Meren rannalla on kaunis kylä, ei kaukana Helsingistä. Kylän raitilla
kulkee sopivia jätkän alkuja. Heistä voi tulla myöskin kunnollisia. Jos
tuntee heidät, pitää heistä. Mutta on kuin kirous vaanisi joidenkin
elämää. Useimmista tulee ainesta, joka ei suinkaan ole kunniaksi
ympäristölle. Keskikesällä tulee jätkiä muualtakin, mistä tullevat,
ehkä Helsingistä. Ilmestyvät ne vain ja tietävät entisestään pääsevänsä
heinätöihin taloihin. Heillä ei ole varaa revolverin ostoon eikä lupaa
sen kantoon. Mutta onpa terävä puukko vyöllä.
Tällaiselle ainekselle poliisi ei voi mitään. Se ei vähene, vaikka
vankilat täyttyvät. Ei laki, ei uskonto, ei hyväntekeväisyys eikä
kasvatus turvaa yhteiskuntaa heiltä. Mikäli ei itse armollinen kohtalo
varjele heitä ärsyttävistä tilanteista, tekevät he mitä tahansa.
Sellaiseen joukkoon kuului Samu. Hän tuli kylään erään kaverin kanssa
heinänteon alussa ja pääsi työhön Niemelään. Päivät he olivat pellolla,
kävelivät illat raitilla ja nukkuivat yöt tallinvinnillä. Samu oli
pahimpia. Ainoa, mikä erotti hänet toisista, oli suhde naiseen.
Mies on näet sellainen kuin hänen rakkautensa. On miehiä, joiden
rakkaus on kuin likaista, rasvaista tiskivettä, ja toisia, joiden on
kuin auringossa välkähtävä miekan terä tai Espanjan punaisin viini.
Edellisiä on laumoittain, jälkimmäisiä hyvin harvassa. Edellisiä nainen
inhoaa, jälkimmäisiä ikävöi. Samu kuului ikävöityihin.
Saattavathan jumalat kurjimmallekin antaa jonkin synnyinlahjan, eikä
sen leima kulu loassakaan. Kulkijan ilo on rakkaus, ja Samu käytti tätä
ainoaa ilonlähdettä.
Samu oli pitkä, melkein hoikka mieheksi. Hänellä oli kapeat kasvot,
suora nenä. Iho oli kalvakan ruskea. Näytti kuin tuuli ja sade olisi
piessyt sen rikki. Se oli täynnään pieniä, pieniä naarmuja, ihan
vereksen näköisiä, kuin ne voisivat alkaa tihkua verta. Siniset silmät
olivat ilkeät, jolleivät ne katselleet naista. Tukka työntyi otsalle.
Heinänteko oli päättynyt, ja jätkät olivat eräänä iltana saaneet
lopputilin. Seuraavana aamuna he — Samu ja Niko — lähtivät ongelle
Niemelän veneellä. Puolen päivän seudussa he kohosivat rannasta aidan
viereistä polkua ylös taloon.
Oli lämmin päivä. Niko kantoi oksahankaan pujotettuja kaloja. Alimmat
viistivät niitettyä piennarta.
Aidan toisella puolella oli lääkäri Kettusen kesähuvila. Valkoinen,
iso rakennus vanhojen pihakoivujen keskellä, pihan alapuolella
puutarhamaata. Äärimmäisenä aidan vieressä iso mansikkamaa. Kokonainen
sarka.
Nuori tyttö poimii marjoja. Joka toinen päivä hän tarkastaa saran
läpeensä, poimien kypsät pois. Joka kasvin ympärille oli pantu
sammalia. Näin eivät kypsät mansikat kallistuneet multaan.
Hän kulki rivi riviltä ja varoi polkemasta marjoja. Peukalon ja
etusormen kynsien välissä hän puristi poikki marjan varren. Silloin
tällöin pisti jonkin himoittavan punaisen kappaleen suuhunsa. Vahinko,
ettei voinut syödä niin paljon kuin itse halusi. Mistä sen tiesi,
tarkkailiko joku huvilalla hänen työtään. Siellä oli kyllin joutilaita
ihmisiä näkemään kaikkea. Tyttö oli sen verran silmänpalvelija kuin
jokainen on. Jos tohtori tai rouva olisi ollut mukana mansikkamaalla,
ei hän olisi syönyt ainoaakaan. Vaikka tulihan näitä joka päivä
sangollisittain.
Väliin tyttö nousi kumarasta asennosta seisomaan. Katseli noin vain,
koska avoimiin silmiin täytyy aina piirtyä jokin kuva. Seisoi siinä
päivänpaisteessa, taivutteli vartaloaan vyötäröstä. Hän oli päivettynyt
ja nuori. Ei onnellinen eikä surullinenkaan. Välitön, ajatukseton, osa
tätä kuumaa päivää.
