Hän katseli Mauricea suloisilla, runollisilla silmillään.
»Entä te itse», sanoi hän, »ettekö ole surullisempi kuin tavallisesti?»
»Minulla onkin syytä olla surullinen», sanoi Maurice, »minä olen
onneton; entä te?»
»Tekö onneton?»
»Varmasti, ettekö ole joskus huomannut ääneni värisemisestä, että
kärsin? Eikö ole sattunut, että minä, keskustellessani teidän ja
miehenne kanssa, äkkiä nousen seisomaan ja minun täytyy mennä ulos
raikkaaseen ilmaan, koska sydämeni tuntuu halkeavan.»
»Mutta», kysyi Geneviève ymmällä, »mistä otaksutte tuon tuskan
johtuvan?»
»Jos olisin oikullinen nainen», sanoi Maurice nauraen tuskallista
naurua, »sanoisin olevani hermosairas».
»Ja nyt tälläkin hetkellä te kärsitte?»
»Suuresti», sanoi Maurice.
»Siinä tapauksessa lähdemme takaisin.»
»Nytkö jo, madame?»
»Varmasti.»
»Voi, sehän oli totta», mutisi nuori mies, »unohdin, että hra Morand
palaa Rambouilletista tänä iltana, ja nythän tulee jo pimeä».
Geneviève katsahti häneen nuhtelevin ilmein.
»Voi, vieläkin?» sanoi hän.
»Miksi ylistitte minulle Morandia niin mahtipontisesti muutama päivä
sitten?» sanoi Maurice. »Se on teidän vikanne.»
»Milloin on kielletty», kysyi Geneviève, »lausumasta niille
henkilöille, joita pitää arvossa, ajatustaan miehestä, josta pitää?»
»Tuo pitäminen on hyvin voimakasta, kun se panee jouduttamaan
askeleita, kuten te tällä hetkellä teette, pelätessänne myöhästyvänne
muutaman minuutin.»
»Olette tänään kohtuuton mitä suurimmassa määrässä, Maurice; enkö ole
viettänyt osaa päivästä teidän kanssanne?»
»Olette oikeassa, vaadin liikaa tosiaankin», vastasi Maurice antaen
kiivaudelleen vallan. »Palatkaamme hra Morandin luo, palatkaamme.»
Geneviève tunsi harmin siirtyvän mielestä sydämeensä.
»Niin», sanoi hän, »lähtekäämme hra Morandin luo. Hän on ainakin
sellainen ystävä, joka ei milloinkaan ole tuottanut minulle kärsimystä.»
»Sellaiset ystävät ovat kullan arvoiset», sanoi Maurice ollen
tukehtumaisillaan mustasukkaisuudesta, »ja minäkin omasta puolestani
haluaisin tuntea sellaisia».
He olivat tällöin joutuneet valtatielle. Taivaanranta ruskotti;
aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet kimaltelivat
Invalidikirkon kullatuista korureunuksista. Ensimmäinen tähti, sama,
joka muutamaa päivää aikaisemmin oli kiinnittänyt Geneviève» huomiota,
tuikki taivaan kirkkaasta sinestä.
Geneviève veti kätensä pois Mauricen kainalosta alistuen surullisena
kohtaloonsa.
»Miksi saatatte minut kärsimään?» sanoi hän.
»Voi», sanoi Maurice, »siksi, että olen vähemmän taitava kuin muutamat
tuntemani henkilöt; siksi, etten osaa olla sellainen, että ihmiset
minua rakastaisivat».
»Maurice», huusi Geneviève.
»Voi, madame, jos hän aina on hyvä, aina tasainen, niin se johtuu
siitä, ettei hän kärsi.»
Geneviève laski taas uudestaan valkean kätensä Mauricen jäntevälle
käsivarrelle.
»Minä rukoilen teitä», sanoi hän muuttuneella äänellä, »älkää puhuko
enää, älkää puhuko enää».
»Miksi niin?»
»Koska äänenne tekee minuun kipeätä.»
»Siis minussa on kaikki teille epämieluisaa, vieläpä äänenikin?»
»Olkaa Herran tähden vaiti.»
»Tottelen teitä, madame.»
Tuo kiihkeä nuori mies nosti kätensä otsalleen, joka oli märkänä hiestä.
Geneviève näki, että hän todella kärsi. Mauricen luonteisilla miehillä
on tuskia, joita tavalliset ihmiset eivät tunne.
»Olette ystäväni, Maurice», sanoi Geneviève katsoen häneen taivaallisin
ilmein; »ystävä, joka on minulle kallis: käyttäytykää, Maurice, niin,
etten menetä tätä ystävääni».
