Siihen aikaan elivät popat ja tekivät töitään. Heinäruko saattoi kulkea
hämärässä myöhäistä niityltä-tulijaa vastaan, liikkua ihan nenän
eteen ja kadota. Kourallinen ihmisiä yksinäisessä asunnossa metsien
keskellä tunsi henkimaailmaa ajatellessaan kylmää ja kuumaa vivahtelua
selkäpiissään. Tuuli tarttui mieleen eikä tiennyt, minne se vei.
Heinävedellä oli Vanhalan talo. Kartanon maat olivat laajat. Kesällä
sai karjapiika juoksennella puoleen yöhön pitkin korpea, ennenkuin
tapasi lehmät jonkin notkon mehevästä ruohikosta. Niityillä kasvoi
miestä rintaan ulottuva ruoho, pelloilla oli voimakas multa ja kiviä
kuin taivaasta sataneina. Epätasaista maata. Kukkuloita ja losoja.
Kyntäessä pitkää vakoa hevonen sai vuoroin mennä juoksussa viettävää
alamäkeä, vuoroin kiskoa auraa törmää ylös. Mutta kun ruis kellersi
Vanhalan pelloilla, sai etsiä uhkeampaa viljaa. Isännällä oli tapana
hakea pisimmät korret ja ripustaa ne tuvan katonrajasta riippumaan.
Siinä ne saivat kuivaa koko talven, parin kolmen metrin pituiset
votkaleet.
Sama suku oli Vanhalassa asunut miesmuistoiset ajat. Väliin oli
talon väkiluku lapsineen, renkeineen, piikoineen ja ruotiukkoineen
neljättäkymmentä henkeä. Suvusta sanottiin, että se oli voimakasta
rakkaudessaan ja voimakasta vihassaan. Vaali ylpeänä omituisuuksiaan.
Talon nuori isäntä Paavali oli komea mies, pitkä kuin korpikuusi.
Otsalle hulmahti musta tukka. Silmät kuin kultainen pihka, silloin kun
se pirahtaa tervasmännyn runkoon isketystä haavasta. Liikkeissä oli
jotain suurenmoista.
Tämä mustatukkainen mies oli rakastunut tyttöön, joka asui taivalten ja
selkien takana kolmannessa neljännessä pitäjässä, nimeltä Tuusniemi.
Tyttö oli talon tyttö, sanottiin, kaunis kuin noita.
He olivat tavanneet Kuopion markkinoilla, olleet samassa majapaikassa.
Illalla oli kiivas Paavali, joitakin ryyppyjä kumonneena, nostanut
kauniin tytön vuoteelleen.
Aikonut suudella noin vain.
Tyttö, kärpänvikkelä, sydämistynyt kuin ilves, puraista jarmautti
sydämensä halusta. Puraisi Paavalilta alahuulen irti. Se jäi riippumaan
pitkin leukaa verisenä pienestä nahan kitlakkeesta. Sittenkin Paavali
suuteli tytön verisiä huulia, itse alahuuletonna, ja päästi tytön irti.
Haettiin Kuopion kaupungin lääkäri. Hän sitoi huulen ja määräsi
Paavalin jäämään viikoksi kaupunkiin, jos tahtoi suunsa entiselleen.
Nyt piti häntä syöttää lusikalla kuten lasta. Paavali:
— Joka on huulen puraissut, saa sen hoitaakin.
Tytön isä arveli samaa. Kun Paavali viikon kuluttua vei tytön tämän
kotiin, sinne Tuusniemen pitäjään, oli huuli melkein terve ja siteetön.
Tytöllä oli nimettömässään sileä sormus. Silloin oli syksy. Keväällä,
vesien auettua, piti olla häät.
Mutta lähellä Vanhalaa, pitkän järven toisessa päässä, oli talo. Sen
emäntä katseli mielellään Vanhalan suurta rakennusta, jonka katolla
oli kolme savutorvea ja jossa oli varaa panna pyhiksi kyllin olutta
ja leipoa kyllin vehnäleipää ja rieskaa. Emännällä oli tytär, joka
vielä mieluummin katseli kohdatessaan Vanhalan pihkasilmää poikaa.
Tämä äiti ja tytär olivat istuneet yhtenä tammikuun päivänä reessä
ja ajaneet salolle päin. Siellä oli poppa, joka osasi kätkeä eläimet
metsän peittoon, saada karjan sairastumaan ja kääntää lemmenvirtaukset
ihmislasten sydämissä myötä- ja vastapäivään. Niinkuin halusi. Kukaan
ei nähnyt, menikö äiti tyttärineen popan luo, mutta vasta iltahämärissä
he palasivat.
Sitten joutui Paavali asialle tuohon naapuriin ja joi mustaa kahvia.
Ei muka ollut yksikään lehmistä maidossa. Siitä asti syttyi kiihko
Paavalin vereen. Hän saattoi mennä naapuritaloon iltahämärällä
ja palata sieltä aamupuhteella, kun väki Vanhalan pirtissä oli
askareillaan. Kukas voi mitään nuorelle isännälle.
