Reino Vilkkari loikoi pukkisängyllä pienessä kamarissa. Hän oli ottanut
sänkypeiton pois, ettei emäntä pahastuisi, ja mietiskeli.
Tämä kamari oli keittiön takainen. Siinä oli mainittu pukkisänky,
jolla Reino lepuutteli ruumistaan, antaen hengen työskennellä. Sitten
oli toinen, kaksikerroksinen sänky, jonka alalaatikossa nukkui
henkisesti ja ruumiillisesti terve tehtaalainen Antti Valkama ja
ylälaatikossa Toiskäsi — hänellä tuskin lienee muuta nimeä ollutkaan.
Ammatiltaan Toiskäsi oli sanomalehtien myyjä, ja tavallisesti hän piti
kauppapaikkanaan Hakaniemen toria. Nämä toiset olivat vielä työssä, ja
Vilkkari iloitsi saadessaan olla yksin. Hän oli paljon ollut elämässään
yksin, ja nekin toverit, joita hänellä oli, voitiin enimmäkseen lukea
renttuihin.
Oli eräs tapaus, joka oli piirtynyt Vilkkarin mieleen kuin elävä filmi,
joka saattoi milloin tahansa, kuin kammista kierrettynä, lipua hänen
silmiensä ohitse.
Hän oli silloin ollut seitsenvuotias ja kulki uusissa, ruskeissa
kumitossuissa, Nokian leimalla varustetuissa. Hänellä oli siniset
housut ja pienet henkselit paidan päällä, kuten keikareilla maalla.
Helle silloin oli, ja hän kulki isänsä ja äitinsä mukana Sörnäisistä
Pitkänsillan yli ja sitten Unioninkatua. Nikolainkirkon kohdalla he
pysähtyivät. Äiti sanoi, että oli vielä toista tuntia laivan lähtöön,
he saisivat aivan hyvin mennä tuonne ylös portaille katsomaan vielä
kerran kaupunkia. Isä ja äiti kulkivat edellä, ja hän tepasteli
perästä ruskeine tossuineen, laskien portaiden lukua. Mutta luku
tuntui nousevan suureksi, ja hän päätteli, ettei ole pakko laskea
niitä kaikkia. Onhan hän _liki_ selvillä niiden luvusta. He istuivat
ylös pilarien luokse, oikeille rapuille. Hän istui äidin toisella
puolella. Äiti oli solakka vyötäröltään, hänellä oli mustat silmät
ja tumma hipiä. Isä kiersi kätensä äidin vyötäisten ympäri ja lauloi
siinä, Nikolainkirkon portailla, edessään kattojen takaa näkyvä satama
laivoineen:
Äitini mua tuuditti, kiikutti, liikutti,
kehtoa pientä heilutti, silloin kun olin lapsi.
Ei kulkurin latu kultaa lie, se tuskien tie,
yöhön se vie, ja henkeä nälkä kaivaa...
Sitten he saattoivat isää laivaan. Hän oli lähtenyt jonnekin suuren
meren taa, ja äiti sanoi: »Me menemme pian pojun kanssa perästä» —
Äiti mahtoi olla kovaluontoinen nainen. Ei ollut itkenyt. Vähitellen
alkoi vieras setä käydä heillä. Hän toi Reinolle makeisia, ja äiti
nauroi kovasti hänen kanssaan. Kerran illalla Reino oli yksin kotona,
siinä pienessä huoneessa. Nälkäisenä hän meni sänkyyn. Oli sunnuntai.
Äiti oli ollut koko päivän poissa ja tuli sitten kotiin erään vieraan
naisen kanssa. Reino ajatteli, että hän pysyisi sängyssä, kunnes vieras
lähtee, hän tiesi äidin tahtovan sitä. Pöydällä oli ollut korkeita
laseja ja tyhjä pullo. Vieras nainen puhui Arvosta. Kyllä Reino tiesi,
että se oli isän nimi. Äiti itki ja tarttui sitä vierasta naista
kaulasta. Hän ajatteli sängyssään, että äiti on juonut paljon, muulloin
hän ei itke. Ikänsä hän muistaa äitinsä äänen, itkusta värähtelevän:
— Arvo on puhdas, mutta minä olen syntinen nainen. Arvo on puhdas,
Arvo on puhdas, ja minä rakastan Arvoa. Sen minä sanon, että häntä
minä rakastan enkä voi mennä hänen luokseen. Hän on puhdas, minä olen
syntinen...
