Alkoi hämärtyä. Raskas, kostea, surullinen tuuli puhalteli. Pienessä
kirkonkylässä ovat uutimet vedetyt ikkunain eteen kätkemään ja
suojelemaan sitä kodikasta iltaelämää, jota kulkija aavistaa niiden
takana.
Meille on nyt välttämätöntä syventyä tällaisen vanhan, idyllisen
kirkonkylän henkeen, ymmärtääksemme sitä pientä murhenäytelmää, joka
pian tapahtuu nimismies Warénin talossa.
Täällä ei ole yhtään korkeaa, suoraviivaista, modernin arkkitehtuurin
luomaa rakennusta, vain sieviä, maalattuja puutaloja. Puita pihassa,
usein säleaita katua vastaan, sen takana orapihlajarivi alastomana,
juurellaan kasa keltaisia lehtiä. Ei mitään häikäisevää ja loistavaa.
Ei hehkuvia reklaamitulia, loistoautoja, turkiksiin puettuja
punahuulisia naisia eikä mitään masentavaa ja toivotonta, inhimillisen
kurjuuden edustajia, kovajuonteisia, ilkeäsilmäisiä.
Täällä vallitsee näennäisesti elämän hyvä keskinkertaisuus, jota monet
pikkumaiset ihmiset pitävät viittanaan. Heille ei sovi syvyys eikä
korkeus, koska heidän sielunsa on alankoa. He ovat kyllin ahtaita
uskoakseen kaikki juorut ja tuomitakseen jokaista niiden periaatteiden
mukaan, jotka ovat syntyneet heidän kahvia keittäessään, katse
suunnattuna pannuun, tarkaten kuohumisen oireita. Jokainen erikoisuus
herättää ihmettelyä. Lausua rohkea ajatus on samaa kuin syljeksiä
jumalanpalveluksen aikana alttarille.
Ja ympäristön ajatuksilla on maagillinen voima. Ne pilkkaavat
ihmislasta, ihmettelevät, hymyilevät, vetoavat elämän horjumattomiin
lakeihin, taputtavat lopulta hyvin ystävällisesti olkapäälle: »No
mutta, rakas lapsi, mehän olemme sinun ystäviäsi, älä esiinny huonosti
meitä kohtaan. Muista, ystävyys velvoittaa. Me olemme kaikki hyviä,
rehellisiä, lähimmäisen hyvää tarkoittavia. Näethän, miten ystävällisiä
olemme sinullekin. Sinä tarvitset myötätuntoa, ja me vuodatamme sen
ylitsesi. Pysy vain meidän tasallamme. Älä ole äkkinäinen teoissasi.»
Ihmislapsi antaa taputtelun tyynnyttää itseään. Hän ikävöi ennenkaikkea
myötätuntoa. Ei tee mitään tavatonta, sopeutuu yleiseen elämänkulkuun.
Oi, miten voimakas nielemisjärjestelmä persoonallisuuksille on elämän
hyvä keskinkertaisuus.
Tuo vanha, herttainen kirkonkylä, jossa jokainen tuntee toisensa ja
joutuu elämän oikuttelun vuoksi vuoronsa perään naurunalaiseksi, kätkee
huolellisesti ja hellävaroen jokaisen sisälliset kamppailut. Jokainen
askel voidaan nähdä, jokainen sana voidaan kuulla, mutta ajatukset ja
salaiset intohimot — kuka tutkii niiden tiet?
Nimismies Warén asui valtatien varrella, vastapäätä kirkkoa ja
rinteellä olevaa sankarihautaa. Hän saattoi ikkunoistaan nähdä nuo
yksitoista ristiä ja niiden takana kohoavan graniittipatsaan. Hänen
pihaansa suojeli toista metriä korkea aita pystylaudoista. Sen harja
oli sahanteräinen, väri likaisen keltainen. Aitaan oli lyijykynällä
piirrelty kaikenlaisia mielikuvituksen tuotteita, tunnettujen
tyttöjen ja poikien nimiä ja likaisia vitsejä kansakoulunopettajasta.
