeitä», hän
kirjoitti minulle, »odotan teosta. Luokaa sellainen, oleellisempi kuin
te itse, pysyvämpi kuin te itse, teos, joka teissä jo on kätkettynä».
Tämä piiska selässäni — ja niiden kaurojen ravitsemana, joita ystäväni
Georges Jonesco auliisti minulle tarjosi — aloin lasketella täyttä
ravia. Adrien Zograffin kertomukset ovat meidän kolmen ansiota.
Jätettynä yksikseni en olisi kyennyt muuhun kuin talojen maalaamiseen,
valokuvaamiseen taivasalla ja muuhun sellaiseen, mihin kuka tahansa
pystyy.
Adrien Zograffi on tällä hetkellä vain nuori mies, joka rakastaa
Itämaita. Itseoppinut, joka löytää Sorbonnen, missä haluaa. Hän elää,
uneksii, halajaa monenmoista. Uskaltaapa hän myöhemmin väittää, että
monet ihmisten ja luojan luomukset ovat pahasta. Tiedän, että on
hyvin vaarallista nousta luojaa ja sellaisia ihmisiä vastaan, jotka
eivät maalaa rakennuksia eivätkä harjoita ammattinaan valokuvaamista
»Promenade des Anglais'lla», mutta te ranskalaiset sanotte, että on
mahdotonta olla mielin kielin koko maailman ja isänsä kanssa. Toivon
kuitenkin, että tämä röyhkeys suodaan Adrienille anteeksi. Sillä pitäen
kiinni vapaudestaan hän rohkenee vielä toistamiseen olla uskalikko,
nimittäin rakastaa, ja olla aina ja kaikkialla kaikkien niiden ystävä,
joilla on sydäntä. Sitä on vähän, mutta Adrien ei usko, että ihmisyys
on niin rajaton kuin luullaan.
Sillä välin kun me kuuntelemme hänen tarinaansa, kuuntelee hän itse nyt
vain, mitä muut kertovat. Kuunnelkaamme hänen kanssaan, jos suvaitsette.
Panait Istrati.
STAVRO
Adrienin pää oli täynnä sekavia mietteitä hänen kulkiessaan Brailassa
pitkin Jumalan Äidin bulevardia, joka johtaa samannimisestä kirkosta
Kansanpuistoon. Puiston portille saavuttuaan hän pysähtyi hämmentyneenä
ja kiukuissaan.
»Oli miten oli!» hän huudahti ääneensä. »Enhän enää ole lapsi!... Ja
luulenpa olevani oikeutettu ajattelemaan elämästä miten haluan».
Kello oli kuusi illalla. Oli arkipäivä. Puiston kummallekin pääportille
johtavat käytävät olivat melkein autiot. Ilta-aurinko kultasi hiekan,
sireenipensaiden jo verhoutuessa yön hämärään. Yölepakot lentelivät
sinne tänne, kuin vainottuina. Penkit käytävien vierillä olivat
miltei tyhjät, paitsi puiston etäisimmissä kolkissa, missä nuoret
parit painautuivat liki toisiaan ja muuttuivat vakaviksi häiritsevien
ohikulkijoiden lähestyessä. Adrien ei kiinnittänyt huomiota ainoaankaan
vastaantulijaan. Hän hengitti mielihyvin puhdasta ilmaa, joka kohosi
äsken kostutetusta hiekasta ja johon sekoittui kukkien tuoksua, ja
ajatteli sitä, mitä ei voinut ymmärtää.
Hän ei ymmärtänyt nimenomaan sitä vastenmielisyyttä, jota hänen äitinsä
osoitti hänen valitsemaansa seuraa kohtaan, vastenmielisyyttä, joka
vastikään oli aiheuttanut kiivaan sananvaihdon äidin ja hänen ainoan
poikansa välillä. Adrien tuumi näin:
»Hänen mielestään Mikael on _muukalainen, epäilyttävä heittiö_,
sokerileipuri Kir Nikolain palvelija. Entä mitä sitten?... Mitä minä
olen?... Maalari, ja kaiken lisäksi saman sokerileipurin entinen
palvelija!... Ja jos joskus matkaisin vieraille maille, pidettäisiinkö
minua siellä muitta mutkitta heittiönä».
Kiihtyneenä hän polkaisi jalkaansa:
»Tuhat tulimmaista! Se on kurjaa vääryyttä Mikael-parkaa kohtaan. Minä
pidän tuosta miehestä siksi, että hän on minua viisaampi ja kokeneempi,
ja että hän nurkumatta kärsii kurjuutta. Mitä? Siksikö, ettei hän
kuuluta katoilta nimeään, maataan ja puuttuvien hampaittensa lukua,
siksikö hän on vain _heittiö?_... No niin, minäpä tahdon olla tuon
_heittiön_ ystävä!... Ja tunnenkin olevani siitä oikein onnellinen».
Adrien jatkoi koneellisesti matkaansa, punniten samalla mielessään
kaikkea, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Ja kaikki tuntui hänestä
mielettömältä.
»Ja entä tuo naimahanke? Olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja
hän aikoo jo sälyttää niskoilleni jonkun hölmön, hölmön, ehkäpä
kaniinin, joka näännyttäisi minut hellyydellään ja muuttaisi huoneeni
kaatopaikaksi. Jumalani!... Luulisipa, ettei ole mitään nerokkaampaa
maan päällä kuin munia pieniä tyhmyreitä, täyttää maa orjilla ja tulla
itse tuon roskajoukon ensimäiseksi orjaksi. Ei, ei!... Pidän enemmän
Mikaelin tapaisesta ystävästä, olkoonpa hän vaikka kymmenkertaisesti
epäilty. Mitä siihen moitteeseen tulee, että »vedän ihmisiä kielestä
saadakseni heidät puhumaan», en tosiaankaan tiedä, miksi niin
mielelläni »vedän ihmisiä kielestä». Ehkä siksi, että valkeus tulee
väkevien puheista, kuten Jumalankin, joka sanoi: 'Tulkoon valkeus!', ja
valkeus tuli».
Keväisen illan hiljaisuuden katkaisi äkkiä laivan höyrypillin viiltävä
ääni, havauttaen nuoren miehen ajatuksistaan, samalla kun hän tunsi
voimakkaan ruusun ja neilikan tuoksun tulvahtavan vastaansa.
Adrien suuntasi askeleensa suurelle kävelytielle, joka kiertää ylängön
laitaa ja josta näkee yli sataman ja Tonavan. Hetkiseksi hän pysähtyi
katselemaan tuhansia valoja, jotka tuikkivat satamassa ankkuroivista
laivoista, ja hänen rinnassaan heräsi vastustamaton matkahalu:
»Jumalani! Kuinka ihanaa mahtaisikaan olla matkata tuollaisilla
laivoilla, jotka kyntävät meriä ja alati löytävät uusia rantoja, uusia
maailmoita!»
Suruissaan siitä, ettei voinut antaa valtaa mieliteolleen, hän lähti
allapäin jatkamaan matkaansa. Silloin hän kuuli huudettavan takanaan:
»Adrien!...»