Reino ei tohtinut nousta vuoteesta, äiti valitti kuin pieni lapsi.
Muutamia päiviä myöhemmin äiti toi hänet tänne, täti Vuorion luo.
Sen jälkeen ei Reino häntä nähnyt. Hän oli asunut tässä samassa
huoneessa koko ajan, nukkunut tässä pukkisängyssä. Jo kansakoulua
käydessä olivat hänen kirjansa piirongin päällä, nyt siellä olivat
hänen kauppakoulukirjansa. Reino söi täti Vuorion pöydässä. Alussa
äiti oli maksanut sen. Koulun päätyttyä hän meni varastopojaksi ja
alkoi itse maksaa kulunkinsa. Vuosi sitten, punakapinassa, äiti oli
kadonnut. Reinolle se oli yhdentekevää. Hän ansaitsi jo itse kyllä.
Laitakaupungin elämä oli samaa kuin hänen oma elämänsä. Olipa hän viime
aikoina tullut tuntemaan keskikaupunginkin ihmisiä. Samoja ne olivat
luonnoltaan kuin täälläkin, perinjuurin samoja. Ero oli vain siinä,
että täällä ihmiset rehkiessään leipänsä eteen ja ponnistellessaan
himojensa perään saivat välittömästi tarttua sulin käsin työhön.
Se toinen luokka teetti roskatyöt välillisesti ja piti itse jotain
vaivatonta puuhaa, pääasiassa suukopua. Eroa oli myös siinä, että nämä
köyhät ihmiset olivat pysyneet sellaisinaan, eivät peitelleet oikeata
luontoaan. Nämä vihasivat toisiaan, kun niiksi tuli, kadehtivat ja
riitelivät, auttoivatpa toisiaan pulassakin. He suhtautuivat suoraan
kanssaihmisiinsä, olivat sellaisia kuin heidän sydämensä oli. Toisen
luokan ihmiset olivat siloiteltuja sisältä ja ulkoa. Kynnet olivat
kiilloitetut sen merkiksi, etteivät he halunneet niillä raapia. Ja
kellä heistä ei ollut muuta tehtävää, se paimensi sylikoiraansa
kadulla. Heidän silmistään ei voinut lukea, liikkuiko niiden takana
hyvä vai paha ajatus tai oliko heillä ollenkaan ajatuksia. Ei voinut
olla varma, kulkiko heillä edes oikeaa punaista verta suonissaan vai
olivatko he tosiaan siniverisiä.
Näillä ajatusretkillään Reino tunsi uhkarohkeaa iloa. Hänen rintaansa
hiveli tunne siitä, että hän _uskalsi_ ajatella sitä, minkä näki
silmillään. Hän saattoi joskus kehitellä näitä ajatuksiaan hyvin
pitkälle. Lopuksi teki mieli nauraa tälle somasti kokoonkyhätylle
maailman rakennukselle, jossa jokainen tunsi ja luuli olevansa suurikin
herra, niin pian kuin oli päässyt toisten hartioille,
Naisväkeä ei Reino ollut näihin mennessä paljoa käsitellyt. Hän kyllä
osasi hyvin tanssia, sen hän oli oppinut Työväentalon juhlasalissa.
Siellä hän oli myös nähnyt, että tytöillä oli vain yksi oikea intohimo:
tulla rakastetuksi. He viettivät päivänsä talousapulaisina siisteissä
tai likaisissa keittiöissä, tehtaissa tai missä vain voi ansaita
leipää. Siellä he saattoivat juoruta, riidellä, olla ilkeitä, mutta kun
he tulivat paikkaan, jossa oli kahta sukupuolta saapuvilla, silloin
voi heidän silmistään lukea vain: rakastaa. Jokainen heistä pelkäsi
jäädä yksin. Reino piti heistä melkein kuin omasta sukukunnastaan.