Varsin usein toistui nimi Katri. Olipa se täydellisenäkin: Katri
Hukkanen. Tämä oli nimismiehen palvelustytön nimi. Hänen sulhasensa,
suutarityöntekijä, väijyi illoin tällä kohdalla ja piirteli joskus
myöhäisessä yössä sydänkaihoissaan: Katri, Katri...
Portin toinen puolisko oli auki. Siitä jatkui vähän hiekoitettu tie,
molemmilla puolilla kukkapenkit. Sateen pieksämät ja raatelemat
asterit kohottivat matalina ja tukevina värikkäitä, rappeutuvia
kukkiaan. Rakennus oli vaaleanvihertävä, yksikerroksinen. Pari suurta
koivua kohosi verannan molemmin puolin. Tuuli rapisutti niiden oksia
asfalttikattoa vastaan.
Verannan oven yläpuolella paloi pieni, suojaton sähkölamppu lähetellen
surullisia, häiritseviä säteitään hiekoitetulle tielle ja rikkinäisille
astereille.
Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä talo ollut kirkonkylän hauskimpia.
Nimismies oli silloin komea ja suosittu. Hänellä oli kaupungista tuotu
rouva, hänen äitinsä piti kutsuja ja keräsi ympärilleen vieraita. Kaksi
vuotta oli Ernest Warén ollut naimisissa, kun tohtorille eräänä keväänä
tuli kotiopettajatar. Pian alettiin kertoa kaikenlaista nimismiehen ja
tämän nuoren neidin suhteesta. Syksyllä sanottiin nimismiehen hakevan
avioeroa. Nyt ystävät ja tuttavat valveutuivat ja säikähtivät. He
käyttivät suoraa sekä epäsuoraa vaikutusta hulluun mieheen ja naiseen.
Tyttö karkasi sanomatta minne lähti. Ernest Warén näytti tasaantuvan,
ja kaikki vakavamieliset ja kunnon naapurit pitivät tätä ratkaisua
suurena ansionaan. Vähitellen kirkonkyläläiset unohtivat nimismiehen
väen kaikista puheistaan. Ei kukaan tullut edes kysyneeksi, kuinka
ihminen voi elää niin yksin, hiljaa ja iloa vailla.
Aika kuluu. Päivä liittyy päivään yhtämittaisena, harmaana jonona.
Niiden paino karttuu hartioille, eikä mikään muutu. Voi meitä, jotka
heräämme vasta vanhoina!
Nimismies Ernest Warén oli keuhkokuumeessa. Hän makasi kulmakamarissa,
verannan vasemmalla puolella. Tämä huone oli ollut hänen ja hänen
vaimonsa makuuhuoneena neljätoistavuotisen avioliiton aikana. He olivat
maanneet samassa leveässä sängyssä, nyt makasi Ernest siinä yksin.
Vuoteen vastapäisellä seinällä oli isokokoinen jäljennös kuningatar
Blancasta, viereisellä seinällä oli taulu, jossa musta, uljas hevonen
hirnuu lumimyrskyssä, vierellään maahan pudonneena isäntänsä,
donilainen kasakka. Rinteellä näkyi ruumiita, joita tuisku peittelee.
Taivaanranta on punainen tulipaloista. Taulu on elävä. Katselija voi
kuulla vavahtelevan hevosen tuskaisen hirnumisen. Ernest Warén itse oli
ostanut ja ripustanut seinälleen nämä taulut, mutta siitä oli jo kauan
aikaa.
Hän ei ollut tajuissaan. Kasvot olivat luisevat, voimakkaat. Pää
oli taivutettu taapäin, kulmikas leuka työntyi ylimmäksi. Suu oli
puolittain auki, ja kellertävien hampaiden välistä kohosi silloin
tällöin kipeä, valittava yskäys. Iho oli omituisen sinervä ja huulet
rakkuloilla. Hän hengitti kiihkeästi ja lyhyesti. Ahdistuskohtaukset
lisääntyivät.