Hän kääntyi katsomaan. Penkillä, jonka ohi hän juuri oli kulkenut,
istui mies tupakoiden. Likinäköisyys ja hämärä estivät Adrienia
tuntemasta häntä. Mies ei noussut, ja Adrien lähestyi häntä hiukan
vastahakoisesti, ja huudahti sitten riemusta:
»Stavro!...»
He kättelivät toisiaan, ja Adrien istahti hänen viereensä.
Stavro, kulkukauppias — yleisemmin tunnettu nimellä »mehusaksa»,
myymänsä aineen mukaisesti — oli Adrienin äidin pikkuserkku, ja
aikoinaan hyvin tunnettu ilmiö esikaupunkien huimapäiden kesken;
menneet kolmekymmentä vuotta ja silloin sattunut häväistysjuttu ovat
nyt haudanneet hänet unholaan.
Hän oli kooltaan yli keskimitan, kasvoiltaan kalpea, hyvin laiha ja
hyvin ryppyinen. Hänen suuret siniset silmänsä, toisinaan avoimet ja
vilpittömät, toisinaan epäluotettavat ja pälyilevät, milloin mitenkin,
kuvastivat Stavron koko elämää. Häilyvää, levotonta elämää, johon hänet
saattoi kummallinen kulkuriluonne ja jota hänen viidennestäkolmatta
ikävuodestaan alkaen synkisti yhteiskunnan murheellinen väliintulo
(johtuen avioliitosta rikkaan, sievän ja tunteilevan tytön kanssa),
yhteiskunnan, jonka ulkopuolelle hän vuotta myöhemmin joutui
häväistynä, sydän rikkirevittynä, luonne turmeltuneena.
Adrien tunsi hämärästi hänen tarinansa. Hänen äitinsä oli kertonut
sen hänelle kajoamatta yksityiskohtiin, varoittavana esimerkkinä
paheellisesta elämästä. Mutta Adrien teki siitä aivan päinvastaiset
johtopäätökset. Ja useammin kuin kerran hän oli sisäisen vaistonsa
vetämänä lähestynyt Stavroa, niinkuin lähestytään soittokonetta, jonka
ääntä halutaan kuulla; soittokone oli vaiennut.
Muuten he olivat tavanneet toisiaan vain pari kolme kertaa, aina
ulkosalla. Hänen äitinsä koti oli suljettu Stavrolta, niinkuin kaikki
kunnialliset kodit. Mitäpä sanottavaa olisikaan ollut halveksitulla
kulkukauppiaalla tälle hemmoitellulle pojalle?
Stavro oli kaiken kansan silmissä suurveijari, ja se hän todella olikin
ja tahtoi olla. Hoitamattomana ja puku rypistyneenä, vaikka se olisikin
ollut uusi, näöltään puolittain maalaisena, puolittain kaupunkilaisena,
paita silittämättä ja kauluksettomana, ilmeeltään kuin hevosvaras,
hän käytteli kieltään ja elehti tavalla, mikä huvitti ihmisiä, mutta
samalla alensi häntä ja saattoi hänet ylenkatsotuksi.
Hän sinkautti keskellä katua tuttavilleen pilkkanimiä, jotka eivät
koskaan olleet ilkeitä. Monet heistä saivat pitääkin ne. Jos joku
miellytti häntä, pyysi hän hänet kanssaan kahvilaan, tilasi puolikkaan
viiniä, ja juotuaan pistäytyi ulos muka jollekin asialle, jääden sille
tielleen. Jos joku vastaantulija pidätti häntä liian kauan, saattoi hän
huudahtaa:
»Se ja se henkilö odottaa sinua siinä ja siinä kahvilassa; mene
pian!...»
Mutta eniten huvittivat Adrienia _tzirs'ien_ [eräänlainen savustettu
silli] päät ja Stavron tupakkakotelot. Puhellessaan jonkun kanssa hän
veti taskustaan tuollaisen kuivaneen kalanpään, jonka kita ammotti
selkoselällään, ja tartutti sen hiljaa puhetoverinsa takinliepeeseen.
Mies jatkoi matkaansa katua pitkin, kalanpää tarrautuneena takin
helmaan, ohikulkijoiden suureksi riemuksi.
Kukkarojuttu oli vieläkin parempi. Kuten tunnettua, on itämailla
tapana, milloin haluaa kiertää itselleen savukkeen, pyytää tupakkaa
niiltä, joiden seurassa sattuu olemaan. Stavro ei hidastellut
kääntyä ensimäisen vastaantulijan puoleen. Mutta sensijaan että hän,
käytettyään tupakkakoteloa hyväkseen, olisi kiittäen antanut sen
takaisin omistajalle, hän pisti sen omaan taskuunsa, minkä läpi se heti
liukui maahan. Silloin hän kiiruhti nostamaan sen ylös, pyyhkieli sitä,
pyyteli anteeksi, ja tahtoen muka panna sen omistajansa laskuun, hän
antoi sen sujahtaa ohi. Nikkeli- tai pahvikotelo putosi jälleen kadulle.
»Ah, kuinka kömpelö olenkaan», huudahti Stavro.
»Ei mitään», vastasi tavallisesti ilveilyn uhri, tutkien
vahingoittunutta koteloa, läsnäolijoiden vääntelehtiessä naurusta.
Mutta kerran vahingoittamiansa koteloita Stavro ei enää toistamiseen
nähnyt.
Näin Adrien oli alkanut pitää tästä miehestä hänen ilveilyjensä
vuoksi. Eräät omituiset seikat kuitenkin häiritsivät ja kiusasivat
häntä: joskus, kesken kujeilun ja hullutusten, Stavro kääntyi vakavana
Adrieniin päin, upottaen hänen silmiinsä kirkkaan, tyynen ja ylvään
katseen, jollaisen me luomme vasikan hyviin ja typeriin silmiin.
Silloin hän tunsi itsensä vähäiseksi tämän kulkukauppiaan rinnalla,
tuo oppimaton mies lumosi hänet. Tämä oli hänestä selittämätöntä,
ja hän ryhtyi tekemään huomioita. Mutta tilaisuutta sattui harvoin.
Salaperäinen ja häiritsevä katse, jota Adrien salaa nimitti »toiseksi
Stavroksi», näyttäytyi harvoin, ja vain hänelle.
Mutta eräänä päivänä — kymmenen kuukautta ennen tuota tapaamista
puistossa — saattaessaan Stavroa maustekauppiaan, vanhan, äreän
kreikkalaisen, luo, jolta tämä osti sokerin ja sitruunat, hän näki
yhtäkkiä »toisen Stavron» edessään. Adrien iski silmänsä hänen
silmiinsä.