»Voi, ette te häntä kauan surisi», huudahti Maurice.
»Erehdytte», sanoi Geneviève, »minä surisin teitä kauan, aina!»
»Geneviève, Geneviève», huudahti Maurice, »säälikää minua!»
Geneviève värisi.
Ensi kerran oli Maurice lausunut hänen nimensä niin kiihkeällä äänellä.
»No niin», jatkoi Maurice, »koska olette arvannut ajatukseni, antakaa
minun sanoa teille kaikki, Geneviève; sillä vaikka tappaisitte
minut katseellanne... olen ollut vaiti liian kauan; nyt minä puhun,
Geneviève!»
»Hyvä herra», sanoi nuori nainen, »olen ystävyytemme nimessä rukoillut
teitä olemaan vaiti; hyvä herra, pyydän sitä vielä, minun vuokseni,
jollei itsenne tähden. Ei sanaakaan enää, taivaan nimessä, ei sanaakaan
enää!»
»Ystävyys, ystävyys! Ah, jos tarjoatte minulle sellaista ystävyyttä,
jota osoitatte hra Morandille, en enää tahdo teidän ystävyyttänne,
Geneviève; minulle on annettava enemmän kuin muille!»
»Riittää jo», sanoi rouva Dixmer, tehden kuningattaren eleen, »jo
riittää, herra Lindey; tässä on vaunumme, pyydän teitä saattamaan minut
mieheni luokse».
Maurice värisi kuumeesta ja liikutuksesta; kun Geneviève noustakseen
vaunuihin, jotka todella olivat vain muutaman askelen päässä, laski
kätensä Mauricen käsivarrelle, tuntui nuoresta miehestä, kuin olisi
käsi ollut tulessa. Molemmat nousivat vaunuihin; Geneviève istui
takaistuimelle ja Maurice vastapäätä. Ajeltiin koko Pariisin halki
kummankaan sanomatta sanaakaan.
Geneviève oli vain koko matkan pitänyt nenäliinaa silmillään.
Kun he astuivat tehtaaseen, istui Dixmer työnsä ääressä toimistossaan;
Morand saapui Rambouilletista ja meni muuttamaan pukua. Geneviève
ojensi kätensä Mauricelle astuessaan huoneeseensa ja sanoi:
»Jääkää hyvästi, Maurice, olette niin tahtonut.»
Maurice ei vastannut mitään; hän astui suoraan uunin luo, missä riippui
Genevièveä esittävä pienoiskuva: hän suuteli sitä kiihkeästi, puristi
sitä sydäntään vastaan, asetti sen jälleen paikalleen ja lähti ulos.
Maurice oli tullut kotiin tietämättä miten; hän oli kävellyt koko
Pariisin halki, näkemättä mitään, kuulematta mitään: kaikki mitä
hänelle oli tapahtunut, oli kuin unennäköä hänen voimatta tehdä
itselleen tiliä yhtä vähän teoistaan kuin sanoistaan, saati sitten
vaikuttimena olleesta tunteesta. On olemassa hetkiä, jolloin vakavinkin
mieli, paraskin itsensähillitsijä hairahtuu rajuihin tekoihin, joihin
mielikuvituksen alemmat voimat hänet johtavat.
Mauricen kotiinmeno oli ollut, kuten olemme sanoneet, pikemmin juoksua
kuin tavallisia paluuta; hän riisuutui käyttämättä palvelijansa
apua, ei vastannut keittäjälleen, joka näytti hänelle valmiiksi
katetun illallispöydän; sitten hän otti päivän kirjeet pöydältä,
luki ne kaikki, toisen toisensa perästä, ymmärtämättä sanaakaan.
Mustasukkaisuuden sumu, järjen humala ei vielä ollut kokonaan haihtunut.
Kello kymmeneltä Maurice pani maata koneellisesti, kuten hän oli tehnyt
kaikki jätettyään Genevièven.
Jos Mauricelle hänen levollisina hetkinään olisi kerrottu omasta
omituisesta käytöksestään kuten toisesta henkilöstä, ei hän olisi
sitä ymmärtänyt, vaan olisi pitänyt hulluna miestä, joka tekee noin
epätoivoisen teon, sillä eihän sitä ollut oikeuttanut Genevièven
liiallinen umpimielisyys eikä liiallinen kevytmielisyys; hän tunsi
ainoastaan, että hirveä isku oli murskannut hänen toiveensa. Näistä
hän ei koskaan ollut tehnyt itselleen tiliä, ja kuitenkin niihin,
niin epämääräisiä kuin ne olivatkin, perustuivat kaikki hänen onnensa
unelmat, jotka käsin saavuttamattoman sumun lailla leijailivat
taivaanrannalla muotoa vailla.
