Maurice kutsui palvelijan.
»Kuka tämän kirjeen toi?»
»Muuan lähetti.»
»Onko hän siellä vielä?»
»On.»
Maurice ei huoannut, ei epäröinyt. Hän hypähti vuoteestaan, veti housut
jalkaansa, istuutui pulpettinsa ääreen, otti ensimmäisen käsillä olevan
paperiarkin (sattumalta se oli sellainen, jonka otsakkeeseen oli
painettu piirin nimi), ja kirjoitti:
»Kansalainen Dixmer.
Olen pitänyt Teistä Ja pidän Teistä yhä edelleenkin, mutta en voi enää
tavata Teitä.»
Maurice mietti syytä, miksi hän ei enää voisi tavata kansalaista
Dixmeriä, Ja vain yksi mahdollisuus tuli hänen mieleensä; sama
mahdollisuus olisi tuohon aikaan juolahtanut kaikkien mieleen. Hän
jatkoi siis:
»On liikkeellä huhuja, jotka tietävät Teidän olevan laimean yhteisille
asioille. En ensinkään halua syyttää Teitä enkä ole myöskään saanut
valtuutta puolustaa Teitä. Valitan sitä suuresti Ja pyydän Teitä
olemaan vanna siitä, että salaisuutenne ovat iäksi kätkettyinä
sydämeeni.»
Maurice ei edes lukenut lävitse kirjettään, jonka, kuten jo
mainitsimme, oli kirjoittanut ensimmäisen mieleen tulleen ajatuksen
vallassa. Hän ei epäillyt, minkä vaikutuksen se aikaansaisi.
Dixmer, tuo mainio isänmaanystävä, kuten Maurice oli ainakin heidän
keskusteluistaan voinut havaita, olisi pahoillaan saadessaan sen:
hänen vaimonsa ja kansalainen Morand kehoittaisivat häntä pysymään
lujana, joten hän ei edes vastaisi kirjeeseen, ja unohdus peittäisi
mustaan harsoonsa onnellisen menneisyyden muuttaen sen kolkoksi
tulevaisuudeksi. Maurice allekirjoitti ja sinetöi kirjeen, antoi sen
kotiapulaiselleen, ja lähetti lähti.
Silloin pääsi heikko huokaus tasavaltalaisen rinnasta; hän otti
hansikkaansa ja hattunsa ja lähti piirin huoneistoon.
Hän, Brutus-parka, toivoi saavansa stoalaisuutensa takaisin käymällä
käsiksi yleisiin asioihin.
Yleisten asioitten tila oli kauhea: toukokuun 31 päivä oli likellä.
Hirmuvalta, joka tulvivana koskena syöksyi vuoren korkeudesta, yritti
riuhtaista mukanaan sen padon, jota sille suluksi koettivat rakentaa
girondistit, nuo julkeat maltilliset, jotka olivat rohjenneet vaatia
rangaistusta syyskuun joukkomurhista ja taistella hetken pelastaakseen
kuninkaan hengen.
Mauricen tehdessä työtä niin kiihkeästi, että kuume, jonka hän siten
tahtoi karkoittaa, jäyti hänen sydämensä sijasta hänen aivojaan, saapui
lähetti vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja saattoi talon asukkaat
hämmästyksen ja kauhistuksen valtaan.
Kirje, joka ensin tuotiin Genevièven nähtäväksi, anneltiin sitten
Dixmerille.
Dixmer avasi ja luki sen ymmärtämättä aluksi mitään: sitten
hän ilmoitti sen sisällön kansalaiselle Morandille, joka laski
tuhkanharmaaksi käyneet kasvonsa kätensä varaan.
Siinä tilanteessa, missä Dixmer, Morand ja heidän toverinsa olivat
(josta Maurice oli täysin tietämätön, mutta josta lukijat ovat päässeet
selville), vaikutti tämä kirje tosiaankin kuin salamanisku.
»Onko hän rehellinen mies?» kysyi Dixmer hätääntyneenä.
»On», vastasi Morand epäröimättä.
»Yhtä kaikki!» puuttui puheeseen äärimmäisiä toimenpiteitä ehdottanut
mies, »teimme hullusti, kun emme tappaneet häntä».