Vuoteen vieressä istui hänen vaimonsa, Erika Warén. Kova, kaareva,
lujarakenteinen nenä antoi kasvoille ylpeän, hallitsevan ilmeen.
Hän näytti miestään nuoremmalta ja vielä sangen kauniilta. Ruumis
oli lihavahko ja pyöreä, rinnat herkästi liikahtelevat. Hän ompeli
pöytäliinaa, ei jaksanut valvoa muutoin. Liikunto piti hereillä. Väliin
hän katsahti miestään. Tämän rakkuloituneet, laajentuneet huulet
kohosivat laihtuneista kasvoista tuskallisen avoimina ja kaameina.
Mies korisi ja koetti yskäistä ulos kurkkuun kohonnutta limaa. Ei
lohjennut. Erika kohotti varovasti päätä ja painoi teevadin suupieltä
vasten. Vihdoin työntyi verensekainen, ruosteenvärinen limapallo
teevadille. Erika kaatoi sen sängyn viereiseen sylkiastiaan,
lysoliveteen.
Häntä peloitti. Ei ruosteenvärinen lima, vaan houriva, muuttunut mies,
joka ei tajunnut hänen läsnäoloaan.
Pää heittelehti levottomasti tyynyllä. Hän laski käden miehensä
otsalle. Ei, tämä ei tuntenut kosketusta. Avoimet ruskeat silmät
laajennein terin harhailivat ympäri huonetta, näkemättä valkoista
kattoa, vuoteen vierellä istuvaa vaimoa, huoletonta, iloista kuningatar
Blancaa tai apua hirnuvaa hevosta.
Erika siirsi ompeleensa pois. Ei nukuttanut enää. Kahden yön valvomisen
antama turtumus pakeni. Näinkö päättyisi heidän avioliittonsa? Hän
istuu tässä tuolillaan, mies heittelehtii sängyssä, puoli metriä
on heidän väliään, ja kuitenkin: miehellä ei ole aavistustakaan
hänestä, eikä hän osaa sanoa tälle sanaakaan. Armias Luoja, hehän ovat
kivettyneitä itseensä. Eikö milloinkaan katoa juopa heidän väliltään?
Hän on odottanut koko avioliittonsa ajan, väsynyt, tasaantunut ja
yhä vielä odottanut. Hän on ollut hyvä miehelleen. Palvellut tätä,
yrittänyt arvata tämän toivomukset. Kodissa on kaikki ollut kunnossa,
mutta mies ei ole välittänyt hänen palveluksistaan ja töistään, aivan
kuin se olisi luonnollista kuin maan kulkeminen radallaan. Mies ei ole
nähnyt häntä, naista. Ei antanut hyväilyjä, katseita, pieniä sanoja.
Kuinka hän on odottanut, odottanut ja ikävöinyt! Väsymys ja tylsyys. Ei
koskaan riitaa. Ernest oli kovin hiljainen. Toisinaan vaimosta tuntui
kaamealta tuo välinpitämättömyys, hirveä vieraus kaikkiin nähden. Siinä
oli jotain kuollutta, ydin oli huvennut pois. Mikä häntä vaivasi?
Söikö hänen ruumistaan ja sieluaan näivetystauti, kasvoiko kaihi hänen
silmiensä eteen? Olivatko hänen hermolankansa palaneet? — Erikaa ei
tappanut miehen välinpitämättömyys. Hän oli malttanut mielensä ja
odotti yhä... Kunpa ei mies kuolisi noin, kunpa vain puhuisi hänelle,
hänelle, hänelle.
Erika tuijotti sairasta, laihoja, parroittuneita kasvoja, joiden silmät
tuijottivat ulos pullistuen eivätkä kuitenkaan nähneet mitään.
Ei, mies ei enää tuntenut häntä eikä tätä huonetta.
— Aira.
