— Hyvää huomenta.
Leskirouva Fabritius kohotti pyöreää päätään, joka oli kuin aivan
ympyriäinen nappi isomman pallon päällä, jollainen oli lyhyt vartalo.
Punakat, terveen väriset kasvot vetäytyivät makeaan hymyyn, kun
hän toivotti vuokralaiselleen hyvää huomenta korkealla äänellä. Se
muistutti lähinnä savikukon ääntä, kun siihen puhalletaan nuotin mukaan.
Hänen iso vatsansa hipoi pöydänreunaa. Jalat nahkaisella pallilla hän
nojasi takakenossa tuolin selkään ja piti edessään lyhyillä käsillään
Hufvudstadsbladetia. Oikeastaan oli ihme siinä asennossa, ettei tuoli
keikonnut:
Makeasta hymystä ei voinut millään huomata, että pieni harmillinen
tapaus oli jo tänä varhaisena: aamuhetkenä sattunut. Se oli tämä:
Palvelustyttö oli 7,15 lähtenyt ulos. Piti tuoda Elannosta kolme litraa
maitoa, yksi pienempi ranskanleipä, maalaisreikäleipä ja pikkumitta
kuohukermaa. Hän palasi kolme minuuttia vailla puoli kahdeksan, vei
tavarat keittiöön, tuli ruokasaliin, pani pöydälle emännän eteen loput
viidestätoista markasta ja vastalaput tavaroista. Silmäsi kelloon. Se
oli kahta minuuttia vailla puoli kahdeksan. Rouva tahtoi täsmälleen
puoli saada kahvinsa; jos se myöhästyi viisi minuuttia, oli hän
hermostunut koko päivän. Saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa. Tyttö
laski pienen, ihan pienen kermakannun teevadille. Se oli sellainen,
joita kahviloissa käytetään tarjottaessa yhden hengen kahvia. Rouva
Fabritius oli sen ostanut silloin, kun siellä asui laiska neiti, joka
joi aamukahvin vuoteessaan.
Pieni kermakannu oli raukka piripintanaan. Näki, että kermaa oli mennyt
hiukan yli.
— Voi, voi, miksi otti tämä kannu? Se ei vetä pikkumitta.
— Rouva oli pannut eilen maitoa siihen toiseen kannuun.
— Eikös ole suuri kannu? Voiko minä maksaa kerma ja kaadaa maahan. Tämä
tekee markka kahdeksankymmentä penni. Niin vähäsen, niin vähäsen kermaa.
Palvelija poistui ääneti ja hiljaisesti.
Rouva laski rahat ja laput. Kaikki oli oikein, mutta kermaa vain tuo
mitätön kannu, johon juuri sopi peukalo sisään. Muutenkin ne Elannossa
tahtovat mitata aina kermaa, jossa on paljon vaahtoa. Kun vaahto sitten
hupenee päältä, niin tietäähän sen, mitä siitä jää kermaa jäljelle.
Siis kaikesta tästä kiusasta ei rouvan kasvoilla näkynyt jälkeäkään.
Voimakkaasti se harmitti häntä, kovin voimakkaasti, mutta hän painoi
sen sisimpäänsä ja sinne se unohtui, purkautumatta.
Rouva oli ketterä, vaikk'ei ylettynyt itse solmimaan kenkäinsä nauhoja
kiinni. Hän siirsi jalallaan pallin syrjään, luiskahti maahan,
kaatoi kahvia vuokralaiselleen ja hissutteli sitten tohveleissaan
makuuhuoneeseensa, jossa tytär oli pukeutumassa.
— Gretchen, tule sisään, herra Vaski on pöydässä.
Gretchen, nuhteeton ja säädyllinen, totinen ja alistuvainen, kampasi
vaaleahkoa, pienille laineille onduloitua tukkaansa. Hän pisti kamman
pystyyn harjan jouhikkoon ja lähti mitään sanomatta äitinsä perästä
ruokasaliin. Hymyili hiukan voileipää pureksivalle herra Vaskelle, ja
totiset kasvot kirkastuivat.
— Hyvää huomenta.
— Hyvää huomenta.
