Minun sydämeni oli raskas unelmista...
Ruokin niillä nälkääni.
Niiden loisto oli suurempi kuin timanttien.
Pää painuneena pöytää vasten
elin minä kiihkeämpää elämää
kuin löytyy kaduilla ja öisissä taloissa.
Sinä opetit minulle, ettei rakkautta ole.
Johdit minut takapihoille ja näytit rikkakasat,
totutit siihen, mitä synniksi sanotaan.
Nyt tulvivat sydämessäni lokavirrat,
punaiset ruusunlehdet uivat siellä
yksinäisinä, revittyinä, ihanina vieläkin.
Minä vihaan jokaista teoriaa ja jokaista aatetta
Minä vihaan painettua sanaa,
joka yrittää vangita mieleni.
Ikävöin kaikkea, mitä minulla ei ole,
minkä vain raha voi antaa.
Minä rakastan miestä,
voimakasta ja ihanaa valtiasta,
ja elämää sen kaikissa väreissä.
Iltaista, märkää katua,
missä lyhtyjen valo taittuu asfalttiin,
tuhansia tuntemattomia kasvoja,
aina uusia ja erilaisia.
Armaani, tule minun luokseni.
Olen ikävöinyt koko päivän.
Ota minut syliisi, suutele silmäni kirkkaiksi taas.
Minä olen pieni ja hellä rakkaudesta.
Sinä olet mies ja voit suojella minua.
Olet voimakas, mutta kätesi eivät koske.
Palelin ja ikävöin syliäsi, valtaasi, tahtoasi.
Mikä on totta ja mikä on valhetta?
Silittelen sinun niskaasi sormillani.
On niin hyvä olla sylissäsi.
Rakastanko siis sinua?
Ja rakastatko sinä
sinä, joka et lakkaa etsimästä huuliani?
Mikä on totta ja mikä on valhetta?
Kerran en ymmärtänyt,
kuinka voi ihminen pettää toista.
Luulen, että nyt alan ymmärtää kaikkea.
Olkoonpa sileää valhetta tämäkin.
Olkoonpa typerää leikkiä yhtenä iltana.
On niin hyvä olla sinun sylissäsi.
Rakastin kuumasti kuin pakanat kevätyössä
ja jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa.
Yksikään muisto ei kirvele, olen puhdas, nuori,
onnellinen,
kuin kulkisivat jumalat sivullani.
Suutelen ilmaa joka askelella.
Levitän sormeni pimeässä, ja tuuli humahtaa
niiden lävitse.
Ystäväni, älä ole pahoillasi.
Hetki on mennyt, ihana hetki.
Olisit köyhempi, jos et kohdannut minua.
Suutelen ilmaa joka askelella.
Jumalat, jumalat, jumalat,
jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa.
Nuoruus on mennyt.
Pitäisi olla vakaa ja tasainen.
Astua taitavasti ja puhua harkitusti.
EI. Vielä en ole ollut nuori.
Olen ahnas, valoa karttava myyrä ollut.
En tiennyt, että ihminen on vapaaksi luotu.
Katso.
Nyt vasta on auringon kiilto silmiini kohonnut.
Nyt vasta olen keväisten purojen tahdin oppinut.
Nyt vasta on mieleeni ilo noussut.
Älä ihmettele, että tanssin.
Minä olen avaava kultaisen portin
ihanaan, uuteen, punaiseen maailmaan.
Harvat löytävät siitä sisälle.
Minä keksin riemun avaimen,
Älä ihmettele, että tanssin.
Yö, sinä suuri valtiatar.
Ei nuori prinsessa, vaatetettuna jalokivillä,
ole niin ihmeellinen kuin sinä,
pimeä ja outo, tutkimattomia valoja täynnään.
On hyvä, että vain harvat tuntevat sinut,
että vain valitut ovat nähneet sinut kasvoista kasvoihin.
Hyvä ettei maanpiiri päihdy ja ihmiset luule itseänsä jumaliksi,
hyvä, että he nukkuvat rauhassa ja
laskevat päivällä santaa tiellä.
Ihmeellinen on minun osani,
en tiedä, kiittääkö siitä.