Kuumeessa-olija melkein huusi sen. Erika säpsähti, taipui tuolin selkää
vastaan ja kurotti päätään eteenpäin. Huudon täytyi kuulua halki talon,
kenties keittiöön asti, missä Katri askarteli. Tuo naisen nimi, jota
hän vihasi. Ruskeatukkainen kotiopettajatar, jota hän vainusi miehensä
yhä hautovan. Hän oli mustasukkainen. Hän oli vaikuttanut mieheen
aina ja aina, tahtonut tappaa tuon muiston, vuosien takaisen. Uskoi
siinä onnistuneensa... Olihan hän elävä ja läheinen, nukkui joka yö
miehen vieressä, söi joka päivä samassa pöydässä. Hänen piti voittaa
mies, polkea tämän paleltuneet muistot soraan. He eivät koskaan olleet
puhuneet siitä naisesta sanaakaan.
Verannan kello kilahti. Erika kuuli Katrin tulevan keittiöstä ja
avaavan tohtorille. Hän riensi eteiseen. Tohtori pani päällystakkinsa
naulaan ja puristi hänen kättään lujasti ja tyynesti. Vaalea,
sileäkasvoinen mies.
— Mitenkäs nyt voidaan?
— Huonona hän on, hourailee.
— Te näytätte sangen rasittuneelta. Teidän ei pitäisi valvoa yksinänne.
Tohtori koettaa sairaan valtimoa ja katsoo kuumelistaa.
— Aira, missä sinä olet? kysyy sairas.
Erika jäykkeni. Tämä oli häväistys. Nyt sen kuuli tohtorikin. Ehkä hän
muisti entisen kotiopettajattarensa. Millainen oli tuo nainen ollut?
Millä keinolla hän voi jättää sellaisen jäljen?
— Tänä yönä tulee käänne, sanoi tohtori, eikä Erika voinut hänen
kasvoistaan lukea, muistiko hän sen vanhan jutun. — Pelkään sydäntä.
Jos se kestää, käy kaikki hyvin. Minä kirjoitan sydämelle jotain, joka
pysyttää sen toiminnassa. Lähettäkää heti apteekkiin hakemaan sitä, ja
antakaa sitten kaksikymmentäviisi tippaa. Kahden tunnin päästä voitte
antaa uudestaan. Kun käänne on tapahtunut, ei enää tarvitse antaa.
Silloin hän alkaa rauhallisesti nukkua.
Tohtori lähti, ja Katri meni heti senjälkeen apteekkiin. Erika jäi
sairaan kanssa kahden koko taloon. Hän tarttui varovasti käteen, joka
retkotti sängyn laidalla, sormet harallaan.
— Aira, Aira — Erika heitti käden irti — etkö sinä muista — sinä olit
minun... Minä pidin sinusta niin paljon. Minä rakastin, minä himoitsin
sinua. Hulluuden ja riemun tulen sinä kylvit minuun... Aira, tule minun
luokseni vielä. Minä rukoilen sinua. En ole syyllinen. Minulla on
vaimo. Mitä se merkitsee? On vain yksi intohimo — muulla ei ole väliä.
Minua tympäisee tämä elämä. Sinä olit kauan poissa. Minä olen kuollut
ja jähmettynyt. En osaa enää edes puhua. Ota minun kädestäni kiinni.
Herätä minut, etkö sinä näe, olen ollut haudassa jo kymmenentuhatta
ajastaikaa. Iankaikkisesti. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Miksi et
tartu käteeni? Onko se likainen, olenko minä inhoittava? Etkö sinä
tahdo? Sinä pidät minua syyllisenä, menet vaikka maailman ääriin,
tieltäni pois. Minä kärsin, kärsin, tulikielet viiltävät ruumistani.
Aira...
Sairaan sormet ojentuivat, ja Erika tarttui tuska ja kauhu sydämessä
niihin kiinni.
— Sinä olet hyvä. Sinä olet elävä. Sinussa on kuumaa sähköä. Kun kosket
minuun, kulkee virta lävitseni ...
Miehen halkeilleet huulet hymyilivät surkeaa, laihaa, säälittävää hymyä.