He olivat kolmisin tuossa huonosti valaistussa kaupassa, kun
Stavro, kasvojen rypyt ikäänkuin silenneinä, piirteet pehmenneinä,
silmissään avoin, luja ja kirkas ilme katsoi yrmeään ja äänettömään
maustekauppiaaseen ja sanoi arasti, mutta päättävästi, toisen
nyökätessä myönnytellen päätään:
»Kir Margulis... Ajat ovat huonot... Ei ole lämmintä eikä kukaan osta
virvokkeita... Syön säästöjäni ja teidän sokerianne... Mutta olemmehan
yhtä mieltä? Tämän kerran vielä saan maksutta, eikö niin? Sopimus on
entinen: jos kuolen, menetätte kymmenen frangia».
Ja kauppias, tuo saituri, mutta ihmistuntija, myönsi luottoa, tarjoten
kätensä, joka oli yhtä kuiva kuin hänen elämänsäkin.
Ostokset kainalossa Stavro ulos tultuaan lasketteli sanasutkauksia,
taputteli joitakin tuttavia olalle ja hyppi yhdellä jalalla.
»Minä puijasin häntä, Adrien, minä puijasin häntä!» suhahti hän
nuorukaisen korvaan.
»Ethän toki, Stavro!» vastusti Adrien, »et sinä häntä puijannut. Sinä
maksat takaisin!...
»Niinpä niin, Adrien, minä maksan, jollen kuole. Ja jos kuolen, niin
maksaahan piru!...»
»Jos kuolet... Se on toista... Mutta sinä sanot puijanneesi häntä, ja
sehän olisi epärehellistä».
»Kenties olenkin epärehellinen...»
»Et ole, Stavro, haluat vain pettää minua; sinä et ole epärehellinen!»
Stavro pysähtyi äkkiä, työnsi seuralaisensa aitausta vasten, ja
kasvojen saadessa hetkiseksi tuon peloittavan ja ylpeän ilmeen, hän
sinkautti Adrienille päin naamaa:
»Niin, olen epärehellinen!... Ikävä kyllä, Adrian, olen hyvin
epärehellinen!...»
Ja näin sanottuaan hän kääntyi menemään. Mutta jonkinlaisen kauhun
valtaamana Adrien tarttui hänen takkinsa rintapieliin, pidätti hänet,
ja huudahti tukahtuneella äänellä:
»Pysähdy, Stavro! Nyt sinun on sanottava minulle totuus!... Näen
sinussa kaksi olentoa; kumpi on oikea, hyväkö vai paha?»
Stavro vastusteli:
»En tiedä».
Ja riistäytyen rajusti Adrienin käsistä hän huusi suuttuneena:
»Jätä minut rauhaan!» Arvellen loukanneensa nuorukaista hän vasta
etäämpää lisäsi:
»Sanon sen sinulle, kunhan korvantauksesi ovat! kuivat».
Senjälkeen he eivät olleet nähneet toisiaan. Maaliskuusta lokakuuhun
Stavro kierteli markkinoilta markkinoille, ja myyskenteli talvisin
paahdettuja kastanjoita Jumala ties missä. Brailassa hän kävi vain
ostoksilla.
* * * * *
Tavatessaan hänet tuona päivänä puiston penkillä Adrien oli yhtä
tyytyväinen kuin lienevät joet saadessaan yhtyä virtoihin ja virrat
kadotessaan merten helmaan.
Stavro oli vastoin tapaansa vaitelias, mikä etenkin miellytti Adrienia.
Viimeksimainittu tarkasteli häntä illan kelmeässä valossa ja huomasi
hänen olevan entisellään. Kukaan ei olisi voinut tarkalleen arvata
hänen ikäänsä. Mutta Adrien huomasi, että vaalea tukka alkoi ohimoilta
vivahtaa hopealle.
»Miksi katselet minua noin?» kysyi Stavro närkästyneenä. »En ole
myytävänä».
»Tiedän sen, mutta halusin nähdä, oletko vielä nuori, vai jo vanha».
»Olen nuori ja vanha niinkuin varpuset...»
»Se on totta, sinä oletkin varpunen, Stavro!» Hetken vaiti oltuaan, hän
jatkoi:
»Etkö haluaisi tupakkakoteloani, saadaksesi pudottaa sen maahan? Se
ehkä muistuttaisi sinulle, että olen aina utelias tietämään, mistä
tulet ja mihin menet, ja kuinka kauppa sujuu».
»Ei paljoakaan merkitse, mistä tulen ja mihin menen, mutta kauppa sujuu
melko hyvin. Tällä haavaa olen kuitenkin hiukan pulassa, poikaseni».
Ja hän taputteli Adrienia polvelle.
»Sellaista sattunee sinulle harvoin», vastasi tämä.
»Ja miksi olet pulassa, vanha veikko? Ovatko sitruunat käyneet
harvinaisiksi?»
»Ei, eivät sitruunat, mutta entisajan 'rehelliset katupojat'».
»Rehelliset katupojatko!» huudahti Adrien, »sehän on sanaleikkiä
eiväthän katupojat voi olla rehellisiä.
»Luuletko tosiaankin niin? Minä tunnen useita sellaisia».
Stavro istui etukumarassa, tuijottaen maahan. Adrien tunsi hänen
puhuvan vakavissaan ja halusi kuulla lisää, mutta edeten varovasti hän
sanoi:
»Voisitko ilmaista minulle, mihin tarkoitukseen tarvitsisit sellaista
katupoikaa?»
»Seuraamaan mukanani S:n markkinoille ensi torstaina. En tosin häntä
tarvitse, mutta olisihan niinkuin oli ennenkin. Tiedäthän, että
minun on tapana asettua torilla sokerileipurin viereen, joka paistaa
ohukaisia. Talonpojat syövät, tulevat janoisiksi, ja siinä olen minä
virvokkeineni. Tarvittaessa hyppysellinen suolaa ohukaistaikinaan...
(Näethän, että olen epärehellinen!...) No niin, sokerileipurini on Kir
Nikolai...»
»Kir Nikolai!» huudahti ällistynyt Adrien.
»Naapurinne, entinen isäntäsi. Mutta nyt tullaan asiaan: hän ei voi
jättää paistinuuniaan ja tulla torille. Siksipä tarvitaan »rehellinen
katupoika» hänen palvelijansa Mikaelin avuksi kokoamaan maksuja, toisen
käännellessä ohukaisia öljyssä. Kokonaista kaksi päivää olen etsinyt
»rehellistä katupoikaa».
Vakavana ja suruissaan Stavro päätteli lopuksi:
»Yhä harvemmin ja harvemmin tapaa Brailassa _miehiä_!»
Adrien tunsi helpotusta. Hän hypähti seisoalleen »mehusaksan» eteen ja
sanoi:
»Stavro! Kelpaanko minä tuoksi rehelliseksi katupojaksi?»
Kaupustelija kohotti päätään:
»Tarkoitatko totta?...»
»Kautta rehellisen katupojan kunnian! Minä seuraan teitä!»
Stavro ponnahti pystyyn kuin simpanssi ja huudahti:
»Paiskaahan kättä, sinä lemmensairaan romaniattaren ja vallattoman
seikkailijan poika!... Olet esivanhempiesi kunniakas jälkeläinen...»
»Mitäpä sinä tietäisit esivanhemmistani?»
»Oh, ainakin sen, että he varmasti olivat kelpo katupoikia!»