Vanha äiti sanoi kerran pojalle jotain hiljaisella äänellä, kun tämä
tuli kotiin valkean päivän selvitessä. Paavali vastasi outo sulan
pihkan kiilto silmissään:
— Näissä asioissa minä en kysy neuvoa Jumalalta enkä perkeleeltä.
Äiti ei sen koommin sanonut mitään, mutta hän oli tuskissaan sen toisen
tytön tähden. Näkyihän vieläkin pyöreä arpi Paavalin huulessa. Emäntä
oli niin tuskissaan, ettei saanut yöllä nukutuksi, milloin poika oli
poissa kotoa. Ei kulunut kauan, kun hän kuuli, että ensi lauantaina
Paavali menisi naapuritytön kanssa viemään kuulutusilmoitusta papille.
Oli lauantai-ilta, jo myöhäinen. Tyttö siellä selkien takana istui
kotonaan nurkkakamarissa ja paukutti kangastaan. Iso, lämmin tupa oli
toisessa päässä rakennusta. Siellä nukkui talon väki. Tämä pieni kamari
oli tytön nimellä. Hän itse pilkkoi talvisin pienet puut lämmittääkseen
sitä. Hän oli laittanut tänne kankaan, saadakseen kutoa illalla niin
kauan kuin halusi.
Nyt oli puoliyö, jolloin kaikki oudot voimat ovat liikkeellä. Huoneen
seinällä paloi pieni läkkilamppu. Verhottomasta ikkunasta katseli
sisään helisevä kuutamo.
Tyttö siinä istuu ja kutoo. Huomaa vierellään vanhan naisen ja
ihmettelee, kuka se on. Ei ole koskaan tätä nähnyt, eikä kuullut oven
käymistä. On selvää, että vanhaa naista painaa suuri suru. Silmäluomet
riippuvat alhaalla ja näyttävät kätkevän kyyneleitä. Kasvoissa
vavahtelevat lihakset omituisesti, ja hän sanoo silmiään nostamatta:
— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla.
Nainen häipyy näkyvistä. Tyttö ei kudo enää, vaan miettii. Viime
aikoina hän on tuntenut sellaista omituista ailahtelua ja levottomuutta
sydänalassaan. Olkoon miten tahansa. Täytyy odottaa. Ei voi muuta kuin
odottaa. Hän aikoo ottaa sukkulansa. Silloin ilmestyy se sama nainen
uudestaan ja sanoo samat sanat.
Niin. Heinävedellä on se mies, jonka otsalle valui musta tukka.
Äkillinen tuska valtaa tytön. Hän tuntee itsensä sairaaksi ja kietaisee
kätensä lujasti kankaan laitapuun ympäri. Surullinen vaimo tulee
kolmannen kerran.
— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla.
Sanoo sen eikä lähdekään pois.
Nyt vetäisee tyttö nutun ympärilleen ja naulasta huivin päähänsä.
Hiipii sukkasillaan läpi pimeän tuvan, missä väen hengitys kuuluu
tasaisesti. Avaa oven, luiskahtaa varovasti pihalle.
Talossa on ori, vikuri ja voimakas. Vain isäntä sitä kykenee
ohjastamaan. Sen taluttaa tyttö pihalle ja valjastaa reen eteen. Tuvan
nurkkauksen ympäri hän ajaa hiljaa, mutta tielle päästyään laskettaa
kuin olisi henki kysymyksessä.
Ehtii aavalle jäälle. Kuutamo on kirkas kuin olisi päivä. Hanki hohtaa
omituisesti laajalla ulapalla. Kaitaluinen ori, juoksijaksi syntynyt,
kiitää vaahtoa kuolaimissa, kupeista tippuu vesi. Tytön pitää olla
seuraavana aamuna Heinäveden kirkolla.
Vielä on öistä, kun hän saapuu kirkonkylään. Kiinnittää oriin suuren
kunnantalon edustalla olevaan paaluun. Kunnantalolla nukutaan. Hän
alkaa sukkasillaan kävellä tiellä sen edustalla. On hyvin aikaista.
Kaikki ikkunat pimeinä. Vain pappilassa oli ollut valoa, sen pani tyttö
merkille tullessaan. Nyt hän näkee tulen ilmestyvän haudankaivajan
taloon. Ihmeellisen hyvin hän tiesi kaikki nämä paikat, vaikka ei ollut
milloinkaan ollut täällä.
Kunnantuvan kamari on tilattu kahdelle yövieraalle. Siellä nukkui
Vanhalan Paavali sen naapuritytön kanssa. Huomenna pitää heidän nimensä
luettaman saarnastuolista.