»Hyvä ystävä», sanoi Morand, »me taistelemme väkivaltaa vastaan, me
leimaamme sen rikokseksi. Olemme tehneet oikein, olkoonpa sillä mitkä
seuraukset hyvänsä, kun emme ole murhanneet miestä; sanon sitäpaitsi
vielä kerran, että pidän Mauricea jalona ja kunniallisena miehenä.»
»Mutta jos tämä jalo ja kunniallinen mies on vallankumouskiihkoilija,
katsoisi hän ehkä itse rikokseksi, jos on saanut ilmi jotakin, olla
uhraamatta omaa kunniataan isänmaan alttarilla, kuten heillä on tapana
sanoa.»
»Mutta luuletteko hänen tietävän jotakin?» sanoi Morand.
»No, ettekö sitten kuule? Hänhän puhuu salaisuuksista, jotka ovat
kätkettyinä hänen sydämeensä.»
»Ne koskevat nähtävästi salakuljetustamme, josta olen hänelle kertonut.
Ei hän muita tunne.»
»Mutta», sanoi Morand, »eikö hän ole ensinkään epäillyt tuota kohtausta
Auteuilissa? Tiedättehän, että hän saattoi vaimoanne?»
»Minä itse sanoin Genevièvelle, että hän ottaisi Mauricen mukaansa
turvakseen.»
»Kuulkaa», sanoi Morand, »saamme pian nähdä, ovatko nämä epäilyt
oikeat. Pataljoonallamme on vartiovuoro Templessä kesäkuun 2 päivänä,
siis viikon perästä; te olette kapteeni, Dixmer, ja minä olen
luutnantti; jos pataljoonamme tai komppaniammekaan saa peruutuksen,
kuten pari päivää sitten sai Butte-des-Moulinsin pataljoona, jonka
sijalle Santerre asetti Gravilliersin pataljoonan, tiedämme, että
kaikki on tullut ilmi, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin
paeta Pariisista tai kuolla taistellen. Mutta jos kaikki käy kuten on
suunniteltu...»
»Olemme hukassa yhtä kaikki», väitti Dixmer.
»Miksi niin?»
»Mutta eikö kaikki perustunut tämän kaupunginvirkamiehen apuun? Eikö
juuri hänen pitänyt vaikka tietämättään avata meille tie kuningattaren
luo asti?»
»Se on totta», sanoi Morand alakuloisena.
»Näette siis», sanoi Dixmer taas, rypistäen kulmiaan, »että meidän on
hinnalla millä hyvänsä uudestaan solmittava suhteet tuohon mieheen».
»Mutta jos hän kieltäytyy, jos hän pelkää itse joutuvansa vaaraan?»
sanoi Morand.
»Kuulkaa», sanoi Dixmer, »menen kysymään Genevièveltä; hänhän oli
viimeksi hänen seurassaan, ehkä hän tietää jotakin».
»Dixmer», sanoi Morand, »olen pahoillani, että sekoitatte Genevièven
kaikkiin juoniimme; ei niin, ette pelkäisin hänen antavan ilmi jotakin
varomattomasti, hyvä Jumala, mutta esittämämme osa on kauhea, ja minä
sekä häpeän että säälin asettaa naisen päätä pelimme panokseksi.»
»Naisen pää», vastasi Dixmer, »painaa yhtä paljon kuin miehenkin
siellä, missä juonet, viattomuus tai kauneus voivat aikaansaada yhtä
paljon tai joskus enemmänkin kuin voima, valta ja rohkeus; Genevièvellä
on sama vakaumus ja samat harrastukset kuin meilläkin; olkoon hänellä
sama kohtalokin.»
»Kysykää sitten, rakas ystävä», vastasi Morand; »olen sanonut mitä
minun tuli sanoa. Geneviève on joka suhteessa arvokas siihen tehtävään,
jonka hänelle annatte, tai oikeammin, jonka hän itse on ottanut.
Marttyyrit tehdään pyhimyksistä.»
Ja hän ojensi valkean, naisellisen kätensä Dixmerille, joka puristi
sitä lujissa kourissaan.
Dixmer kehoitti Morandia ja tovereitaan olemaan enemmän varuillaan kuin
koskaan ennen ja lähti sitten Genevièven luo.
Geneviève istui pöydän ääressä kumartuneena katsellen koruompelusta.
Hän kääntyi kuullessaan oven avautuvan ja näki Dixmerin.
»Oi, tehän se olette, hyvä ystävä», sanoi hän.