Tämän sanottuaan Stavro syleili maalaria, ja tarttuen häntä
käsipuolesta vei hänet mukaansa, sanoen:
»Nyt pian kertomaan Nikolaille tämä hyvä uutinen!... Lähdemme
viimeistään huomeniltana, sunnuntaina, ehtiäksemme S:ään tiistaiaamuksi
varaamaan itsellemme hyvän paikan. Sinne on päivän ja kahden yön
hevosmatka. Hevonen kulkee käyden tai juosta hölkyttelee voimiensa ja
majapaikoissa meille tarjottujen viinien laadun mukaan».
* * * * *
Markkinakaupustelijan ja hänen toverinsa ilmestyminen sokerileipurin
luo aiheutti tiukan keskustelun. Kir Nikolai ymmärsi Stavron
äänekkäästä elehtimisestä, että tämä oli mielestään tehnyt oikean
löydön; Stavro lasketteli turkinkielellä sellaisen sanatulvan, että
henkeä salpasi. Mikael, joka oli perillä asiasta, sekaantui riitaan,
Adrienin suureksi ihmeeksi, hän kun ei ymmärtänyt tästä kaikesta
sanaakaan. Mikaelin vakavan vastauksen johdosta hän näki Kir Nikolain
kohauttavan olkapäitään ja Stavron tyyntyvän, mutta huudahtavan heti
moitteettomalla kreikankielellä:
»Älkää huoliko siitä, mitä hänen äitinsä sanoo, oi 'pedia-meu'
(lapseni)!... Jos minun viisikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt
mukautua äitini elämään, en olisi koskaan tullut tietämään, kuinka
aurinko nousee ja laskee sen vallihaudan takana, joka muinoin kiersi
kaunista Brailaamme. Nähkääs, ystäväni, kaikki äidit ovat samanlaisia:
he tahtoisivat, että heidän lapsensa tyytyisivät heidän pieniin
vaivaisiin iloihinsa ja ikävyyksiinsä, jotka ovat niin tuiki vailla
viehätystä. Ja sanokaapa minulle, teemmekö väärin siinä, että olemme
sellaisia, miksi olemme luodut? Vai mitä, Adrien?»
Mikael puuttui jälleen puheeseen, hänkin kreikankielellä:
»Siinä te kyllä olette oikeassa, herra, mutta me emme tunne Adrienin
äitiä. Saattaisihan hän olla surullinen poikkeus. Minä ehdotan, että
lähetämme Adrienin pyytämään hänen suostumustaan. Jos hän sen saa,
iloitsen minä siitä ensimäisenä. Mutta ilman hänen äitinsä lupaa ja
vastoin hänen tahtoaan minä kieltäydyn lähtemästä markkinoille».
Tämä julistus sai Adrienin lähtemään tuulena.
Hänen äitinsä oli päivällispuuhissa. Adrien pysähtyi keskelle huonetta,
kostein silmin, hehkuvin poskin, tukka epäjärjestyksessä. Kun hän ei
ollut valmistanut sanojaan, takertui ääni häneltä kurkkuun. Mutta äiti
arvasi asian ja ehätti sanomaan:
»Sinä elät taasen pilvissä!»
»Niin, äiti...»
»Jos aiot soittaa äskeistä säveltä, kiitän kunniasta!... Tee, mitä
luulet voivasi tehdä haavoittamatta kovin sydäntäni, äläkä huoli
minusta sen enempää. Niin on parempi».
»Ei ole kysymys mistään haavoittamisesta, äiti», vastasi Adrien. »Saan
olla työttömänä kokonaisen viikon, ehkä kauemminkin, ja siksi tahtoisin
seurata Mikaelia S:n markkinoille. Näin saisin nähdä tuon kauniin
seudun ja ansaita samalla, mitä toisaalla menetän».
»Onko teitä vain kaksi?»
»On, ei... Stavro tulee myöskin».
»Sepä kaunista!... Yhä parempaa ja parempaa... Taaskin uusi »filosoofi»
varmaankin sinun makusi mukaan».
Ja pojan vaietessa hän lisäsi:
»No niin, saat mennä!...»
»Ethän ole vihainen, äiti?»
»En, lapseni».
* * * * *
Lähtö tuona sunnuntaina tapahtui kaikkien Grivitza-kadun juorukellojen
tirkistelyjen ja kokkapuheiden saattamana. Stavro saapui neljän
tienoissa iltapäivällä sokerileipurin asunnolle rattaineen ja
kojeineen: siinä oli tynnyri, joka teki vesisäiliön virkaa ja jossa
oli hänen virvokelaitteensa, sokeri, sitruunat, lasit y.m. Leipurin
myymälän edustalla hän Kir Nikolain ja Mikaelin avulla sälytti
rattaille ohukaisten valmistamisessa tarvittavat välineet ja ainekset,
kuten pöydän, pienen paistinuunin, suuren kattilan, kaksi jauhosäkkiä,
useita ruokaöljypulloja ja muita tarpeita. Samalla laitettiin kuntoon
istuin näille kolmelle matkamiehelle.
Säästääkseen Adrienia katselijoiden pilanteolta äiti lähti hänen
kanssaan ulos puoli tuntia ennen Stavron tuloa. He erosivat toisistaan
Galatz-kadulla, mistä äidin piti jatkaa matkaa erään tuttavansa luo ja
pojan suunnata kulkunsa valtamaantielle, missä ajajat saavuttaisivat
hänet. Hän suuteli poikaansa ja sanoi hänelle:
»Niinkuin näet, Adrien, taivun sinun tahtoosi, mutta vielä tulee päivä,
jolloin kadut menettelyäsi. Pieni matka, jonka tänään teet, herättää
sinussa halun tehdä huomenna pitempiä ja edelleen yhä pitempiä. Ja
jollet voi taata, että tämä tulevaisuus tuo sinulle onnea, niin olen
varma, että saamme molemmat vielä itkeä, mistä Jumala meitä varjelkoon».
Adrien aikoi vastata, mutta äiti lähti. Paikalleen naulittuna poika
seurasi häntä katseellaan; äiti kulki suoraan eteenpäin, aivan suoraan,
niinkuin hänen elämänsä oli ollut suoraa, yksinkertaista ja tuskaa
täynnä. Mitä siihen ainoaan harha-askeleeseen tulee, johon hän oli
tehnyt itsensä syypääksi, ei hän katunut sitä, niin kalliisti kuin
hän olikin saanut sen maksaa. Ohut villaliina päässä, yllään halpa
pusero ja nenäliina oikeassa kädessä, hän kannatti kevyesti vasemmalla
kädellään liian pitkää hamettaan, joka nostatti ilmaan tomua, ja
katseli jalkoihinsa, ikäänkuin etsien jotakin — jotakin, jota hän ei
vielä ollut kadottanut, vaan jonka hän oli kadottamaisillaan.
