»Isäni», jatkoi Geneviève, »joutui puille paljaille Amerikan sodan
jälkeen, johon ottivat osaa isäni ja vanhempi veljeni».
»Molemmat aatelismiehiä?» sanoi Maurice.
»Ei, ei», sanoi Geneviève punehtuen.
»Kuitenkin olette sanonut minulle, että tyttönimenne oli Geneviève du
Treilly.»
»Niin sanoin, herra Maurice; sukuni oli rikas, mutta ei millään tavoin
aatelia.»
»Ette luota minuun», sanoi nuori mies hymyillen.
»Oi, ei», sanoi Geneviève. »Amerikassa oli isäni joutunut
ystävyyssuhteisiin hra Morandin isän kanssa. Hra Dixmer oli hra
Morandin liikeasiain hoitaja. Kun hra Morand huomasi taloudellisen
häviömme ja tiesi hra Dixmerin varakkaaksi, esitti hän tämän isälleni,
joka vuorostaan esitteli hänet minulle. Näin, että naimiskauppa
oli etukäteen päätetty, ja ymmärsin, että se oli perheen toivomus;
en rakastanut enkä ollut milloinkaan rakastanut ketään; suostuin.
Olen kolme vuotta ollut Dixmerin vaimo, ja minun täytyy sanoa, että
näinä kolmena vuonna on mieheni ollut minua kohtaan niin hyvä, niin
erinomainen, etten, tästä maun erilaisuudesta ja ikäerosta huolimatta,
hetkeäkään ole katunut avioliittoani.»
»Mutta», sanoi Maurice, »silloin kun menitte naimisiin hra Dixmerin
kanssa, hän kai ei vielä ollut tämän tehtaan johdossa?»
»Ei; asuimme Bloisissa. Elokuun 10 päivänä hra Dixmer osti tämän
talon ja tehtaat, jotka kuuluvat siihen; jottei joutuisi tekemisiin
työläisten kanssa, säästääkseen minua edes näkemästä sellaista, joka
saattaisi loukata, kuten te Maurice, sanoitte, hiukan aristokraattisia
tapojani, hän antoi minulle tämän paviljongin, jossa elän yksinäni,
hiljaisesti, tapojeni ja toivomusteni mukaan ja onnellisena silloin,
kun ystävä sellainen kuin te, Maurice, saapuu virkistämään minua tai
ottamaan osaa haaveiluihini.»
Ja Geneviève ojensi Mauricelle kätensä, jota tämä suuteli kiihkeästi.
Geneviève punastui hiukan.
»Nyt, hyvä ystävä», sanoi hän vetäen kätensä pois, »nyt tiedätte, miten
olen hra Dixmerin vaimo».
»Niin kyllä», vastasi Maurice katsellen Genevièveä kiinteästi silmiin;
»mutta ette ole kertonut, kuinka hra Morand on tullut hra Dixmerin
liikekumppaniksi».
»Oi, se on varsin yksinkertaista», sanoi Geneviève. »Hra Dixmerillä
oli, kuten sanoin, jonkin verran varoja, mutta ei kuitenkaan
riittävästi ostaakseen yksinään niin suurta tehdasta kuin tämä on.
Kuten muistatte minun kertoneen, oli hänen suosijansa hra Morand
isäni ystävä; tämän poika on antanut puolet pääomasta; ja hän, kun
tunsi kemiaa, antautui liikkeenharjoitukseen niin toimekkaasti, kuin
olette huomannut, ja siitä johtuu, että hra Dixmerin liike, jonka
koko teknillinen puoli on uskottu Morandille, on kasvanut tavattoman
suureksi.»
»Ja hra Morand on myöskin hyviä ystäviänne, eikö niin, madame?» sanoi
Maurice.
»Hra Morandilla on jalo luonne, ylevimpiä sydämiä taivaan alla»,
vastasi Geneviève vakavana.
»Ellei hän ole antanut siitä teille muita todisteita», sanoi Maurice,
jota hiukan kirveli nuoren naisen miehensä liikekumppanille suoma
ylistys, »kuin että on ottanut perustamiskustannuksiin osaa puolella
ja keksinyt uuden marokinivärin, sallikaa minun huomauttaa, että
kiitosvirtenne hänestä on varsin mahtipontinen».
»Hän on antanut minulle toisia todisteita, hyvä herra», sanoi Geneviève,
»Mutta hänhän on vielä nuori, eikö olekin?» kysyi Maurice, »vaikka
onkin vaikeata määritellä hänen ikäänsä, kun hänellä on vihreät
silmälasit».
»Hän on täyttänyt kolmekymmentäviisi vuolta.»
»Olette tuntenut hänet kauan?»
»Lapsesta saakka.»
Maurice puri huuliaan. Hän oli aina epäillyt Morandin rakastavan
Genevièveâ.