»Niin», vastasi Dixmer tyynesti hymyillen; »olen saanut
Maurice-ystävältämme kirjeen, josta en ymmärrä mitään. Lukekaapa se ja
sanokaa, mitä siitä ajattelette.»
Geneviève otti kirjeen käteensä, jonka vapisemista hän ei kaikesta
itsehillinnästä huolimatta voinut salata, ja alkoi lukea.
Dixmer seurasi silmillään hänen lukemistaan rivi riviltä.
»No niin?» sanoi hän, kun Geneviève oli lopettanut.
»No niin, luulen, että hra Maurice Lindey on rehellinen mies», vastasi
Geneviève erittäin rauhallisesti, »ja ettei hänen puoleltaan tarvitse
pelätä mitään».
»Luuletteko, ettei hän tiedä, keitä ne henkilöt olivat, joita kävitte
tapaamassa Auteuilissa?»
»Varmasti ei tiedä.»
»Mistä johtuu siis tämä odottamaton jyrkkyys? Näyttikö hän teistä eilen
kylmemmältä tai kiihtyneemmältä kuin tavallisesti?»
»Ei», vastasi Geneviève; »luulen, että hän oli samanlainen kuin
ennenkin».
»Miettikää tarkoin tätä vastausta, Geneviève; sillä teidän tulee
ymmärtää, että vastauksenne vaikuttaa syvälti kaikkiin suunnitelmiimme.»
»Malttakaahan», sanoi Geneviève, jonka liikutus kuitenkin
tuli näkyviin, vaikka hän kaikin tavoin koetti pysyä kylmänä:
»malttakaahan...»
»Hyvä!» sanoi Dixmer, jonka kasvojen lihakset hieman jännittyivät;
»hyvä, palauttakaa kaikki mieleenne, Geneviève».
»Niin, minä muistan; hän oli eilen ilkeä; hra Maurice pyrkii olemaan
hiukan itsevaltias ystävyyssuhteissaan... ja toisinaan olemme olleet
kokonaisen viikon äkeissämme toisillemme.»
»Olisiko tuo siis pelkkää huonoa tuulta?» kysyi Dixmer.
»Se on luultavaa.»
»Geneviève, ymmärtäkää, että meidän asemassamme emme tarvitse luuloa,
vaan varman tiedon.»
»No niin, hyvä ystävä... olen siitä varma.»
»Tämä kirje ei siis olisi muuta kuin tekosyy olla käymättä talossa?»
»Hyvä ystävä, kuinka tahdotte, että puhuisin teille sellaisista
asioista?»
»Puhukaa, Geneviève», vastasi Dixmer, »sillä enhän pyytäisi sitä
keltään muulta naiselta kuin teiltä».
»Se on tekosyy», sanoi Geneviève luoden silmänsä alas.
»Aha», sanoi Dixmer. Hän oli hetken vaiti, nojasi sitten kätensä
vaimonsa tuolin selkämykseen pidettyään sitä ensin liiviensä alla ja
koetettuaan sillä hillitä levotonta sydäntään.
»Tehkää minulle palvelus, rakas ystävä», sanoi Dixmer.
»Mikä niin?» kysyi Geneviève kääntyen mieheensä päin hämmästyneenä.
»Jotta vaarasta ei jäisi rahtuakaan jäljelle; Maurice saattaa olla
paremmin perillä salaisista asioistamme, kuin mitä aavistammekaan. Se,
mitä luulette tekosyyksi, saattaakin olla todellista. Kirjoittakaa
hänelle pari sanaa.»
»Minäkö?» sanoi Geneviève vavahtaen.
»Niin, te juuri; sanokaa, että te olette avannut kirjeen ja että
haluatte saada siihen selityksen; silloin hän tulee tänne, voitte
tutkia häntä ja arvata helposti, mistä on kysymys.»
»En suinkaan», huudahti Geneviève, »en voi täyttää pyyntöänne; minä en
tee sitä!»
»Rakas Geneviève, kun niin suuret edut kuin ne, jotka ovat meidän
vastuullamme, ovat vaarassa, kuinka voivat itserakkauden kurjat
vaatimukset saada teidät perääntymään?»
»Olen sanonut teille mielipiteeni Mauricesta, hyvä herra», vastasi
Geneviève; »hän on rehellinen, hän on ritarillinen, mutta oikullinen,
enkä minä tahdo alistua kenenkään muun kuin mieheni vallan alle».