Adrien veikkoseni!... Sinä vapiset... Rattailla, jotka vierivät
eteenpäin valtatiellä, tyynyllä istuen, vierelläsi oikealla Stavro,
joka hoputtaa hevosta juoksuun ja laulelee armeniankielellä, ja
nojaten Mikaelin olkapäähän, joka polttelee vaieten vasemmallasi —
sinä vapiset, kelpo ystäväni. Mutta et sinä kylmästä vapise! Vapisetko
ehkä pelosta? Vai värisetkö ehkä — puristuneena näiden elämäsi kahden
pahanhengen väliin — tuntiessasi kohtalosi henkäyksen, joka kuljettaa
sinua ei vain kohti S:n markkinoita, vaan vieläpä kohti elämäsi suurta
markkinatoria, elämäsi, joka tuskin on alkanut.
Kauan, kauan Stavro valittaen lauleli armeniankielellä ajaessaan
myrskyä ennustavassa hämyssä viertotiellä, joka puiden reunustamana
kulki poikki viljavainioiden suorana kuin jännitetty köysi. Kauan
Mikael ja Adrien kuuntelivat ymmärtämättä sanaakaan, mutta tuntien
kaiken. Sitten yö yllätti heidät ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.
Kylä seurasi kylää, maja majaa, murheen ja onnen kurjia pesiä, pimeyden
peittämiä ja maailman unohtamia. Rattaisiin kiinnitetyn lyhdyn liekkuva
valo paljasti yöllisiä näkyjä, maalaisia ja surkeita, joita se hetken
valaisi ja jotka katosivat iäksi; jossakin haukkui kiukkuinen koira;
toisaalla kohotettiin ikkunaverhoa, ja näkyviin tulivat pimeään
tähystävät ihmiskasvot; vanhoja hökkeleitä rikkinäisine ja sateiden
mustaamine olkikattoineen; pihoja kaatuneine aitauksineen.
Noin joka kahden tunnin kuluttua Stavro pysähtyi majatalon edustalle,
taputteli hevosta, pisti sille kaurapussin päähän ja peiton selkään,
ja astui sitten meluavasti sisään toveriensa seuraamana. Hän muuttui
kerskailevaksi ja suulaaksi, lasketteli huvittavia kompasanoja ja
taputteli joskus tuttavallisesti jotakin talonpoikaa päälaelle.
Tilattuaan sitten »litran ja lasin isännälle», hän pyysi tältä
kohteliaasti tupakkakoteloa, kiersi itselleen savukkeen ja pudotti
kiitokseksi kotelon maahan, vakavana kuin pappi.
Adrien huomasi, kuinka Mikael, joka oli tuntenut Stavron vain pari
päivää, tarkasteli tätä salavihkaa ja lakkaamatta. Käyttäen hyväkseen
Stavron lyhyttä poissaoloa hän sanoi kreikaksi ystävälleen:
»Mikä juuttaan ilveilijä!... Millaista melua tyhjästä!...»
Mikael kuiskasi vastaan:
»Hän tahtoo tuolla melulla salata jotakin, en vain tiedä mitä... Joka
tapauksessa hänellä on jotakin salattavaa».
* * * * *
Seitsentuntisen, melkein yhtämittaisen ajon jälkeen saavuttiin puoliyön
tienoissa lopen uupuneina ja hienon sateen vihmoessa X:n kylään,
josta ei voinut eroittaa muuta kuin koirakopin, mistä liuta hurjia
koiria hyökkäsi raivokkaasti hevosen kimppuun. Stavro pieksi niitä
säälimättömästä ruoskallaan ja ohjasi rattaat varmasti porttia kohti,
johon hevonen puski päänsä, ollen vähällä kaataa rattaat.
Istuimeltaan hän huusi majatalon pitäjän ikkunaan päin:
»Gregori!... Gregori hoi!»
Ja kun musta haamu viimein pitkän odotuksen jälkeen tuli avaamaan,
lisäsi hän, oudosti sadatellen:
»Pääsiäinen, evankeliumit ja kaikki pyhät apostolit! Et kai tahtone,
että ohukaisia ja virvokkeita tehdään sadevedestä? Avaa pian, kirottu
kuhnuri!»
Näin puhuteltu mutisi jotakin ja tarttui hevosta suitsista. Se
riisuttiin valjaista ja rattaat vietiin vajaan. Sitten nuo kolme
markkinamiestä ja isäntä astuivat romanialaiseen tupaan, »carciuma'an»,
missä syödään, juodaan ja tupakoidaan, ja missä sanotaan hyviä ja
pahoja sanoja, aina miesten, ikäkauden ja »viinin laadun» mukaan.
Stavro sanoi lyhyesti:
»Syökäämme hyvin, mutta älkäämme unohtuko soittamaan suuta. Nyt
lepäämme päivännousuun asti, ja sitten jatketaan matkaa. Pahin on
takana. Huomenaamuna, sielu ja ruumis virkistyneenä, kerromme tarinoita
ajaessamme jokivartta, ja katselemme kuinka aurinko nousee hevosen pään
yli. Huomenna on kaunis ilma».
Heille tarjottiin munakokkelia, savustettua silavaa, juustoa ja viiniä,
joka oli omiaan »nousemaan hattuun».
Kilistäessään Stavron kanssa isäntä kysäsi häneltä:
»Olet kai matkalla S:n markkinoille...?»
Toinen nyökkäsi myöntävästi. Kysyjä sanoi leikkiä laskien:
»Yhäkö vain käytät virvokkeihisi sakkariinia sokerin asemesta ja
sitruunahappoa sitruunain asemesta?»
Stavro katsoi häntä silmiin syöntiään keskeyttämättä, ja vastasi sitten:
»Entä sinä, yhäkö sinä valmistat spriistä ja kaivovedestä viinasi,
jolla myrkytät talonpojat ja painatat kukkaroasi?»
Hämmästyneenä Adrien sekaantui asiaan:
»Stavro, mutta minähän näin sinun ostavan sokeria ja sitruunoita.
Eivätkö ne olleetkaan virvokkeita varten?»
»Ei, ystäväni. Se on vain silmänlumetta janoisille!» vastasi Stavro. Ja
hän lisäsi kreikankielellä:
»Siinä näet, kuinka epärehellinen olen! Eikä sillä hyvä: voin olla
paljoa pahempikin».
Mikael ja Adrien vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja edellisen silmät
vastasivat jälkimmäisen kysyvään katseeseen:
»Tässä piilee jotakin».
Kaikki kolme nousivat. Isäntä otti tulitikkurasian ja kynttilän ja
saattoi heidät ullakolle. Se oli puolillaan heiniä. He levittivät
lattialle suunnattoman suuren maton »rogojinan», jolle riisuutumatta
heittäytyivät nukkumaan, vatsat kylläisinä, päät hiukan viinistä ja
väsymyksestä raskaina.
»Jos tupakoitte, varokaa tulta», sanoi isäntä lähtiessään, vieden
mukanaan kynttilän ja tulitikut. Viisi minuuttia myöhemmin kaikki kolme
nukkuivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä matkaa jatkettaessa alkoi Stavro kertoella näin:
»Vuoden 1867 paikkeilla, hiukan senjälkeen kun ruhtinas Kaarle oli
noussut valtaan, palasin minäkin maahani, mutta en ruhtinaana.