Aamuyöstä Paavali herää. Näkee ihmeellisen kirkkaan kuutamon kuvaisen
lattialla. Kuulee hengitystä viereltään, mutta kukaan maailmassa
ei tunnu sinä hetkenä hänestä vieraammalta kuin siinä nukkuva ja
hengittävä nainen. Paavali on sen ennenkin huomannut, että niin
kauan kuin nainen valvoi ja ajatteli häntä, piti tämä hänen henkeään
hallussaan käärmeenlumoojan tavalla, mutta kun nainen vain nukkui ja
hän sattui heräämään — oh, sitä tympeyttä ja inhoa. Paavali nousee
sängystä. Astuu alusvaatteissaan ikkunan ääreen. Helmeilevän kirkasta
siellä on. Ja tietä pitkin laukkaa virma hevonen, reessä nais-ihminen,
valkea liinanen päässä. Nainen sitoo hevosen riimuvarren paaluun,
hitaasti kopeloiden kuin tottumaton ainakin. Alkaa sitten kulkea
edestakaisin. Hänellä on vain sukat jalassa. Vain sukat. Kun hän
vetäisee nutun tiukemmin ympärilleen, näkyy selvästi hoikka vartalo.
Tyttö nostaa leukaansa kauluksen varjosta. Vain yhdellä on sellainen
vartalo ja sellaiset kasvot.
Paavalin valtaa suuri tuska. Nimi, joka eilen kirjoitettiin
papinkirjaan, on väärä nimi. Tapahtuisi suuri onnettomuus, jos se
luettaisiin seurakunnan kuullen. Paavali on kuin mies, jonka otsalle
Jumala on kirjoittanut:
»Tänä yönä otetaan sielusi sinulta pois.»
Hyvällä tai pahalla tämä on estettävä. Hiljaa, hiljaa. Hän vetää
housut ja nutun päälleen, painaa karvalakin päähänsä, ottaa saappaat
kainaloonsa ja pääsee ulos. Eteisessä vetää kengät jalkaan, menee
kävelevän naisen luo, sanoo:
— Meidän on saatava oikea nimi papinkirjaan.
Tyttö nyökkää hänelle:
— Minä näin pappilasta tulen tullessani.
He lähtevät kulkemaan puhelematta enää.
Täällä oli silloin rovastina vanha, valkopartainen Broms, liian
vanha. Hänellä oli suuri perhe eikä apulaista. Sunnuntaiaamuisin hän
nousi hyvin aikaiseen viimeistelemään saarnaansa ja tutkistelemaan
Raamattuaan.
Ukko Broms kuulee kolkutusta kansliaan tuovalta ulko-ovelta. Koska
kaikki muut pappilassa vielä nukkuvat, ottaa hän kynttilän ja astelee
avaamaan. Siellä on morsiuspari, joka piti kuuluttaa ensimmäisen
kerran. Mies pitää kädestä naista, jolla on valkea liinansa syvällä
silmillä ja leukapuoli kasvoista kauluksen varjossa. Papin mielestä
morsian näyttää pitemmältä nyt. Hän kysyy heidän asiaansa. Sulhanen
vastaa, että morsiamen nimi oli tullut kirjoitetuksi papinkirjaan
hiukan väärin.
— Mikäs hänen nimensä onkaan?
— Margareeta Posti, sanoo morsian selvällä äänellä.
— Jaa, sanoo Broms, — täällä seisoo Martta Olsén. Sehän onkin ihan
väärin. — Hän vetäisi mustan viivan sen yli ja kirjoitti toisen nimen
päälle.
— Luettehan te tämän oikean nimen saarnastuolista?
— Kyllä, lapset, näissä asioissa joudutaan erehdykset maksamaan
kalliisti.
Pari sanoo hyvästi ja lähtee. Vanhus ihmettelee, miksi he tulivat
näin aikaiseen, mutta he kai tahtoivat korjata erehdyksen ihmisten
tietämättä siitä.
Margareeta Postin äiti oli herännyt ja keittänyt sunnuntaiaamukahvit.
Hän kulkee kylmän salin läpi Margareetaa herättämään. Ovenraosta näkyy
tuli. Päästyään kynnykselle hän näkee tytön nukkuvan kangastuolillaan,
kädet kouristuneina lujasti rintapuun ympäri, pää pirtaa ja niisiä
vasten.
— Lapsirukka on nukkunut kankaan ääreen.
Hän nykäisee käsivarresta ja säikähtää. Ruumis tuntuu kylmältä ja
kankealta kuin kuolleen.
Äiti alkaa ravistella ja hieroa. Pian tyttö virkoaa, mutta hän ei kerro
sanaakaan silloin siitä, millaisella retkellä hänen sielunsa on ollut.
Siis kuulutettiin Vanhalan Paavali ja Margareeta Posti. Martta Olsén
oli raivoissaan, mutta. Paavali, joka istui miesten puolella kirkossa,
poistui heti kuulutuksen jälkeen, heittäytyi rekeen ja ajoi kotiin.
Martta Olsén sai taputella pakkasessa jalan kotiinsa. Keväällä tuotiin
Vanhalaan nuorikko sieltä selkien takaa.
Voimakasta ja äkkipikaista oli ollut Vanhalan suku rakkaudessaan sekä
vihassaan. Suurenmoista monissa edesottamuksissaan.