Niinpä kävikin Mauricen kuten melkein aina käy tällaisissa tapauksissa:
saamansa iskun huumaamana hän nukahti heti kun tunsi olevansa
vuoteessa, tai oikeammin hän eli aivan tunteettomana seuraavaan päivään
asti.
Kuitenkin herätti hänet eräs ääni: sen sai aikaan hänen kotiapulaisensa
avaamalla oven; hän tuli tapansa mukaan avaamaan Mauricen makuuhuoneen
ikkunat erääseen suureen puutarhaan päin sekä tuomaan kukkia huoneeseen.
V. 1793 viljeltiin hyötökukkia ja Maurice oli niihin ihastunut; mutta
nyt hän ei edes katsahtanut niihin; hän nojasi puoleksi kohollaolevan,
raskaan päänsä käteensä ja koetti palauttaa muistiinsa edellisen illan
tapahtumia.
Voimatta antaa vastausta kysyi Maurice itseltään, mitkä seikat olivat
hänen hullun tekonsa aiheina; ainoa oli hänen mustasukkaisuutensa
Morandille; mutta hetki oli huonosti valittu hänen ollessaan
mustasukkainen miehelle, joka oli poissa Rambouilletissa, vieläpä
ollessaan kahdenkesken rakastamansa naisen kanssa ja ihanassa
luonnossa, jonka kevään ensimmäiset kauniit päivät olivat herättäneet.
Aiheena ei ollut hänen epäilynsä siitä, mitä mahdollisesti oli
tapahtunut siinä Auteuilin talossa, jonne hän oli saattanut Genevièven
ja jossa tämä oli viipynyt yli tunnin; ei, vaan hänen elämänsä
lakkaamattomana tuskana oli ajatus, että Morand oli rakastunut
Genevièveen; ja kuitenkaan — mikä omituinen aivojen mielikuvitus,
omituinen oikun yhdistelmä — ei Dixmerin liiketoveri milloinkaan ollut
tehnyt viittaustakaan, luonut katsetta, lausunut sanaakaan, joka olisi
tehnyt tällaisen olettamuksen todennäköiseksi.
Palvelijan ääni herätti hänet mietteistään.
»Kansalainen», sanoi tämä osoittaen pöydällä olevia avattuja kirjeitä,
»oletteko jo valinnut näistä säilytettävät vai poltanko minä ne kaikki?»
»Mitkä niin?» kysyi Maurice.
»Ne kirjeet, jotka kansalainen luki eilen ennen maatamenoaan.»
Maurice ei muistanut lukeneensa niistä ainoatakaan.
»Polttakaa kaikki», sanoi hän.
»Tässä on tämänpäiväiset, kansalainen», sanoi kotiapulainen.
Hän ojensi Mauricelle pinkan kirjeitä ja meni heittämään toiset uuniin.
Maurice otti saamansa kirjeet, tunsi sormiensa välissä sinetin ja luuli
hämärästi tuntevansa tutun hajuveden.
Hän selaili kirjeitä ja löysi niiden joukosta sinetöidyn kuoren, jonka
käsiala sai hänet hätkähtämään.
Tämä mies, joka rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin, kalpeni tuntiessaan
pelkän kirjeen tuoksun.
Kotiapulainen tuli hänen luokseen kysyäkseen, mikä häntä vaivasi, mutta
Maurice viittasi häntä poistumaan.
Maurice käänteli kirjettä käsissään; hän aavisti sen sisältävän
onnettomuuden sanoman ja vapisi, kuten vapisee ihminen, joka odottaa
kohtalonsa ratkaisua.
Vihdoin hän keräsi koko rohkeutensa, avasi kirjeen ja luki seuraavaa:
»Kansalainen Maurice.
On välttämätöntä katkaista siteet, jotka Teidän puolestanne pyrkivät
ylittämään ystävyyden rajat. Olette kunniallinen mies, kansalainen,
ja nyt, kun yö on kulunut siitä, mitä eilen illalla tapahtui meidän
välillämme, Teidän täytyy käsittää, ettei käyntinne talossamme enää
ole mahdollinen. Jätän Teidän huoleksenne esittää miehelleni sellaisen
anteeksipyynnön kuin haluatte. Jos vielä tänään näen kirjeen saapuvan
Teiltä hra Dixmerille, on se merkkinä siitä, että minulla on syytä
kaivata ystävää, joka onnettomuudekseen on hairahtunut, mutta jota
kaikki yhteiskunnalliset sopivaisuuden lait estävät näkemästä jälleen.
Hyvästi ikuisesti.
Geneviève.