Minä palasin sisareni romanttisesta katoamisesta murtuneena ja sen
seikkailevan elämän turmelemana, jota olin viettänyt etsiessäni häntä
kaksitoista vuotta läpi Anatolian, Armenian ja Euroopan Turkin.
Ikäväkseni en voi alkaa kertomalla teille lapsuudestani, sisareni
surullisesta kohtalosta ja niistä luonnottomista oloista, joissa elin.
Se kestäisi liian kauan. Ehkä teen sen joskus, jos vielä silloin
puristatte ystävinä kättäni. Jollette taas sitä tee, on se minulle
aivan yhdentekevää.
Olin siihen aikaan kaksikymmenviisivuotias, minulla oli hiukan rahaa ja
puhuin kolmea itämaista kieltä, mutta olin melkein kokonaan unohtanut
romaniankielen. Lapsuusajan tuttavat eivät minua enää tunteneet ja se
oli minulle mieleen: tahdoin pysyä tuntemattomana. Sitäpaitsi minulla
oli Turkin kansalaisen paperit. Kun lisäksi puhuin huonosti kieltäni,
pidettiin minua muukalaisena.
Miksi palasin maahani? Ilman aikojani ja tärkeästäkin syystä. Ilman
aikojani, koska juureni jo olivat irtautuneet sen maan kamarasta, jossa
olin ensi kertaa nähnyt päivänvalon, ja koska viihdyin hyvin vierailla
mailla. Tämä viihtymys oli kuitenkin vain näennäistä. Vietin vapaata,
mutta paheellista kulkurielämää. Naisista tunsin vain sisareni ja
äitini: puoliso tai rakastajatar oli minulle tuntematon. Ja kuitenkin
minun haluni paloi heihin, mutta pelkäsin lähestyä heitä. — Tällaista
te ette käsitä. Mikael!... Kuinka paljon vääryyttä elämässä tehdään!
Nähdessään raajarikon, jolta puuttuu jalka tahi käsi, ei kukaan häntä
solvaa, mutta jokainen peräytyy, kukaan ei tunne sääliä sielullisesti
raajarikkoista kohtaan!... Ja häneltä puuttuu kuitenkin se pylväs, joka
kannattaa elämää. Se puuttui minulta. Palasin Romaniaan pyytääkseni
sitä niiltä, joiden elämäntavat ovat paremmin todellisen aistielämän
mukaiset. He antoivat sen minulle, mutta suotuaan minun vain hetkisen
tuntea sen tukea, he riistivät sen minulta äkkiä, häpeällisesti,
syösten minut jälleen paheeseen. Se tapahtui näin:
Heti palattuani ryhdyin entiseen ammattiini salepgdi'na
[salep-jauhoista valmistetun kuuman juoman myyjä Itämailla] kierrellen
markkinoilta markkinoille, mutta vain ulkopuolella Brailaa, sen
ympäristöllä ja etäämpänäkin. Kaupungissa ei kukaan tietänyt
ammattiani. Salep-jauhon ostin salaa eräältä turkkilaiselta, uskotellen
olevani hänen maanmiehensä ja antaen hänen tietää vain niin paljon
kuin halusin. Niinpä tein työtä vähän ja ansaitsin hyvin, etenkin kun
saatoin turvautua säästöihini, jotka kannoin vyössäni. Nyt aloin solmia
tuttavuuksia.
Kävin puettuna kuin _ghiabour_ [varakas mies], ja tarjosin
siekailematta lasin viiniä milloin yhdelle milloin toiselle, ja niin
keksin eräänä päivänä vanhan Brailan esikaupungissa hyvän viinin
ja samalla sen, mitä olin etsinyt maahantulostani lähtien (melkein
vuoden): viiniä tarjosi usein kaunis »crasmaritza», ravintolanomistajan
tytär. Ja minusta tuli tuon hyvän viinin uskollinen nauttija ja
niiden salamoiden uhri, jotka leimahtelivat ihailtuni silmistä. Mutta
minä olin varovainen: perhe oli jäyhä ja hyvin rikas. Lisäksi se ei
rakastanut muukalaisia, vaikka sen rikkaus olikin lähtöisin heistä.
Ensi tehtäväni oli siis hankkia kiireesti romanialaiset paperit,
mikä Pyhän Bakshishin [juomaraha] maissa on helppoa. Vuorokaudessa
on »salepgdi Stavro» haudattu ja minusta tulee _Domnul Isvoranu_,
»kuparituotteiden kauppias Damaskuksesta». Nimi ja arvo miellyttävät.
Ollaan kohteliaita ja huomaavaisia. Talossa ei ole emäntää. Isäntä on
vanha, vakava ja potee jalkojaan.
Kolmen kuukauden kuluttua minut pidätetään eräänä iltana aterialle
perheeseen. Tutustun tätiin, joka hoitaa äidinvirkaa ja hukuttaa
tyttären hellyyteensä. Mutta ennen kaikkea totean, että on aina hyvä
valehdella vain puolittain. Pöydässä tapasin kaksi veljeä, suuria
ja vahvoja kuin teloittajat, jotka sattuivat olemaan damaskolaisten
mattojen ja kuparien myyjiä Galatzissa. Onneksi tunsin Damaskuksen ja
heidän ammattinsa paremmin kuin he itse; olin usein kaupitellut tuon
maan mattoja ja kupariteoksia.
Aterian aikana minä puhun, kerron tarinoita ja näkemiäni; kuvaillen
erikoisesti sitä kurjuutta, mikä liittyy näihin Damaskuksen mattoihin
ja kupariesineihin, jotka ovat tykkänään viisivuotiaiden lasten ja
puolisokeiden vanhusten kätten työtä, ja joista edelliset ansaitsevat
kaksi _metelikiä_ (kymmenen penniä) päivässä, tietämättä tuskin
mitään lapsuudesta, ja astuvat elämään kärsimykseen portin kautta;
viimemainitut nääntyen nälkään, osattomina vanhuudelle kuuluvasta
levosta ja rauhasta.
Tarinani huvittavat neitiä, ja niiden surullinen puoli hellyttää hänet
kyyneliin. Mutta toisten sydämet ovat kovat, he ottavat tarinan vain
tarinana. Tämä on minulle epämieluista, vieläpä siinä määrin, että olen
vetäytymäisilläni pois. Mutta ajoissa muistan, etten tule tähän taloon
mennäkseni naimisiin kaikkien kanssa. Tyttö oli mieleiseni ja hänet
tahdoin naida.
Seurusteluni tytön kanssa rajoittui siihen, että kerroin hänelle
kaskuja ja tarinoita.
Kaksi kuukautta tämän ensimäisen päivällisen jälkeen saatoin pitää
itseäni perheen läheisenä tuttavana. Ilmapiiri tässä perheessä, jolla
tuskin oli mitään suhteita, oli tukahduttava, mutta ainoa, joka oli
siihen menehtyä, oli tuo vilkas olento, jota rakastin. Joka ilta
vietin hänen luonaan pari kolme tuntia tarinoiden, runoja lausuen tai
laulellen itämaisia lauluja, sointuvia ja valittavia. Tätiä ja isääkin
tämä huvitti, mutta tyttö oli hulluna ihastuksesta... Hän halusi kuulla
lisää, yhä lisää...