Päivällinen ei joudu kohtakaan. Huvilaväen ruokavälit ovat
ulkotyöläiselle liian pitkiä. Silmäilee siinä huvilaa eikä huomaa,
että rannasta tulevat jätkät ovat pysähtyneet aidan toiselle puolen.
He seisovat äänettöminä ja katselevat tyttöä, joka taivuttelee
itseään vyötäröstä. Työntää hartiansa oikein takakenoon, että selkä
oikeaa. Näkyy selvästi, että hän on paljon alle kahdenkymmenen, aivan
kehittymätön vielä.
Tyttö vilkaisee sivulle, kuin hänellä olisi intiaanin vaisto. Näkee
miehet ja aikoo kumartua työhönsä, kun Samu virkkaa:
— Ettekös ota meitä avuksi?
Tyttö poimii marjan. Suoristuu, katsoo huvilalle päin, sitten jätkiin.
Niko seisoo polulla. Samu nojaa kyynärpäillään aitaan. Katsoo tyttöä,
joka oikeastaan on ystävällinen ja hyvä, koska sellainen on hänen
luontonsa.
— Ei ole minulla lupa ottaa apulaisia.
— Onhan teillä siellä seuralainen. — Samu nyökkää rastaanpelättiä kohti.
Tyttö silmää sitä. Hän on sen itse laittanut. Takonut seipään maahan.
Naulannut poikkipuun. Riippuvat lökähousut. Oljilla täytetty miehen
nuttu. Hattureuhka, joka ei paljon eroa Samun hatusta.
Tytön silmät kiiluvat ruskeista kasvoista pistävän iloisina. Hän lienee
liian hiljainen nauraakseen ääneen.
— Mikäs sen nimi on?
— Matti.
— No ettekös te antaisi meillekin pari mansikkaa?
— Yhden kummallekin. Pankaa hattunne varalle. Sattuukohan?
Kaksi isoa, hyvännäköistä marjaa. Ne heilahtivat kaarena ilmassa. Samu
nykäisi äkkiä hattuaan sivummalle. Ne putosivat siihen.
— Sepä oli hyvin heitetty. Kiitosta.
— Eipäs. Olisivat pudonneet ihan syrjään, jos ette nykäissyt hattuanne.
Nyt tyttö nauraa. Miehet lähtevät piennarta edelleen. Hän katsahtaa
huvilaan ja kumartuu työhönsä. Olipa noloa, jos sieltä näkivät.
Hän jatkaa kuitenkin paljon iloisempana työtään. Naureskelee yksinään,
poimiessaan sammalilta isoja, hiukan väsyneitä, kihisevän mehukkaita
marjoja.
Meri on sininen, jokunen vene siellä. Aidan takana on laaja heinäpelto.
Kylvöheiniä seipäillä. Kaatuneiden apilain lemu tuskin jaksaa levitä
tässä lämpimässä. Rupeama on pitkä. Selkää niin väsyttää ja laiskottaa.
Oh, miten hyvä olisi oikaista. Mutta sen sijaan tyttö laskeutuu ihan
kyyrylleen. Hänen hameensa laahaa takaa jäljellejääneitä raakiloita ja
puolipunaisia.
Tämä oli pieni sattuma.
Voihan ihminen yhdestä hymystäkin maksaa sangen paljon. Mutta
sattuuhan, että sen saa ilmaiseksikin päivänpaisteessa,
teeskentelemättömiltä huulilta, hiukan ujon, hiukan aran, iloisen
katseen sitä seuratessa. Niinkuin perhosen siivet uskaltavat pyyhkäistä
ilmaa.
Ihmeellisiä ovat nuo pienet sattumat.
Voi olla, että ne muistaa pitkänkin ajan päästä. Samu muisti tämän
ainakin vielä viiden päivän kuluttua, seuraavana sunnuntaina.
Samu oli ollut toisessa kylässä elonleikkuussa, mutta sinä
sunnuntai-iltana hän palasi takaisin. Oli tanssit isossa heinäladossa.
Ulkona seinävierellä heinikossa istui Samu ynnä joitakin muita. Oli
jo vahva hämärä. Seinää vasten seisoi jonkun polkupyörä. Sen lyhdyn
valokehässä he istuivat, pelasivat ja joivat.
Helena, tyttö, joka on heittänyt ne kaksi mansikkaa, on ladossa
tanssimassa, polkupyörälyhtyjen ja taskusähkölamppujen valossa, hanurin
soidessa. Lattia oli hiukan epätasainen. Huomenna ajetaan tänne kuivia
heiniä seipäiltä. Isosta ovesta katselee sisään tumma, pehmoinen yö,
hengessään syksyn ensimmäiset kiihoittavat ja voimakkaat tuoksut.