— Ole emäntä, Gretchen, minä on juonut kahvin.
Herra Vaski katsahti emäntään. Tämän naukuva, korkea ääni teki aina
hänet epävarmaksi. Peloitti, sai nielaisemaan vikkelästi toisen kupin
kahvia, jäämään yhdelle voileivälle ja lähtemään puolinälkäisenä. Hän
nousi, seisahtui, katsahti epäröiden mustapukuista rouva Fabritiusta.
— Tahtoisitteko olla hyvä ja järjestää täksi illaksi kahvia ja
leivoksia, minulle tulee kolme vierasta.
Rouva pudisti äkillisellä liikkeellä päätään: Kahvia, leivoksia, rahaa!
— Mitä, minä ei ymmärrä...
Se purkautui hätääntyneesti ja valittaen. Rouva käänsi toista korvaansa
nuoreen mieheen päin, pää meni kallelleen, posket vetäytyivät
viiruille, pienet silmät vilahtivat toiseen silmänurkkaan.
— Minulle tulee illalla kolme vierasta. Tahtoisin esitellä heidät
teille. Jos tahtoisitte laittaa hyvät kahvit ja wienerleipiä ja
leivoksia. Jättäkää sitten lasku minulle. En tule päivälliselle.
Kiristyneet kasvot sulivat sulaksi hymyksi.
— Ahaa. Esittä meille. Onko sukulainen, mitä?
— Minun sisareni ja pari muuta.
Rouvan lihava käsi lepuutti sormiaan ilmassa:
— Ei, ei tarvitse maksaa. Ei tarvitse lasku. Nämä on minun vieraita
myös. Gretchen laitta yksi kakku, vaniljakakku.
Kun vuokralainen oli mennyt, painoi rouva vatsaansa pöytään, että olisi
luullut koskevan. Huojutti päätään ja harteitaan.
— Voi, voi. Kuusi wienerleipää, kuusi leivosta. Kaksitoista markka.
Minä köyhä leski, minä ei voi antta gratis. Kuka antta minulle yksi
wienerleipä gratis? Voi, voi, tämä mies vie minut konkurssiin.
— Jättäkää hänelle lasku, sanoi tytär sävyisästi.
Rouva pudisti epätoivoisesti lihavuuden vuoksi melkein liikkumatonta
päätään.
— Sinä ei ymmärrä. Yksi mies on asunut yksi vuosi, on rikas. Saa
palkkaa kolme tuhatta. Tämä mies ei saa loukata. Hyvä mies. Rikas mies.
Vähän ajan kuluttua:
— Eikö sinä pidä tästä herrasta, mitä?
Gretchen punastui.
— Tietysti minä pidän.
— Jaa. Hyvä mies. Te voi mennä naimisiin, Gretchen. Mitä?
Gretchen ei virkkanut mitään. Ei kukaan mies ollut vielä hänelle
osoittanut mitään huomiota. Hän oli nuhteeton ja kiltti. Hänestä olisi
tullut hyvä vaimo, mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen hyvyyttään, ja
niinpä hän hiljaisessa mielessään ajatteli, että miehet valitsevat
mieluummin häijyjä, kevytmielisiä ja laiskoja tyttöjä vaimokseen.
Ahkeria ja vaatimattomia ei kosi kukaan. Itse asiassa Gretchenin vika
oli se, ettei hän ollut joutunut edes nuorten miesten lähettyville.
Ainoa oli herra Vaski, joka tosin oli jäänyt häneen nähden tavallisen
välinpitämättömäksi.
Rouva Fabritius oli hautonut ajatustaan jo kauan. Taistellen suurta
itaruuttaan vastaan hän salli täysihoitolaisensa kylpeä ammeessa
kerran viikossa, vaikka ajatteli kipein sydämin, että se tekee lähes
kolme markkaa. Hän kustansi sunnuntaiksi kanan- tai jäniksenpaistia,
osti suolakurkkuja ja salaatteja, mutta istui sitten keittiössä
katselemassa, että palvelijan piti syödä paistettua makkaraa, ja
valitteli sydäntäsärkevällä äänellä:
— Minä köyhä, köyhä leski...