Me olemme kulkeneet käsi kädessä, Yö.
Minä olen juonut ihanimmat viinit,
katsellut ihmislasten teitä ja nähnyt:
useimmat ovat muumioita, vanhoja satavuotiaita.
Minä olen palanut tuskasta,
ja soluni ovat tanssineet autuudesta.
Olen ojentanut käsivarteni tuoksuvaan ilmaan
ja kohottanut silmäni yli maan:
Ei yksikään kuningatar ole ollut minun vertaiseni.
Rakastan Helsinkiä.
Sen katuja ja kahviloita,
Sen iltaa ja aamua.
Erikoisesti noita uusia taloja kulmissa:
Suorat, huikeat viivat.
Kapea fasadi, joka kuvaa
korkeuden ikävää, ilmojen ikävää,
sitä, mitä goottilaiset kirkot.
Ei ole minulla sukua.
Ei ole eikä tule ystävää,
jolle välittäisin itseni avata.
Ei ole kotia, tuskinpa kansaa ja maata.
Lähden ehkä Austraaliaan,
tai joudun Pariisiin joskus
ja hukun Seinen likaiseen veteen.
Helsinkiä minä rakastan.
Näistä ihmisistä en pidä,
mutta tahtoisin istua kaduilla
ja silitellä kiviä sormillani.
Yksi on minulla sydänsuru:
Ettei tästä kaupungista, minun omastani,
tule ehkä maailman valtiasta.
Olen vaarallinen.
Olen raivoon tullut.
Tahdon löytää kädensijan maan pinnalta ja ravistaa:
että te avaatte raukeat silmänne edes puoliksi,
että tämä pallo värähtelee vielä vuosisatain kuluttua.
Istun kuin lammas.
Te uskotte minut villaiseksi,
mutta olen kuuma. Kuuma. KUUMA.
Sytytänpä tuleen kuivuneet ruohot.
Iskenpä lahopuut uutten juurien syödä.
Hävitänpä harmaan värin maailmasta,
teidän sielujenne ainoan Värin —
Jonakin hetkenä te vavahdatte.
Ihmisnero. Missä nousevat ajatukset,
jotka uudistavat maailman?
Katso, mullan peitossa, raskaan paineen alla
syntyy hiilestä timantteja.
Kuka tuntee, mistä on kohonnut suurten tie,
missä ahjoissa sulautuu ihmisnero?
Jumalan Poika kuoli ristillä kerran,
Hänen sanansa eivät koskaan kuole.
Kenties Hän antaa saman lahjan niille,
joiden synnit ovat suuret ja tuska katkerampi kuin Hänen.
Seison alhaalla, maan pinnalla.
Näen ympärilläni syksyn: paljaat puut,
lionneen maan, kaatuneet kuloheinät.
Olen yksin ja kurjuuteni minua painaa,
loppumaton, näännyttävä kurjuus.
Oi, että minä olen niitä,
jotka ovat luotuja suurta varten.
Joilla on kyltymätön jano, etsintä ja ikävä,
Jotka kaiken tuntevat eivätkä mihinkään tyydy.
Harvoin on minulle auennut toisen syli.
Löysinpä kerran ruusunlehtiä maasta.
Hyväilin niitä puhtain käsin.
Tuuli lehahti ylitsemme...
Minä näin ne kellastuneiksi
ja löysin niiden alta matoja ja multaa.
Minä vihaan ihmisiä verisesti.
Minä vihaan teitä:
Etsin teitä uudestaan ja uudestaan,
olen valmis myymään sieluni löytääkseni _toisen_.
Te olette kylmiä ja tyhmiä, tylsin katsein,
eikä rakkaus asu keskellänne.
Hymyilen teille ja lähden pois,
kotona minä kiroan ja makaan lattialla:
Olen inhosta sairas.
En minä syntiä karta,
kartan penseyttä, itaruutta, alhaista mieltä.
Jospa te heittäisitte sielunne kaduille ja kujille,
mutta te vartioitte niitä kuin ahnaat verikoirat.
Ooo — siellä sisällä on aivan tyhjää,
korkeintaan viimevuotisia koin munia.