»Vai niin», sanoi Maurice, »tuohan selittää hänen tuttavallisuutensa
teidän seurassanne».
»Sen hän pysyttää niissä rajoissa, joissa olette nähnyt, hyvä herra»,
vastasi Geneviève hymyillen, »eikä tämä tuttavallisuus, joka tuskin on
niinkään suuri kuin ystävän, nähdäkseni kaivannut selitystä».
»Oi, anteeksi, madame», sanoi Maurice, »tiedättehän, että voimakkaasti
kiintyessä johonkin ihmiseen aina tuntee mustasukkaisuutta, ja minun
ystävyyteni oli mustasukkainen sille ystävyydelle, jota näytte tuntevan
hra Morandia kohtaan».
Maurice vaikeni. Geneviève puolestaan oli myös vaiti. Tuona päivänä
ei enää ollut puhetta Morandista, ja Maurice erosi Genevièvestä
tällä kertaa rakastuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä hän oli
mustasukkainen.
Sitäpaitsi, niin sokea kuin tuo nuori mies olikin intohimonsa sitomat
siteet silmillään ja sydän kiihdyksissä, oli Genevièven kertomukseen
jäänyt paljon aukkoja, paljon epäröintiä, monta salattua kohtaa, joita
hän ei sillä hetkellä ollut huomannut, mutta jotka hän sittemmin
muisti, jotka kiusasivat häntä äärettömästi ja joita ei mielestä saanut
häipymään edes Dixmerin hänelle suoma suuri vapaus jutella Genevièven
kanssa niin monta kertaa ja niin kauan, kuin häntä vain halutti, eikä
myöskään se seikka, että heidät jätettiin kahden joka ilta. Päälle
päätteeksi Maurice, josta oli tullut talon jokapäiväinen vieras, ei
ainoastaan saanut olla ihan vapaasti Genevièven seurassa, jota hänen
enkelimäinen puhtautensa tosin muutenkin näytti suojelevan nuoren
miehen intohimolta, vaan nyt hän seurasi häntä myöskin niillä pienillä
kävelyretkillä, joita Genevièven aina silloin tällöin täytyi tehdä
tässä kaupunginosassa.
Tultuaan täten perheenjäsenen asemaan hän ihmetteli erästä seikkaa,
nimittäin että mitä enemmän hän haki — kai voidakseen paremmin valvoa
Morandin tunteita, kuten luuli, Genevièveä kohtaan, — Morandin
tuttavuutta, jonka luonne, Mauricen ennakkoluulosta huolimatta, häntä
miellytti ja jonka sivistyneet tavat joka päivä yhä enemmän voittivat
hänen suosiotaan, sitä enemmän tämä omituinen mies näytti koettavan
välttää häntä. Maurice valitti katkerasti tätä seikkaa Genevièvelle,
sillä hän piti varmana, että Morand aavisti hänen olevan kilpailijan ja
että tämä mustasukkaisuus loitonsi häntä.
»Kansalainen Morand vihaa minua», sanoi hän eräänä päivänä Genevièvelle.
»Teitäkö?» sanoi Geneviève katsoen häntä kummastuneena, »vihaako teitä
Morand?»
»Vihaa, olen siitä varma.»
»Ja miksi hän vihaisi teitä?»
»Tahdotteko, että sanon sen teille?» huudahti Maurice. »Totta kai
tahdon», vastasi Geneviève.
»No niin, koska minä...»
Maurice vaikeni äkkiä. Hän oli sanomaisillaan: »Koska minä rakastan
teitä.»
»En voikaan sanoa teille, miksi», vastasi Maurice punastuen. Tuo
huimapäinen tasavaltalainen oli Genevièven läheisyydessä ujo ja
epäröivä kuin nuori tyttö.
Geneviève hymyili.
»Sanokaa», vastasi hän, »ettette pidä toisistanne, niin voisin ehkä
uskoa teitä. Teillä on tulinen luonne, loistava äly, olette hienosti
sivistynyt; Morand on kemiaa harjoittava kauppias. Hän on ujo, hän
on vaatimaton... ja juuri tämä ujous ja vaatimattomuus estävät häntä
astumasta ensimmäistä askella lähentyäkseen teitä.»
»Voi, kuka on pyytänyt häntä astumaan ensimmäistä askelta minua kohden?
Minä olen tehnyt ainakin viisikymmentä lähentymisyritystä, mutta hän ei
ole vastannut, Ei», jatkoi Maurice pudistaen päätään, »varmasti siinä
on toinen syy».
»No, mikä se siis on?»
Maurice piti parempana olla vastaamatta.
Seuraavana päivänä tämän keskustelun jälkeen hän saapui Genevièven luo
kello kaksi iltapäivällä; tämä oli kävelypuvussa.
