Maurice kutsui palvelijansa. Oikeat isänmaanystävät eivät enää
soittaneet heitä, sillä soittokello toi mieleen palvelemisen.
Sitäpaitsi useat kotiapulaiset astuessaan palvelukseen panivat tämän
ehdoksi niille töille, joita suostuivat tekemään.
Mauricen kotiapulainen oli noin kolmekymmentä vuotta sitten saanut
kasteessa nimen Jean, mutta vuonna 1792 iän oli omalla valtuudellaan
muuttanut sen, koska Jean haiskahti ylimystölle ja jumalaisuskolle, ja
nimitti nyt itseään Scaevolaksi.
»Scaevola», kysyi Maurice, »tiedätkö, mikä tämä kirje on?»
»En, kansalainen.»
»Kuka antoi sen sinulle?»
»Portinvartija.»
»Kuka toi sen hänelle?»
»Jokin lähetti kai, koska siinä ei ole kansakunnan leimaa.»
»Mene pyytämään portinvartija tänne luokseni!»
Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne
kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä.
Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän
olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.
Portinvartija nimitti itseään Aristideeksi.
Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen
tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja
esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata.
Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies
uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan
sitten, minne hän oli mennyt.
Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen
suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut
alentavaa.
Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti
sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi
seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli
tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen.
Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.
Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys
tuoksui peninkulman päähän.
Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas
sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän
rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää,
että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että
heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen
kirjoittajan että sen piilottajan?»
Huoneeseen astunut nuori mies oli pukeutunut kuten isänmaanystävän
sopiikin, mutta erittäin keikarimaisen isänmaanystävän. Hänen lyhyt
lakkinsa oli hienoa verkaa, polvihousunsa kashmiria ja sukkansa hienoa
kuviollista silkkiä. Mitä hänen fryygialaiseen myssyynsä tulee, olisi
se sorealla muodollaan ja kauniilla purppuravärillään saattanut itse
Troijan Pariksenkin lakin häpeään.
Sitäpaitsi hänellä oli vyöllään kaksi pistoolia, Versaillesin entisen
kuninkaallisen tehtaan tuotteita, sekä suora ja lyhyt miekka, jollaista
käyttivät Mars-kentän sotakoulun oppilaat.
»Vai niin, sinä nukut, Brutus», sanoi vastatullut, »vaikka isänmaa on
vaarassa. Hyi sentään!»
»Ei, Lorin», sanoi Maurice nauraen, »en nuku, mietiskelen vain».
»Niin, kyllä ymmärrän, ajattelet Eucharistasi».
»Minäpä en ymmärrä.»
»Etköhän vain!»
»Kenestä puhut? Ketä Eucharista?»
»No niin, sitä naista...»
»Mitä naista?»
»Sitä Saint-Honoré-kadun naista, kulkuvartion naista, tuntematonta,
jonka vuoksi me, sinä ja minä, eilen illalla panimme päämme alttiiksi.»
»Ahaa, niin», sanoi Maurice, joka kyllä tiesi erinomaisesti, mitä
ystävä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävillään, »tuota tuntematonta
naista».
»No niin, kuka hän oli?»
»En tiedä yhtään.»
»Oliko hän sievä?»
»Pyh!» sanoi Maurice pannen suunsa halveksivasti suppuun.
»Jokin naisparka, jonka rakastaja oli unohtanut saapua
lemmenkohtaukseen.
... Ja heikko kun on mies,
On lempi meille ies.»
»Se on mahdollista», mutisi Maurice, jota tämä hänen aikaisempi
ajatuksensa nyt kovasti loukkasi ja joka ennemmin olisi halunnut
kauniin tuntemattomansa vehkeilijän, kuin rakastuneen naisen.
»Ja missä hän asuu?»
»En ensinkään tiedä.»
»Jopa nyt jotakin! Et tiedä ensinkään! Mahdotonta!»
»Miksi niin?»
»Saatoithan hänet kotiin.»
»Hän pääsi karkuun Marien sillalla.»
»Pääsi karkuun! Sinultako?» huudahti Lorin puhjeten äänekkääseen
nauruun. »Vai pääsi nainen sinulta karkuun! Jopa jotakin!
Karkaako kyyhky kynsistä haarahaukan,
ilmojen ylvään yksinvaltiaan?
Päästäiskö tiikeri gaselliraukan
käpälän alta vielä karkaamaan?»
»Lorin», sanoi Maurice, »etkö sinä koskaan opi puhumaan kuten muut
ihmiset? Sinä ärsytät minua kauheasti noilla hirveillä runoillasi.»
»Kuinka? Puhumaan kuin muut ihmiset! Minähän puhun mielestäni paremmin
kuin muut ihmiset. Puhun kuin kansalainen Demoustier, suorasanaisesti
ja runomittaisesti. Mitä runouteeni tulee, kuomaseni, tunnen erään
Emilian, joka ei pidä sitä huonona; mutta miten lienee laita sinun?»
»Minunko runouteni?»
»Ei, vaan Emiliasi.»
»Onko minulla muka Emilia?»