Hän pisti itse kaikki ruoanjätteet kaappiin ja katosi sitten tiehensä.
Palvelija venytti kieltään hänen jälkeensä ja mutisi:
— Saksalainen saituri. Laskee joka pennin neljäkymmentäyhdeksän kertaa.
Ostaa ruokaa niin vähän, että kaikki käyvät nälkäisinä.
Tuli ilta. Kahvipöytä oli katettu ruokasaliin. Suuren kruunun
kynttilöistä kolmasosa oli sytytetty. Kukkakaupan tyttö toi kimpun
punaisia ruusuja. Herra Vaski oli lähettänyt ne kahvipöytään,
ilmoittaen tulevansa kello kahdeksan.
— O-joi-jo-joi!
Rouva Fabritius huusi sen korkealla, puhtaalla sopraanollaan, korko
toisella ja neljännellä. Se oli kuin äkillinen viulun vetäisy. Hän
asetti kukat korkeaan kristallimaljakkoonsa.
— Gretchen. Tule katso. Herr Vaski lähettä ruusut. Punaisia ruusuja.
Aaaa... Kymmenen markkaa yksi, minä tietää. Viisi kappaletta.
Viisikymmentä markkaa. Kauniit ruusut, mitä?
Nämä kukat toivat rouva Fabritiuksen mieleen ihania toiveita. Ne
hyväilivät hänen kitsasta sydäntään, joka aukeni kuiskauksesta:
Gretchenille. Hän riensi keittiöön, osoitti katonrajassa olevaa
säilykekaappia. Toimitti palvelijalle:
— Elli otta tuoli. Elli antta minulle se viinamarjasafti. Elli laitta
minun sievät kristallilasit tarjoilupöytään. Kaata mehun valmiiksi.
Minä tarjoan. Tulee juhla.
Hän lyllersi ruokasaliin. Väänsi kaikki valot palamaan. Istuu mustassa
leningissään nojatuoliin. Pieni palli jalkojen alla hän tuijottaa
ruusuja. Varmasti Gretchen joutuu kihloihin. Ruusuja! Hän näki oman
nuoruutensa päivät Saksassa ja huokasi: — Minä köyhä, köyhä leski. —
Kuitenkin leikki hyvämieli turpeilla kasvoilla. Ah, mitä unelmia...
lämpö, romantiikka, rikkaus. Tuo siivo mies, syökin niin vähän, ja
kolmentuhannen kuukausitulot. Onni sykähdytti hänen jokaista hermoaan.
Vaski tuli vieraineen eteiseen. Rouva Fabritius näkee avattujen
kaksoisovien läpi, miten kolme naista työntyy eteiseen. Kolme naista!
Hän ei pysty kohoamaan seisaalleen, vaan laskee kätensä vatsan päälle.
Eteisestä kuuluu iloista naurua ja puhelua. Hän lähti sitä kohti, kun
jo Vaski tuli vastaan, taluttaen kädestä nuorta, ruskeasilmäistä tyttöä.
— Tässä on morsiameni — ja rouva Fabritius.
— Terve tuloa, terve tuloa. Mitä? Minä ei ymmärrä teidän suomi...
— Meine Braut.
— Ihre Braut? Aaa. Sie haben es nicht erzählt.
Toiset naiset olivat Vasken sisar ja morsiamen äiti.
— Gretchen, Gretchen.
Gretchen tuli ja sai vieraat hoiviinsa. Äiti-rouva tassutteli
keittiöön, veti oven kiinni ja tarttui päähänsä.
— Voi, voi. Tämä suomalainen herr tuo kolme naista. Kolme naista juo
niin paljon kahvi. Minä köyhä leski, minä ei voi maksaa tämä kallis
juhla. Ja minun kruunussa palaa kaikki kynttilät.
Näin hän valitteli, eikä sitä sieluntuskaa, joka hänen äänensä
värinässä ja hänen kerrassaan halkeavilla kasvoillaan ilmeni, voi
millään kuvata. Kenties saattavat kadotetut huutaa sillä tavalla
luiskahtaessaan helvettiin, kun ovat jo pitäneet kiinni taivaan
kynnyksestä. Eikä kukaan olisi voinut arvata hänen tuskanhuutonsa
kuullessaan, kuinka monta tuhatta hänellä oli pankissa. Mutta vähentää
rahaa pankkitililtä oli vaikeampaa kuin leikata irti osa ruumiistaan.