»Kas, tervetuloa», sanoi Geneviève, »tulette kavaljeerikseni».
»Minne siis menette?» kysyi Maurice.
»Lähden Auteuiliin. On ihana ilma. Haluaisin kävellä osan matkasta.
Ajamme vaunuissamme tullille saakka, jonne jätämme ne odottamaan,
sitten kävelemme Auteuiliin, ja kun olen suorittanut asiani siellä,
palaamme taas vaunuillemme.»
»Oi», sanoi Maurice mielissään, »miten ihanan päivän te järjestättekään
minulle».
Molemmat nuoret lähtivät. Passyn toisella puolen he nousivat vaunuista,
hyppäsivät keveästi tienlaitaan ja jatkoivat matkaansa jalan.
Saavuttuaan Auteuiliin pysähtyi Geneviève.
»Odottakaa minua puiston laidassa», sanoi hän; »kun olen valmis, tulen
teidän luoksenne».
»Kenen luo te menette?» kysyi Maurice.
»Erään ystävättären luo.»
»Jonne en voi teitä saattaa?»
Geneviève pudisti päätään hymyillen.
»Mahdotonta», sanoi hän.
Maurice puraisi huuleensa.
»Hyvä on», sanoi hän, »odotan teitä».
»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Geneviève.
»Ei mikään», vastasi Maurice; »viivyttekö kauan?»
»Jos olisin tiennyt, ettei aika sopinut teille, Maurice, jos olisin
tiennyt, että teillä oli vähän aikaa», sanoi Geneviève, en olisi
pyytänyt teiltä tuota pientä palvelusta tulemaan kanssani, vaan olisin
pyytänyt seurakseni...»
»Hra Morandin?» keskeytti Maurice pisteliäästi.
»En ensinkään. Tiedätte hyvin, että hra Morand on Rambouilletin
tehtaalla eikä palaa ennenkuin illalla.»
»Senkö seikan vuoksi te siis asetittekin minut etusijalle?»
»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »en voi panna sitä henkilöä
odottamaan, jota tulin tapaamaan; jos olen teille vaivaksi, palatkaa
Pariisiin; lähettäkää kuitenkin vaununi takaisin tänne».
»Ei, ei, madame», sanoi Maurice nopeasti, »olen käskettävänänne».
Hän kumarsi Genevièvelle, joka huoahti ja meni Auteuiliin.
Maurice lähti sovitulle kohtaamispaikalle ja alkoi kävellä
edestakaisin, iskien kuten Tarquinus kepillään poikki kaikki ne ruohot,
kukat ja ohdakkeet, jotka olivat hänen tiellään. Sitäpaitsi tämä tien
osa oli lyhyt, ja kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet henkilöt, Maurice
käveli edestakaisin melkein pysähtymättä.
Maurice mietti koko ajan, miten saisi tietää, rakastiko Geneviève häntä
vai ei: hän kohteli nuorta miestä kuten veljeä tai ystävää, mutta
Maurice ei tyytynyt siihen. Hän rakasti Genevièveä koko sydämestään.
Tämä oli tullut hänen ikuiseksi ajatuksekseen päivällä, hänen
alituisesti toistuvaksi unen aiheekseen yöllä. Ennen hän oli halunnut
vain yhtä, nähdä Genevièven. Nyt se ei enää riittänyt: Genevièven tuli
rakastaa häntä.
Geneviève oli poissa yhden tunnin, joka nuoresta miehestä, tuntui
vuosisadalta. Sitten hän näki hänen tulevan, hymy huulillaan. Maurice
sen sijaan lähestyi häntä kulmat rypyssä. Sellainen on sydänparkamme,
että se kaikin voimin koettaa ammentaa tuskaa vieläpä onnenkin povesta.
Geneviève tarttui hymyillen Mauricen käsivarteen.
»Tässä olen», sanoi hän; »anteeksi, hyvä ystävä, että saitte odottaa...»
Maurice vastasi päännyökkäyksellä ja he astuivat molemmat ihanaan,
pehmeään, varjoisaan, tiheään lehtokujaan, joka mutkan tehtyään johti
valtatielle.
Oli tuollainen suloinen kevätilta, jolloin jokainen kasvi tuoksuu,
jolloin jokainen lintu joko istuen liikkumalla oksalla tai hypellen
pensaikossa laulaa rakkauden ylistysvirttä Jumalalle, sellainen ilta,
joka aina säilyy elävänä muistissamme.
Maurice oli vaiti, Geneviève oli vaipunut ajatuksiinsa; hän riipi
kädellään kukkia, joita piti toisessa, Mauricen kainalossa olevassa
kädessään.
»Mikä teidän on?» kysyi Maurice äkkiä, »ja mikä saattaa teidät niin
surulliseksi tänään?»