Tämän vastauksen hän antoi niin rauhallisesti ja niin varmasti, että
Dixmer ymmärsi enemmät pyynnöt ainakin tällä hetkellä turhiksi; hän ei
siis vastannut sanaakaan, katsahti Genevièveen salaa, painoi kätensä
hiestyneelle otsalleen ja lähti ulos.
Morand odotti häntä levottomana. Dixmer kertoi hänelle koko keskustelun
sana sanalta.
»Hyvä», vastasi Morand, »jättäkäämme tämä asia ja älkäämme ajatelko
sitä enää. Mieluummin kuin tuottaisin rahtuakaan huolta vaimollenne,
ennemmin kuin loukkaisin Genevièven itsetuntoa, luovun...»
Dixmer laski kätensä hänen olkapäälleen.
»Hyvä herra, olette hullu», sanoi hän katsellen Morandia silmiin,
»taikka ette sitten ajattele sanaakaan siitä, mitä puhutte».
»Kuinka, Dixmer, luuletteko niin!»
»Luulen, herra ritari, ettei teillä ole enempää oikeutta kuin
minullakaan antaa sydämenne kehoitusten johtaa arvosteluanne. Ette te,
en minä eikä Geneviève ole riippumattomia, Morand. Meidät on kutsuttu
puolustamaan erästä aatetta, ja aatteet tarvitsevat välineinään
henkilöitä murskaten heidät sitten.»
Morand vavahti ja jäi sanattomaksi tuskallisiin mietteisiin.
He tekivät täten muutaman kierroksen puutarhassa vaihtamatta sanaakaan.
Sitten Dixmer jätti Morandin yksin.
»Minun on anneltava muutamia määräyksiä», sanoi hän täysin levollisella
äänellä. »Jätän teidät tänne, herra Morand.»
Morand ojensi kätensä Dixmerille ja katseli hänen poistumistaan.
»Dixmer-parka», sanoi hän, »pelkäänpä hänen uhraavan enimmän koko tässä
asiassa».
Dixmer meni todella työpajalleen, antoi joitakin määräyksiä, tarkasti
päiväkirjat, käski jakamaan piirin köyhille leipää sekä polttoaineeksi
parkkia ja palattuaan sitten huoneistoonsa heitti yltään työpuvun ja
pani paremman ylleen.
Tuntia myöhemmin keskeytti Mauricen luvun ja puheenpidon hänen
kotiapulaisensa, joka kumartuen sanoi hiljaa hänen korvaansa:
»Kansalainen Lindey, joku, jolla ainakin oman väitteensä mukaan on
erittäin tärkeitä asioita puhuttavana teille, odottaa teitä kotona.»
Maurice palasi kotiin ja oli hyvin hämmästynyt nähdessään Dixmerin
istuvan siellä selailemassa sanomalehtiä. Kotimatkalla hän oli
koko ajan kysellyt palvelijaltaan, mutta tämä, joka ei tuntenut
nahkurimestaria, ei osannut antaa hänestä lähempiä tietoja.
Huomatessaan Dixmerin pysähtyi Maurice kynnykselle ja punastui vastoin
tahtoansa.
Dixmer nousi seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.
»Mikä teitä vaivaa, ja mitä olette kirjoittanut minulle?» kysyi hän
nuorelta mieheltä. »Se on minulle todella kova isku, rakas Maurice.
Kirjoitatte, että olen laimea ja huono isänmaanystävä. Älkää joutavia,
sellaisia syytöksiä ette voi todistaa minulle päin kasvoja; myöntäkää
toki pikemmin, että tahallanne haette riitaa!»
»Myönnän teille, mitä ikinä haluatte, rakas Dixmer, sillä olette aina
kohdellut minua hienosti; mutta yhtä kaikki olen tehnyt päätökseni, ja
tämä päätös on peruuttamaton.»
»Kuinka niin?» kysyi Dixmer; »itse myönnätte, ettei teillä ole mitään
muistutettavaa meitä vastaan, ja kuitenkin jätätte meidät?»
»Rakas Dixmer, uskokaa pois, että tehdessäni, kuten teen, luopuessani
sellaisesta ystävästä kuin te, täytyy minulla olla varsin pätevät syyt.»
»Niin kyllä; mutta missään tapauksessa», vastasi Dixmer ollen
hymyilevinään, »ei niitä syitä, joista minulle kirjoititte. Ne syyt
ovat pelkkiä tekosyitä.»