Hän istuutui pöydän ääreen laatimaan laskua, jossa ilmeni vanhan
saksalaisen kauppiassuvun taito.
8 wienerleipä...... 8:— 8 bakelsi ......... 8:— 12 kuppi kahvia...
12: — Kerma.............. 3:60 Safti 6 lasia à .. 12: — Kakku
............ 20: — yht. 63:60
Kun hän henkensä lohdutukseksi kirjoitti tätä ja ajatteli, ettei hän
saa mitään maksua liikasähköstä, kurkisti Gretchen keittiöön, iloisena,
koska morsian oli heti voittanut hänet ystävyydellä, jollaista ei
kukaan tähän saakka ollut hänelle osoittanut. Ruokasalin avatusta
ovesta kuului gramofonimusiikkia.
— Eikö mamma tule jo juomaan kahvia?
Mamma puristi huuliaan:
— Minä ei ehdi, tai odotta, minä tulen.
Hän esiintyi pöydässä vierasvaraisena emäntänä. Purkautui tuon
tuostakin kovaan nauruun ja huudahteli: O-joi-jo-joi! Morsian aivan
pelästyi sitä ensikerralla.
Kun Vaski palasi saattamasta vieraitaan, sormessa kultasormus
ensimmäistä päivää ja mieli onnellisia haaveita täynnä, istui rouva
ruokasalissa, yhden lampun valossa, lasku edessään pöydällä. Hän
melkein sokaisi nuoren miehen hätäisellä, onnettomalla, kiivaalla
äänellään.
— Minä laski tämä kesti. Se tulee kallis, minä antoi minun hyvä mehu.
Ja kakku. Minä ei voi antta kaikki gratis. Herr näkee tämä lasku.
Vaski kaivoi rahat. Kuusikymmentäneljä markkaa.
— Minä antta neljäkymmentä penni takaisin.
— Ei tarvitse.
— Otta pois. Tuossa. Minä ei otta liikaa. Nuorena minä ei säästänyt,
nyt minä säästä. Minä ei saa rahaa ja kaikki maksaa. Te ymmärrä, herra.
— Hyvää yötä, sanoi Vaski ja vetäytyi ovelleen päin.
— Hyvä yötä, hyvä yötä. Herra nukkuu nyt ja ajattelee morsianta.
Rouva hymyili kirkkaasti, otti rahat, sammutti sähkön. Jo kuuluivat
hänen tossujensa suhaukset, kun hän eteni kylpyhuoneeseen. Otti pienen
siukan lämmintä vettä pestäkseen kasvojaan ja sanoi puoliääneen:
A-jai-ja-jai. A-jai-ja-jai.
Kylpyhuoneesta hän palasi keittiöön ja katsoi, näkyikö
palvelijanhuoneen ovenraosta tulta. Jaa. Hän koputti oveen.
— Mitä tekee Elli? Kello puoli kaksitoista valvoo Elli. Minä olen
sanonut sata kertaa: Elli ei saa polttaa sähkö. Mitä tekee Elli? Lukee
romaani. Yksi tuhma tyttö lukee yöllä romaani.
Elli on hypännyt pystyyn. Ei osaa suoriutua vuoteeseen, katsoo vain ja
saa sanotuksi:
— Tämä on vain viiden kynttilän lamppu. Ei se vie paljon.
— Mitä? Tietääkö Elli, mitä tekee minun sähkölasku? Kaikki polttaa,
yksi maksaa. Elli menee sänkyyn. Minä sammutta itse.
Joutui viimein rouva Fabritiuskin sänkyyn. Hän risti kätensä vatsansa
päälle ja päästeli muutamia lyhyitä ähkäyksiä. Luki huokaillen Vater
unser.
Se lohdutti ja suojasi.
Ah, elämän taistelu oli käynyt hänelle sangen raskaaksi.