— Minä elin silloin. Ah, meidän riemumme, meidän voimamme. Aira, sinä
osasit nauraa... Minä kuuntelin sinun nauruasi ja voitin maailman,
nauroin ihmisille. Haa — minä näin heidän lävitseen. He olivat
kääpiöitä, kuivettuneita ja pieniä tuhatvuotisia... Sinä, sinä, olit
elävä sielu... Minä kiroan, kiroan, ikuisesti minä kiroan niitä, jotka
sinut karkoittivat. Minä tahdon heidät alimmassa helvetissä nähdä, enkä
sormeani heidän avukseen nosta. Heidän pitää kärsiä nämä samat tuskat,
moninkertaisina. Minä kostan sen, että he tappoivat minut. Hitaasti,
hitaasti. He olivat viisaita ja saatanallisia. Haa, nyt he ovat
tyytyväisiä, ilo loistaa heidän silmistään, kun näkevät minut elävänä
ruumisarkussa... Älä syytä minua. Sinä et tiedä mitä on ikävä. Sitä ei
kukaan muukaan tiedä. Se on imenyt minulta veren kuiviin. Joka päivä
katson ikkunasta ulos ja näen pienet, valkeat ristit enkä mitään muuta.
Minä en ole enää mies, ei lihaa eikä verta. Luissani ei ole ydintä,
tunnen sen. Nahkani on vanhaa pergamenttia. Aivoni ovat lahonneet,
ne ovat kasa kuivaa multaa... Tällaista on ikävä. Ikävä. Minä en ole
elänyt, ei, ei, minä en ole elänyt... Sairaan huuto viilteli ilmaa.
Se kantautui ikkunasta harmaaseen, raskaaseen iltaan. Katri kuuli sen
palatessaan rikkinäisten asterien reunustamaa tietä. Hän kiirehti
askeliaan ja tunsi olevansa vielä nuori, lämmin ja punaposkinen.
Maantiellä katseli suutarinsälli, kun hän sinisessä villatakissaan
katosi verannan ovesta. Katri tiesi sen katseen seuraavan itseään.
Kun hän meni kamariin, yski sairas teevadille ruosteenpunaista limaa.
Kohtaus helpotti, ja hän huusi liman valuessa suupielestä: »Aira, sinä
otit kätesi pois...» ja hyökkäsi äkkiä istualleen.
Teevati putosi Erikan kädestä lattialle, sen laita lohkesi. Katri
riensi painamaan sairasta sänkyyn. Samassa tämä retkahti tyynylleen.
Erika koetti liikutella miestään: — Hyvä Jumala, hän on kuollut. —
Kauhu kiilsi hänen silmissään. Hän peräytyi vuoteen jalkopäähän ja
sanoi tylysti palvelustytölle:
— Katri menee pois nyt.
— Herran suu pitäisi painaa kiinni, ennenkuin hän jäykistyy.
— Painakaa sitten.
Katri työnsi ammottavat leuat yhteen, veti luomet pullistuvien
silmien peitoksi ja pyyhki käsiliinaan verisen liman turvonneiden
huulien välistä ja toiselta poskelta. Hän teki sen varovasti, nostipa
suonikkaat kädetkin ristiin ja korjasi lakanaa ja peitettä. Hän oli
nähnyt isälleen tehtävän samoin. Rouva seisoi, pitäen kiinni sängyn
puisesta päästä, ja näytti vihaiselta, ankaralta ja kiusaantuneelta.
Kuitenkin huomautti Katri vielä mielestään erittäin tärkeätä seikkaa:
— Tarvitseeko minun mennä hakemaan ruumiinpesijöitä?
— Menkää.
Katri lähti ensin keittiöön pesemään kätensä. Erika kiersi kamarin oven
lukkoon. Lattialla oli punaisenkirjava riepumatto. Hän laskeutui sille
ja painoi suunsa mattoon.
Ernest ei ollut kertaakaan maininnut hänen nimeään kuumeessaan, ja
kuitenkin he olivat olleet mies ja vaimo neljätoista vuotta.