Maurice mietti hetkisen.
»Kuulkaa, Dixmer», sanoi hän, »elämme sellaisena ajankohtana, jolloin
kirjeessä lausuttu epäily saattaa kiusata teitä ja varmasti kiusaakin,
ymmärrän sen hyvin; ei siis olisi kunniallisen miehen mukaista antaa
teidän jäädä sellaisen levottomuuden valtaan. Niin, Dixmer, ne syyt,
jotka ilmoitin teille, olivat vain tekosyitä.»
Tämä tunnustus, jonka olisi pitänyt tehdä kauppias iloiseksi, näytti
päinvastoin synkistävän häntä.
»Mutta mikä siis on todellinen aihe?» sanoi Dixmer.
»En voi sanoa sitä teille», vastasi Maurice; »mutta olen kuitenkin
varma, että jos tuntisitte sen, hyväksyisitte sen myös».
Dixmer ei hellittänyt.
»Haluatte ehdottomasti tietää?» sanoi Maurice.
»Haluan», vastasi Dixmer.
»No niin», vastasi Maurice, joka tunsi jonkinlaista helpotusta
lähestyessään totuutta, »aihe on tämä: teillä on nuori ja kaunis vaimo,
jonka siveys, vaikka se onkin hyvin tunnettu, ei ole kyennyt estämään
selittämästä käyntejäni teidän luonanne väärässä valossa».
Dixmer kalpeni hiukan.
»Todellako?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa, rakas Maurice, on
aviomiehen kiitettävä teitä siitä pahasta, jonka teette ystävälle.»
»Ymmärrätte», sanoi Maurice, »etten ole niin itserakas, että luulisin
läsnäoloni olevan vaarallisen teidän rauhallenne tai vaimonne rauhalle,
mutta se saattaa olla aiheena panettelulle, ja tiedättehän, että mitä
mielettömämpiä parjaukset ovat, sitä helpommin niihin uskotaan».
»Lapsellista», sanoi Dixmer kohottaen olkaansa.
»Olkoon lapsellista, jos niin haluatte», vastasi Maurice; »mutta erossa
ollen emme ole vähemmän hyvät ystävät, sillä emme voi soimata toisiamme
mistään; kun sen sijaan lähellä...»
»No niin, lähellä?»
»Olisivat asiat saattaneet kääntyä niin, että olisimme tulleet
katkeriksi.»
»Luuletteko, Maurice, että olisin saattanut uskoa...?»
»Voi, hyvä Jumala!» huudahti nuori mies.
»Mutta miksi kirjoititte minulle ettekä puhunut, Maurice?»
»Kas niin, juuri estääkseni tällaista kohtausta.»
»Oletteko siis pahoillanne, Maurice, siitä, että rakastan teitä
kylliksi tullakseni pyytämään selitystä?» huudahti Dixmer.
»Ei, juuri päinvastoin», huudahti Maurice, »minähän olen onnellinen,
vannon sen, siitä, että vielä kerran olen saanut nähdä teidät,
viimeisen kerran».
»Viimeisen kerranko, kansalainen? Me rakastamme teitä kuitenkin
paljon», toisti Dixmer tarttuen Mauricen käteen ja puristaen sitä
omissaan.
Maurice vavahti.
»Morand», jatkoi Dixmer, jolta ei tämä vavahdus ollut jäänyt
huomaamatta, vaikka hän ei sitä näyttänyt, »Morand sanoi minulle tänä
aamuna taas uudestaan: 'tehkää kaikki voitavanne, jotta tuotte tuon
rakkaan hra Mauricen taas mukananne'».
»Hyvä herra», sanoi nuori mies rypistäen kulmiaan ja vetäen pois
kätensä, »en ole luullut, että kansalaisen Morandin ystävyys minua
kohtaan menisi niin pitkälle».
»Epäilettekö sitä?» kysyi Dixmer.
»Minä», vastasi Maurice, »en usko sitä enkä epäile sitä, minulla ei ole
mitään syytä ajatella sitä asiaa; kun menin teidän luoksenne, Dixmer,
menin sinne teidän ja vaimonne vuoksi, mutta en kansalaisen Morandin
tähden».
»Ette tunne häntä, Maurice», sanoi Dixmer; »Morand on jalo mies».
»Myönnän sen», sanoi Maurice hymyillen katkerasti.
»Palatkaamme nyt», jatkoi Dixmer, »käyntini aiheeseen».
