(R. J. Hannikainen: Karjalaisten laulu).
Sugumail näil suomelaisten
oisko muada toista mis,
kuin on randa karjalaisten
karjalaizis lauluizis?
Laulunna sen lahtet läikkää,
ailahinna ualdozet,
rigiet ritškaa, rand'iet räikkää,
igihongat huoguzet!
Perindönnä laulun juuret
meil jo loittuo juonnuttih,
konza kai nua toimet suuret
laulun voimal laiteldih,
konza meijän korven rannoil
miehet suuret meiskaroi,
nuod'ivoloil, kuuzien kannoil
ainavozie abrikoi.
Da se vielgi vieröö maineh,
kuuluu kumma halgi muan,
kui se laulun, hengen aineh
luonnon voiman voitti tuan,
kui se seppä t'iedoin'iekka
moizet tšuudomyllyt loi,
iški indomiehen miekka,
Lemmingäizet leigamoi!
Ei meil suurie rikkahuksie
eigä liigoi hyvyzie,
vain on laulun rakkahuksie
aivan meren syvyzie,
eigä n'iidä panna hallat
eigä vilut vihaizet,
eigä vainomiehen vallat,
eigä iske ragehet!
Jo on kanza Karjalangi
monet kovat koitelluh,
vainon päivän vaigeimbangi
iškut, tuskat tundennuh,
sordunnuh jo sodah, voinah,
itkuh igiaigazeh —
noussuh, piässyh nois on toinah,
parembaizeh päiväizeh!
Eigä meil tua laulun mahti
mene ragoh muan, ei puun,
räikkää randa, laulaa lahti,
ainos virdeh vedää suun,
olgah surun suuren huol'i,
olgah ilon remahtus,
ainos läikkää laulun puol'i,
kandelehen kajahtus!
Muga: konza kod'ipuolta
surut suuret ahistaa,
sillos laulu helkkää huolda,
hil'l'embäizeh himajaa.
Vain kui päivä parembaine
nouzoo Suomen n'iemen piäl,
sillos kannel karjalaine
helakambah helkkää tiäl!