Isä oli karkoittanut myymälästä kaikki häiritsevät ostajat, kaiken
melun, ja harvat poikkesivat sisään tilaamaan jotain nautittavaa.
Myymälän takana olevassa huoneessa, johon johti lasiovi, istui täti,
perheen kaikki kaikessa, korjaillen liinavaatteita ja pitäen uudinten
lomitse silmällä huonosti valaistua myymälää. Neiti ompeli jotakin
korutyötä tai nypläsi pitsiä, isän lojuessa sänkykomerossa torkkuen,
joskus vaikeroiden ja joskus kuunnellen minua. Hän olisi typeryydellään
voinut saattaa lampaankin epätoivoon. Istuen sohvalla hänen lähellään
kerroin kaikenlaista, mikä oli suunnitelmilleni edullista, ja hän nieli
kaiken.
Näin pääsin helposti perille hänen heikosta puolestaan: hän tarvitsi
neuvokkaan miehen jatkamaan liikettä, ja sellaisen hän näki minussa.
Tiedetäänhän, ettei romanialaisesta ole kauppiaaksi; hän on vain maan
orja. Kun hän tahtoi antaa tyttärensä liikeasioihin perehtyneelle
miehelle, ja kun toisaalta vain ulkomaalaiset pystyivät noina aikoina
menestyksellä harjoittamaan kauppaa, oli hän sitäkin tyytyväisempi
tavatessaan maanmiehen, joka oli kokenut maailmaa, osasi vieraita
kieliä, kykenipä vielä neuvomaan hänen molempia poikiaankin, jotka
olivat yhtä typeriä kuin hän itsekin. Olin aina ihmetellyt itsekseni,
kuinka nämä paksupäät olivat voineet hankkia sellaisen omaisuuden,
kun sain kuulla, että manalle mennyt äiti oli ollut ensiluokkainen
liikekyky. Tyttö oli hänen luonteisensa; mutta äidin kuoltua talo oli
vaipunut uneliaisuuteen.
Minun mukanani tuli taloon hengitettävää ilmaa; kukin noista viidestä
hengitti sitä omalla tavallaan. Vanhus ja hänen molemmat poikansa,
jotka viettivät joka toisen sunnuntain perheen piirissä, elehtivät kuin
puolihullut ja olivat tukehduttaa minut kysymyksillään, jotka koskivat
liikeasioita, vain liikeasioita. Pannakseen rehellisyyteni koetukselle
he eivät keksineet mitään sen nerokkaampaa, kuin että lainasivat
minulta rahasumman; joskus he taas itse lainasivat minulle. He olivat
minuun näissä molemmissa suhteissa tyytyväisiä, ja minä päättelin
mielessäni, että typeryys ja raha olivat totisesti kaksoisveljiä. Nämä
kolme olivat muuten yhtä maata.
Vanha nainen, kuolleen perheenäidin sisar, ei nauranut ja itki vieläkin
vähemmän. Sensijaan hän usein uteli liikeasioitani. Aluksi torjuin
hänen kyselynsä, sillä huomasin hänen epäilevän minua. Sittemmin,
rohkaistuneena noiden kolmen kunnon miehen luottamuksesta, selostin
laajasti, kuinka liikeyritykseni parina viime vuonna olivat sujuneet
huonosti tarpeellisen pääoman puutteessa. Tässäkin valehtelin vain
puolittain, sillä mitähän olisinkaan saanut aikaan, jos minulla
olisi ollut käytettävänäni runsaasti rahoja!... Tuona ajankohtana
oli ulkomaisten kupariteosten kauppa kaikkein tuottavinta. Vastaus
tyydytti, sillä enhän koskaan ollut sanonut olevani rikas.
Mutta sydämeni ilo oli kiintymykseni kauniiseen Tincutzaan. Hän yksin
ymmärsi ja rakasti minua, hän yksin sai minut kestämään ja toivomaan
tässä epätoivon talossa.
Vapaana miehenä, joka ei jumaloinut rahaa, ja tottunut kun olin
hengittämään keuhkoihini elämän suuria tuulia, jotka lakaisevat pois
luonnon myrkylliset tautipesäkkeet, viivyin tässä talossa, jossa kaikki
oli itsekkyyden ja typeryyden saastuttamaa, vain hänen vuokseen, joka
kaikin voimin kurkoitti vapautta kohden.
Usein jäimme melkein kahden. Täti meni levolle, sillä hän nousi
aikaisin. Ja silloin, — istuen lähellä isää, josta ei tietänyt,
vaikeroimisesta huolimatta, nukkuiko hän vai valvoi — Tincutza sanoi
minulle, ompeluksensa yli kumartuneena ja luoden minuun katseen, joka
pysähdytti vereni:
»Kertokaa minulle jotakin, herra Isvoranu, jotakin surullista...»
Isä huusi:
»Ei, ei surullista! Se ellostaa mieltäni!...»
»No niin, jotakin iloista sitten», lisäsi tyttö surumielisenä.
»Kerron jotakin, joka sopii kaikille», sanoin minä. »Viime vuonna olin
tavaroineni markkinoilla Jalomitzan [eräs Romanian joki] rannoilla.
Niinkuin tiedätte, on markkinoilla viisasta olla hyvissä väleissä
kaikkien kanssa. Siellä tehdään pian tuttavuuksia ja unohdetaan ne yhtä
pian, mutta markkinakaupustelijat tapaavat helpommin toisensa jälleen
kuin kuollut papin, joka hänet on haudannut...»
»Kas, sepä ovelaa», mutisi vanhus.
»Noudatin siis tuota viisasta käytöstapaa, ja kerronpa, mitä minulle
tuona päivänä sattui. Olin joku aika sitten tutustunut kaupustelijaan,
nimeltä Trandafir, mustalaiseen, joka oli myyvinään helminauhoja,
mutta todellisuudessa koetti houkutella herkkäuskoisia markkinamiehiä
korttipeliin, joka tunnetaan nimellä: _kolme korttia_. Kerta kaikkiaan,
Trandafir oli veijari. Mutta tuo veijari herätti minussa mielenkiintoa.
Hän tuli ja nojautui rattaitani vasten, kaulanauhat pujotettuna
käsivarrelle, poltteli piippuaan sanaakaan sanomatta, ja syljeskeli,
kunnes olin inhoten ajamaisillani hänet tiehensä. Silloin hän hävisi
väkijoukkoon, huudellen »Helminauhoja! Helminauhoja!» Mutta hänen
silmänsä etsiskelivät maalaisia, jotka soveltuisivat osakkaiksi peliin,
ja ken siihen ryhtyi, lopetti tyhjin taskuin. Tahtoen neuvoa häntä
ansaitsemaan elatuksensa kunniallisemmin, ehdotin hänelle kerran, että
hän muuttaisi ammattia.