Maurice kumarsi, kuten tekee mies, jolla ei ole enää mitään sanottavaa,
vaan joka odottaa toisen esitystä.
»Sanotte siis, että on puheita liikkeellä?»
»Niin on, kansalainen», sanoi Maurice.
»No niin, hyvä, puhukaamme avoimesti. Miksi otitte varteen jonkun
toimettoman naapurin lörpötyksen? Eikö teillä, Maurice, ole puhdas
omatunto ja Genevièvellä nuhteettomuutensa?»
»Olen nuorempi teitä», sanoi Maurice, joka alkoi ihmetellä tätä
itsepintaisuutta; »minä näen kai asiat herkemmin kuin te. Olen sen
vuoksi sitä mieltä, ettei kysymyksen ollessa sellaisesta naisesta kuin
Geneviève ole sallittava edes toimettoman naapurin turhaa lörpötystä.
Sallikaa siis minun pysyä ensimmäisessä päätöksessäni, rakas Dixmer.»
»No hyvä, ja kun me kerran olemme hyvässä vauhdissa tehdä tunnustuksia,
niin tunnustakaamme vielä muutakin.»
»Mitä sitten?» kysyi Maurice punastuen... »Mitä minun olisi
tunnustettava?»
»Ettei politiikka yhtä vähän kuin huhut laajoista käynneistännekään
minun luonani saa teitä jättämään meitä.»
»No mikä siis?»
»Salaisuus, jonka perille olette päässyt.»
»Mikä salaisuus?» kysyi Maurice niin luonnollisen uteliaana, että
nahkuri tuli vakuutetuksi.
»Tuo salakuljetusjuttu, jonka perille pääsitte juuri sinä iltana,
jolloin tulimme tuttaviksi niin omituisella tavalla. Ette ole
milloinkaan antanut minulle tuota tullipetosta anteeksi ja syytätte
minua huonoksi tasavaltalaiseksi, koska käytän englantilaisia tuotteita
nahkatehtaassani.»
»Rakas Dixmer», sanoi Maurice, »vannon, että käydessäni teidän luonanne
olin täydellisesti unohtanut olevani salakuljettajan talossa».
»Oikeinko totta?»
»Oikein totta.»
»Teillä siis ei ollut muuta aihetta hyljätä meitä, kuin se, josta
olette puhunut?»
»Kunniani kautta, ei ollut.»
»Hyvä on, Maurice», toisti Dixmer nousten ja puristaen nuoren miehen
kättä, »toivon, että mietitte asiaa ja peruutatte tämän päätöksen, joka
on luottanut meille kaikille niin paljon tuskaa».
Maurice kumarsi eikä vastannut mitään; se merkitsi lopullista
hylkäämistä.
Dixmer lähti pois epätoivoissaan, kun ei voinut ylläpitää suhteita
tähän mieheen, jonka muutamat asianhaarat tekivät hänelle ei ainoastaan
hyödylliseksi, vaan melkeinpä välttämättömäksikin.
Aika riensi. Mauricea kiihoitti tuhat vastakkaista halua. Dixmer
pyysi häntä palaamaan; saattaisihan Geneviève antaa hänelle
anteeksi. Miksi hän siis olisi epätoivoinen? Lorin olisi hänen
sijassaan varmasti muistellut monia mietelauseita, jotka oli
poiminut mielikirjailijoiltaan. Mutta oli olemassa Genevièven kirje,
tuo virallinen hyvästijättö, jonka hän oli vienyt mukanaan piirin
huoneistoon ja jota hän piti sydämellään samoin kuin sitä pientä
kirjelippua, jonka oli häneltä saanut pelastettuaan hänet herjaavien
miesten käsistä; lopuksi oli vielä muuan seikka, joka merkitsi vielä
enemmän, nuoren miehen itsepäinen mustasukkaisuus tuota inhottavaa
Morandia kohtaan, joka oli hänen ja Genevièven välien rikkoutumisen
ensimmäisenä aiheena.
Maurice pysyi siis kovana päätöksessään.
Mutta on sanottava, että hänestä tuntui niin tyhjältä, kun ei enää
joka päivä tehnyt käyntiään vanhalle Saint-Jacques-kadulle; ja kun
se aika tuli, jolloin hänen oli ollut tapana lähteä Saint-Victorin
kaupunginosaan, joutui hän syvän alakuloisuuden valtaan ja tästä
hetkestä alkaen toisti mielessään kaikki toivon ja kaipauksen vaiheet.