Yläparsien päältä putoilee joskus heinänsiemeniä, sinne kasaantuneita.
On miehiä, istuen lattialla vähien heinien päällä selkä seinää vastaan,
silmät seisoen päässä harvinaisessa humalassa.
Seisoo nurkassa tyttöjä, jotka eivät vielä osaa tanssia. Hyvin nuoria
ja ymmärtämättömiä.
Helena tanssii jo jonkin verran. Antaa toisen polkea jaloilleen ja
sanoo »anteeksi», kun tuntee varpaansa litistyvän.
Eivät mitkään tanssit ole niin hauskat kuin tanssit ladossa.
Lähdettiin kotiin peltojen poikki ja tietä pitkin kankaanrintaa.
Tultiin kylätielle. Yössä kuului huutoja ja lauluakin. Jälkijoukossa
olivat jätkät.
Helena poikkesi portista isoon huvilaan. Einar, eräs mökinpoika, oli
muka saattavinaan häntä ja poikkesi myös.
He seisovat muutaman askelen päässä portista. Puhuvat joitakin
yhdentekeviä lauseita. Helena heiluttelee oksaa kädessään. Maantiellä
välähtelee väliin pyörän valo ja kuuluu ääniä.
Tuli riitaisia sanoja ja kirouksia.
— Kyllä minä nyljen sen suutarin nahkan tänä yönä. Etsin sen kynsiini
vaikka mistä. M mistä. Minun tyttöni vei, saakeli.
— Ole hiljempaa.
— No ei hänen tarvitse kivittää minua kuin koiraa. Minä tapan sen,
tapan.
— Jätkiä, sanoi Einar. — Tule vikkelästi. He lymysivät omenapuiden
alle. Pysähtyivät erään ison, haaraisen rungon luo.
Puolipimeää.
Helena nojasi isoa haaraa vastaan. He kuuntelivat henkeä pidättäen.
Eivät olleet edes nähneet puhujia.
Eikös.
Tietysti nämä olivat nähneet heidät. Jätkät näkevät pimeässäkin, ja
heillä on koiran vainu.
Kuluu muutamia minuutteja. Ei kuulu ääniä. Silloin nämä tulevat heitä
kohti, kaksi miestä. Ei portilta, vaan sivulta, pitkin puutarhaa.
Minnepä mennä? Heidän välillään on alhaalta sivulle kaartava omenapuun
haara, se, mihin Helena nojasi äsken.
Mies pitelee siitä kiinni. Heiluttelee toisessa kädessään paljasta
puukkoaan, ihan varomattomin liikkein. Täysin juovuksissa.
— Se suutari. Kivitti minua. Kivitti. Kuulkaa, se kivitti minua. Minä
tapan sen.
Einar koettaa puhua suostutellen:
— Enhän minä ole suutari. Näettehän, että me olemme viattomia. Menkää
nyt pois etsimään. Se voi olla tuolla jossakin muualla.
Tämä ei mene miehen tajuun. Hän ei lähde. Kaartelee kättään. Kiristelee:
— Vei minun tyttöni. Minä etsin sen. Pieksän sen, tapan minä sen.
Helena tarttuu houkutellen liikkuvaan käsivarteen. Ei häivähdäkään
mielessä, että mies voisi lyödä häntä, tuntematonta. Juopunutta ei saa
komennella, pitää taivutella.
— Kuulkaa, lähtekää nyt pois. Katsokaa, kun minä pyydän kauniisti, niin
menkää nyt. Emmehän me ole tehneet teille mitään. Menkää nyt, menkää.
Ettekö te ymmärrä?
Toinen mies, joka ei ole sanaakaan puhunut, tarttuu reuhaajan
olkapäihin:
— Lähde nyt. Älä kiusaa sitä tyttöä. Se tyttö on hyvä tyttö. Se on
antanut minulle mansikoita.
Samu talutti toverinsa pois. Sivulle, pitkin puutarhaa naapurin
pihalle, mistä tulivatkin.
Helena pujahti pian keittiöön nukkumaan. Ei ikinä hän ole ollut näin
ihmetyksissään. Kyllä hän muisti ne kaksi mansikkaa, mutta...
— Miten se saattoi muistaa ja tuntea minut? Pimeässä? Tuskin minä
tuntisin sitä päivälläkään, kun en katsonut silloin.
Samu ja Helena eivät tavanneet toisiaan sen jälkeen. Siinä oli kaikki.
Ei enempää eikä vähempää.