»Mitä?» vastasi hän, »tahtoisitko minusta toveria?»
»En, sanoin minä, toveria en sinusta tahdo, mutta voisin tehdä sinusta
_salepgdin_. Sillä ansaitsee hyvin.
»Vai ansaitsee hyvin!» huudahti hän. »Salepillasi en koskaan ansaitsisi
kylliksi, voidakseni puolivuosittain liittää uuden dukaatin kauniin
Mirandani kaulaketjuun, joka on tehty riikin dukaateista. Ja silloinpa,
poikaseni, hän lähtisi luotani, sillä rakkaus on häilyväinen!...
Myönsin hänen olevan oikeassa: salep ei tuota dukaatteja, kun
sensijaan hänen »kolme korttiaan»... no niin, hänen »kolme korttiaan»
tuottivat hänelle tuona päivänä, josta puhun, viisi kahdentoista
frangin dukaattia vähemmässä kuin iltapäivässä. Mutta nuo dukaatit
aiheuttivat hyvin huvittavan jutun: putipuhtaaksi tyhjennetty nuori
talonpoika ei päästänytkään Trandafiria käsistään, ja nuo molemmat,
ajettuaan toisiaan vimmatusti takaa pitkin kenttää, päätyivät minun
luokseni, pyytäen minua rauhantuomariksi. Talonpoika sanoi: »Jollei
hän anna rahojani takaisin, on hänen opetettava minulle ammattinsa;
niinpä niin, ammattinsa. Minä teen niinkuin hänkin». Trandafir kohautti
olkapäitään: »Hän on hullu, tuo mies! Mikä meteli! Mikä meteli!» — —
»Niin, ukkelini», sanoi toinen, »rahani tai ammattisi! Ei kannata olla
rehellinen. Teen niinkuin sinäkin!» — »Mutta sinä et ole rehellisempi
kuin minäkään», huusi Trandafir. »Sinä tahdoit voittaa rahani,
mutta minä olin ovelampi, ja voitin sinun rahasi, siinä kaikki». —
»Niinpä niin», myönteli talonpoika, »en ole ollut paljoakaan sinua
rehellisempi. Siksipä annankin sinulle dukaatin, kunhan annat minulle
neljä muuta takaisin. Jollet sitä tee, niin heittäydyn Jalomitzaan, ja
se on synti... Minulla on kotona nuori vaimo yksinään...Me rakastamme
toisiamme... Ja nuo viisi dukaattia riippuivat hänen kaulanauhassaan.
Minä otin ne, ostaakseni kaksi hevosta ja viljelläkseni maata...»
Trandafir hypähti ilmaan kuin raudalla poltettuna. »Mitä?» huusi
hän. »Sinä roisto, riistätkö vaimosi dukaatit ostaaksesi itsellesi
hevosia? Sinä et ansaitse vaimoa, jolla on kaulanauha dukaateista!»
— »Mitäs saatoin tehdä?» vaikeroi nuori mies. — »Mitäkö tehdä?»
raivosi mustalainen. »Olisit mennyt varastamaan ne kolmen peninkulman
päähän kotoasi, ja jättänyt dukaatit vaimosi kaulaan!» Ja minun
puoleeni kääntyen Trandafir sanoi: »Oletko koskaan nähnyt noin
tyhmää romanialaista...» Tämän sanottuaan hän vaipui mietteisiinsä,
poltteli ja sylki. Talonpoika itki kädet kasvoilla. Silloin kävi näin:
Trandafir kääntyi mieheen päin, kiskaisi kädet hänen kasvoiltaan
ja nopeasti kuin jos salama olisi iskenyt, sivalsi häntä kahdesti
korvalle. »Miksi lyöt minua?» huusi mies. — »Koska olet hölmö... En
voi nähdä miehen itkevän», vastasi mustalainen, pyöritellen kiiluvia
silmiään kuin paholainen. »Kas tässä ovat nuo viisi dukaattia ja palaa
tänä yönä kotiisi, mutta pysyttele pyssyn kantaman päässä kylästä,
valtamaantiellä. Aamun sarastaessa tuon sinulle nuo kaksi hevosta ja
annan sinulle vielä kaksi korvapuustia. Ja tämän teen opettaakseni
sinulle, ettet enää toiste, kajoa kauniin naisen dukaatteihin, muussa
tarkoituksessa kuin lisätäksesi niitä». Puoli vuotta tämän seikkailun
jälkeen tapaan Trandafirin Naziruun vievällä tiellä. Hän oli ratsain,
minä rattailla. Sivuuttaessamme toisemme kysyn häneltä: »Oletko pitänyt
sanasi, Trandafir?» — »Olen», vastasi hän minulle, »annoin hänelle
kaksi hevosta ja kaksi korvapuustia».
* * * * *
Isä oli kertoessani nukahtanut, mutta Tincutza oli liikutetumpi
kuin koskaan ennen. Silloin huomasin olevani ensi kertaa elämässäni
yksin kauniin tytön kanssa, joka katseli minua rakastunein, kostein,
säteilevin silmin. Kumartuen minun puoleeni, hän tarttui käteeni ja
sanoi äänellä, joka oli sointuvampi kuin viulun:
»Sanokaahan, herra Isvoranu: voisitteko te rakastaa niinkuin
mustalais-Trandafir?...»
En voi sanoa, polttiko vai jäätikö hänen kätensä minua, mutta sen vain
tiedän, että minut valtasi yht'äkkiä pakokauhu, päätäni huimasi kuin
jos olisin pudonnut katolta, ja muitta mutkitta sieppasin hattuni ja
syöksyin ulos.
Hän piti menettelyäni kujeiluna ja nauroi kovin nähdessään minut
seuraavana päivänä. Mutta minä olin lohduton: naispelkoni ilmeni
voimakkaampana kuin milloinkaan. Kaikki toivo kuukausia kestäneen
tuttavallisuuden hyväätekevästä vaikutuksesta häipyi pois. Minä olin
yhä edelleen sielultani rampa.
Mutta aivan kuten on hevosten laita, jotka pelkäävät tulta, aloin
minäkin uskotella itselleni, että pitelemällä liekkiä nenäni edessä,
en lopulta sitä enää pelkäisi. Ja kukapa ties? Mitä me oikeastaan
tiedämme ihmisluonnosta? Vähemmän kuin eläimet!... Jos minulla olisi
ollut tilaisuutta viihdyttää luonnottomia viettejäni ja kesyttää
villiytyneitä vaistojani olisin ehkä löytänyt tasapainon. Mutta
siihen olisi tarvittu ihmisten hyväntahtoisuutta ja olosuhteiden
myötävaikutusta. Ei edelliset enempää kuin jälkimmäisetkään huolineet
pelastaa ihmistä. Jälkimmäiset ovat tehneet minusta köyhän miehen, kun
taas edelliset eivät nähneet muuta kuin oman itsekkyytensä. Seurauksena
oli, että puskimme päämme murskaksi seinää vasten. Mutta meistä
kahdesta olin minä surkuteltavampi.