Jokainen aamu hän herätessään odotti löytävänsä kirjeen Dixmeriltä
ja silloin myönsi, että vaikka hän olikin pysynyt lujana kiihkeistä
suullisista pyynnöistä huolimatta, saisi kirje hänet nyt taipumaan;
joka päivä hän ulos mennessään toivoi kohtaavansa Genevièven ja oli jo
etukäteen kohtaamisen varalta löytänyt tuhansia keinoja puhutellakseen
häntä. Ja joka ilta hän palasi kotiin toivoen näkevänsä siellä sen
lähetin, joka eräänä aamuna, vaikka tietämättään, oli tuonut hänelle
sen tuskan, josta oli tullut hänen ikuinen seuralaisensa.
Hyvin usein tämä voimakas luonne oli kuohuksissa muistaessaan
kärsivänsä tällaista kidutusta ilman että saattoi siihen osalliseksi
sen, joka oli kärsimyksen aikaansaanut: kaikkien surujensa ensimmäisen
aiheen, Morandin. Silloin hän teki suunnitelmia mennäkseen riitelemään
Morandin kanssa. Mutta Dixmerin liiketoveri oli niin hento, niin
sävyisä, että hänen solvaamisensa tai ärsyttämisensä olisi sellaisen
jättiläisen kuin Mauricen tekemänä ollut miehuutonta.
Lorin oli tosin käynyt koettamassa hälventää ystävänsä suruja, joista
tämä itsepintaisesti oli vaiti, vaikka ei kuitenkaan kieltänyt niitten
olemassaoloa. Hän oli tehnyt kaikkensa, sekä tietopuolisesti että
käytännöllisesti, antaakseen isänmaalle jälleen tämän sydämen, jonka
loinen rakkaus oli vajottanut tuskaan. Mutta vaikka tilanne oli vakava,
vaikka se olisi riuhtaissut Mauricen, jos hän olisi ollut toisessa
mielentilassa, aivan kokonaan politiikan pyörteisiin, ei se voinut
palauttaa tälle nuorelle tasavaltalaiselle sitä ensimmäistä tarmoa,
joka oli tehnyt hänestä heinäkuun 14 päivän ja elokuun 10 päivän
sankarin.
Melkein kymmenen kuukauden ajan oli samanaikaisesti ollut käytännössä
kaksi järjestelmää, jotka eivät tähän asti olleet tehneet muuta kuin
pieniä hyökkäyksiä toistensa kimppuun, jotka vasta olivat vain hiukan
kahakoineet keskenään taistelun alkusoitoksi; nyt ne valmistautuivat
painiskeluun, ja oli selvää, että taistelu, joka kerran oli alkanut,
tulisi toiselle kuolemaksi. Nämä kaksi järjestelmää, jotka olivat
syntyneet vallankumouksen omasta kohdusta, olivat maltillisuus, jota
edustivat girondistit, toisin sanoen Brissot, Pétion, Vergniaud,
Valazé, Lanjuinais, Barbaroux y.m., ja hirmuvalta eli Vuori, jota
edustivat Danton, Robespierre, Chénier, Fabre, Marat, Collot d'Herbois,
Hébert y.m.
Elokuun 10 päivän jälkeen näytti vaikutusvalta, kuten toiminnan jälkeen
aina, siirtyneen maltilliselle puolueelle. Oli muodostettu ministeriö
vanhan ministeristön sirpaleisia ja uusista jäsenistä. Entiset
ministerit Roland, Servien ja Clavières oli kutsuttu jälleen; uusia
oli nimitelty Danton, Monge ja Le Brun. Lukuunottamatta yhtä, joka
virkatoveriensa keskuudessa edusti toimivaa ainesta, kuuluivat kaikki
muut ministerit maltilliseen puolueeseen.
Kun sanomme maltillinen, puhumme tietenkin suhteellisesti.
Mutta elokuun 10 päivänä oli ollut ulkomainen kaikunsa, ja liittojoukot
olivat kiirehtineet marssimaan, ei Ludvig XVI:n persoonalliseksi
avuksi, vaan kuninkuuden periaatteen, jonka perusteita oli horjutettu.