»No sitä minä ajattelin. Gasellisi on varmaankin muuttunut tiikeriksi
ja näyttänyt hampaitaan. Sen vuoksi olet kiusaantunut, mutta yhä
rakastunut.»
»Minäkö rakastunut?» sanoi Maurice pudistaen päätään.
»Niin, sinä juuri.
Älä lempeäs turhaan salaa.
Varmemminhan sydänalaan
iskee nuoli Venuksen
kuin Zeuksen ukkonen.»
»Lorin», sanoi Maurice ottaen yöpöydältään putkiavaimen, »nyt et lausu
enää ainoatakaan säettä, jolle en vihellä».
»Puhukaamme siinä tapauksessa politiikkaa. Tulinkin juuri sitä varten;
tiedätkö uutisen?»
»Tiedän, että Capetin leski on aikonut karata.»
»Pyh, se on pieni asia.»
»Mitäs sinä sitten tiedät?»
»Kuuluisa Maison-Rougen ritari on Pariisissa.»
»Oikeinko totta?» huudahti Maurice nousten istumaan.
»Henkilökohtaisesti.»
»Ja koska hän on saapunut?»
»Eilen illalla.»
»Millä tavoin?»
»Kansalliskaartin jääkärin salapuvussa. Nainen, joka varmaankin on
ollut kansannaiseksi pukeutunut aristokraatti, on tuonut hänelle
vaatteita tulliportille. Vähän myöhemmin he ovat tulleet portista
taas sisään käsikynkässä. Vasta heidän mentyään rupesi vartiomies
epäilemään. Mennessä oli naisella mytty, tullessa hän oli jonkinlaisen
sotilaan kainalossa; tuohan oli epäilyttävää; hän antoi hälyytysmerkin;
heitä ajettiin takaa. He hävisivät erääseen Saint-Honoré-kadun
taloon, jonka ovi avautui kuten taikaiskusta. Talossa oli toinen
portti Champs-Elyséesille. Hyvästi! Maison-Rougen ritari ja hänen
rikostoverinsa hävisivät. Talo revitetään pian hajalle ja sen omistaja
mestataan, mutta se ei estä ritaria yrittämästä uudelleen sitä,
mikä neljä kuukautta sitten epäonnistui ensimmäisen kerran ja eilen
toistamiseen.»
»Eikä häntä ole pidätetty?» kysyi Maurice.
»Kyllä kai! Pidätä Proteus, kuomaseni, pidätä Proteus, tiedäthän, mikä
vaiva Aristaioksella oli sitä tehdessään.
»Pasior Aristaeus fugiens Peneia Tempe...»
»Ole vatuillasi», sanoi Maurice nostaen avaimen suulleen.
»Ole itse varuillasi, hitto soikoon, sillä tällä kertaa et
viheltäisikään minulle, vaan Virgiliukselie.»
»Aivan oikein, mutta niin kauan kuin et käännä sitä, ei minulla olekaan
mitään sanomista. Mutta palatkaamme Maison-Rougen ritariin.»
»Niin, myöntäkäämme, että hän on rohkea mies.»
»Varmaa on, että tuollaisiin yrityksiin tarvitaan suurta
uskaliaisuutta.»
»Tai suurta rakkautta.»
»Uskotko siis, että ritari rakastaa kuningatarta?»
»En usko; puhun vain siitä kuten kaikki toisetkin. Muuten se nainen
on saanut monet toisetkin rakastumaan itseensä; olisiko ihme, jos hän
olisi hurmannut hänet? Viettelipä hän Barnavenkin, kuten väitetään.»
»Vähätpä siitä. Ritarilla täytyy olla suhteita johonkin henkilöön itse
Templessä.»
»Sehän on mahdollista:
Rakkaus ristikot murtaa
ja salpoja ilkkuu vain...»
»Lorin!»
»Niin, se oli totta.»
»Sinä uskot siis siihen kuten muutkin?»
»Miksikä en uskoisi?»
»Koska sinun olettamuksesi mukaan kuningattarella olisi ollut
kaksisataa rakastajaa.»
»Kaksisataa, kolmesataa, neljäsataa. Siihen hän on kyllin kaunis.
En sano, ettei hän olisi heitä rakastanut; mutta ainakin he ovat
rakastaneet häntä. Kaikki näkevät auringon, mutta aurinko ei näe
kaikkia.»
»Sanotko siis, että Maison-Rougen ritari...?»
»Sanon, että häntä ajetaan hiukkasen takaa tällä hetkellä ja että jos
hänen onnistuu päästä pakoon tasavallan ajokoirilta, niin hän on hieno
kettu.»
»Ja mitä tekee Kommuuni tässä jutussa?»
»Kommuuni tulee antamaan määräyksen, että jokaisen talon julkipuolelle
on naulattava luettelo sen asukkaista, miehistä ja naisista. Näin
toteutuu antiikin unelma, ettei ole olemassa yhtään ihmissydäntä, jonka
ikkunan kautta ei koko maailma voisi nähdä, mitä siellä tapahtuu.»
»Sepä mainio ajatus!» huudahti Maurice.