Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän
nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti
hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä.
Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman
ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion
päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia
kohti, joka oli Roule-kadulla.
Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden
kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.
»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan
kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.
»Mitäkö on tapahtunut?» sanoi kersantti. »Sitäpä vain, herra upseeri,
että tänä yönä on yritetty viedä Capetin vaimo ja koko hänen
poikueensa.»
»Ja millä tavoin?»
»Eräs entisten kulkuvartio, joka jollakin tuntemattomalla tavalla oli
saanut selville tunnussanan, oli saapunut Templeen kansalliskaartin
jääkärien puvussa ja aikoi viedä heidät mukanaan. Onneksi se heistä,
joka näytteli korpraalin osaa, käytti herra-sanaa puhutellessaan
kaartin upseeria. Hän ilmiantoi itse itsensä, se aristokraatti!»
»Perhana!» sanoi Maurice. »Ja onko vehkeilijät pidätetty?»
»Ei ole, kulkuvartio ehti kadulle ja hajosi kuin tuuleen.»
»Ja onko mitään toiveita saada ne veijarit jälleen kiinni?»
»Vain yksi heistä olisi hyvin tärkeä saada pidätetyksi, heidän
johtajansa, pitkä laiha mies... jonka oli luonut kaartin miesten pariin
eräs päivystävistä kaupungin virkamiehistä. Onpa hän juoksuttanut
meitä, se roisto! Mutta hänen on täytynyt löytää takaovi ja paeta
Madelonnettes-kadun kautta.»
Aikaisemmin olisi Maurice joka tapauksessa jäänyt koko yöksi
isänmaanystävien seuraan, jotka valvoivat tasavallan parasta, mutta
tunti sitten oli isänmaanrakkaus lakannut olemasta hänen ainoana
ajatuksenaan. Hän jatkoi siis kävelyään. Hänen juuri saamansa uutinen
häipyi vähitellen mielestä hänelle itselleen sattuneen tapahtuman
tiellä. Sitäpaitsi olivat tällaiset luulotellut ryöstöyritykset
käyneet niin jokapäiväisiksi, ja kun isänmaanystävät itsekin tiesivät,
että niitä oli muutamissa tapauksissa osattu käyttää valtiollisena
välikappaleena, ei tämä uutinen tehnyt nuorta tasavaltalaista kovinkaan
levottomaksi.
Palattuaan kotiin Maurice tapasi _kotiapulaisensa_; tähän aikaan
ei enää pidetty palvelijoita. Maurice siis tapasi kotiapulaisensa
odottamassa; odottaessaan tämä oli nukahtanut ja kuorsasi nukkuessaan
levottoman odottamisensa vuoksi.
Isäntä herätti hänet niin kunnioittavasti kuin ainakin vertaisensa,
vedätti saappaansa jalasta, lähetti hänet pois häiritsemästä
ajatuksiaan ja laskeutui vuoteelle. Kun aika oli myöhäinen ja mies
nuori, nukahti hänkin, huolimatta mielensä askaroimisesta.
Seuraavana aamuna hän löysi kirjeen pöydällään. Se oli vierasta, pientä
ja siroa käsialaa. Hän vilkaisi sinettiin: sen vaalilauseena oli vain
englantilainen sana _Nothing_ (ei mitään).
Hän avasi kirjeen. Se sisälsi sanat:
»Kiitosi