Silloin olivat kajahtaneet Braunschweigin uhkaavat sanat ja niiden
hirveällä toteutumana olivat Longwy ja Verdun joutuneet vihollisvoimien
haltuun. Silloin antoi hirmuvalta vastaiskun; silloin oli Danton
uneksinut syyskuun päivistä ja oli toteuttanut verisen unelmansa,
joka näytti viholliselle koko Ranskan äärettömien joukkomurhien
toimeenpanijana, valmiina taistelemaan uhatun olemassaolonsa puolesta
epätoivon koko vimmalla. Syyskuu oli pelastanut Ranskan, mutta
pelastaessaan tehnyt sen lainsuojattomaksi.
Kun Ranska oli pelastunut ja voimien käyttö tullut tarpeettomaksi, oli
maltillinen puolue taas saanut uusia voimia. Silloin se oli tahtonut
esittää syytöksiä näitten kamalien päivien johdosta. Oli lausuttu sanat
murhaaja ja salamurhaaja. Olipa vielä lisätty kansakunnan sanavarastoon
uusi sanakin, _syyskuun miehet_.
Danton oli omaksunut sen urheasti. Kuten Clovis hän oli hetkeksi
taivuttanut päänsä verikasteessa, vain nostaakseen sen uudestaan
korkeammalle ja uhkaavammin kuin ennen. Ilmestyi uusi tilaisuus
jälleen tarttua entiseen hirmuvaltaan, oikeudenkäynti kuningasta
vastaan. Väkivalta ja maltillisuus joutuivat, ei tosin vielä taisteluun
henkilöistä, vaan taisteluun periaatteista. Keskinäisen voimanmittelyn
koe-esineeksi tehtiin vangittu kuningas. Maltillisuus joutui häviölle,
ja Ludvig XVI:n pää putosi mestauslavalla.
Kuten elokuun 10 päivä, oli tammikuun 21 päiväkin antanut
liittoutuneille takaisin koko heidän tarmonsa. Niitä vastassa oli taas
sama mies, mutta ei sama menestys. Dumouriez, jonka toimia haittasi
kaikkien hallinnonhaarojen epäjärjestys estäen apuvoimien ja rahojen
saapumisen perille, antaa julistuksen jakobiineja vastaan, syyttää
heitä tästä epäjärjestyksestä, liittyy girondisteihin ja saattaa tällä
ystävyydellään heidät turmioon.
Silloin nousee Vendée kapinaan, maakunnat uhkaavat, vastoinkäymiset
saavat aikaan petoksia ja petokset vastoinkäymisiä. Jakobiinit
syyttävät maltillisia ja tahtovat iskeä heidät kuoliaiksi maaliskuun
10 päivänä, toisin sanoen sinä iltana, jolloin kertomuksemme alkaa.
Mutta heidän vastustajiensa liian suuri hätäily pelastaa heidät,
ja mahdollisesti myös se sade, joka oli saanut Pétionin, tuon
pariisilaisten luonteen tarkan tuntijan, lausumaan:
»Sataa, tänä yönä ei tapahdu mitään.»
Mutta tuon maaliskuun 10 päivän jälkeen oli kaikki ennustanut
girondistien perikatoa: Marat oli asetettu syytteeseen ja vapautettu,
Robespierre ja Danton olivat sopineet keskenään, ainakin siten kuin
tiikeri ja jalopeura sopivat keskenään tappaakseen härän, jonka
aikovat syödä; syyskuun mies Henriot oli nimitetty kansalliskaartin
komentajaksi; kaikki ennusti sitä kauheata päivää, joka oli pyyhkäisevä
hirmumyrskyssään sen viimeisen sulun, minkä vallankumous oli rakentanut
terrorille.
Näitä olivat ne suuret tapahtumat, joihin Maurice kalkissa muissa
olosuhteissa olisi ottanut toimekkaasti osaa, kuten hänen voimakas
luonteensa ja kiihkoisänmaallisuutensa luonnonmukaisesti olisivat
vaatineet. Mutta Mauricen onneksi tai onnettomuudeksi eivät Lorinin
kehoitukset eivätkä kadun hirveät tapahtumat voineet karkoittaa hänen
mielestään sitä ainoata ajatusta, joka sitä kiusasi, ja kun toukokuun
31 päivä tuli, makasi tuo kauhea Bastiljin ja Tuileriein valloittaja
vuoteessaan, sen kuumeen riuduttamana, joka tappaa vahvimmatkin, mutta
jonka karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin katse ja parantamiseksi
muuta kuin sana.