Hän tiesi, että he olivat kaikki hyviä tyttöjä, ja tanssitti heitä
sydämen halusta, saattelipa kotiinkin. Ja miksikä hän ei olisi
halannut heitä pimeässä porttikäytävässä, sitähän ne kaikki kuitenkin
tahtoivat. Reino soi toki lähimmäisilleen hyvää. Hänen lähimmäisiinsä
kuului laitakaupungin alaluokka. Miks'ei hän olisi ilahduttanut
heidän sieviä tyttöjään suudelmalla, kun he iltaisin etsivät
rakkauden punaista väriä. — Sellaisia tyttöjä Reino oli suudellut,
keittiötyttöjä, tehtaantyttöjä, he tarvitsivat kyllä suudelmia. Mutta
kullan siloittelemien, kultaa sirottelevien nukkien tähden hän ei
olisi totisesti kuluttanut huuliaan. Reino oli yrittänyt rakastaakin
eräitä, s.o. tehdä seuraa. Mutta hän oli huomannut, että siitä kärsi
ruumis ja kukkaro. Tytön mielestä hänen rakkautensa ei ollut oikeaa,
ellei hän ehdottanut tapaamista joka toinen ilta, mutta siihen Reino
oli liian laiska. Toiseksi halusi tyttö vain elokuvia, tanssiaisia,
suudelmia, kahviloita. Reino kyllästyi hänen yksiväriseen sieluunsa
ja jätti hänet. Hän oli myös kyllästynyt suudelmiin, ja nyt olivat
lähimmäiset saaneet iloita niistä harvemmin. Hän ei ollut ainoaakaan
naista suudellut niin, että olisi tuntenut siitä sielunsa värähtävän,
eikä ainoakaan tyttö ollut kieltänyt häneltä suudelmaa. Sehän oli samaa
kuin kädenlyönti.
Reino Vilkkari oli kenkäliikkeen varastosta siirtynyt kenkätehtaaseen
ja kenkätehtaasta kauppakouluun. Tämä viimeinen oli käynyt laatuun
sillä ehdolla, että kauppias Timberillä oli Reinon allekirjoittama
kymmenentuhannen velkakirja, ja Reino eli Timberin rahoilla.
Kun Reino; vain ajatteli kauppakoulua, ajatteli hän samalla tyttöä,
jolla oli teräsvälkkeiset silmät.
Oli sattunut ensipäivinä, että pari tyttöä pesi käsiään eteisen
vesihanan luona kynänteroituksen jälkeen. Reino kulki ohi ja ihan
pahuuttaan tarttui toista, pitkänsotjakkaa, selin olevaa, vyötäisiin,
aikoi vain pyöräyttää ympäri. Mutta tämä pyörähti päin silmiä ja
sanoi niskaansa nakaten, uhkaa äänessä: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin
maitoastioihin.»
Oh — tuo manttaaliporhon tytär. Kaunis hän ei ollut, ellei ajatellut
varren hoikkuutta. Ja kuitenkin hänen kylmä katseensa saattoi
toisinaan — aina, kun hän jostakin ajatuksesta innostui — säkenöidä
ja välähdellä. Silloin niihin silmiin ei voinut katsoa. Reino
tarkkaili häntä tunnilla, silloin kun Heli katsoi opettajaa. Hän
voi toisinaan loistaa innosta, istui silloin pystypäin kuin lentoon
lähdössä. Toisinaan hän taas oli allapäin, pää etukumarassa, kädet
nojaten pulpettiin, katse harhaillen ulos viereisestä ikkunasta.
Sellaista ikävää ei Reino ikinä ollut nähnyt ihmistaimen silmissä.
Teki niin vietävästi mieli kopata takaapäin se syliinsä, kun se siinä
nuipotti allapäin. Omituisesti saattoivat ihmisessä joskus kiehahtaa
kaikki elämän nesteet. Hän itse oli viikkokausia kuin puuta. Olisi
ollut voimaa vaikka kantoja vääntämään mutta se oli kuin säkissä
tallella tässä rennossa ruumiissa. Kenkälaatikot varastossa eivät
sitä tarvinneet, eikä pohjien leikkaaminen tehtaassa sitä vienyt.
Hän tiesi hyvin itse, että hänellä oli terävä ja sukkela ajatuksen
juoksu, hän tunsi elämää ja tyttöjä, tiesi senkin, miltä tuntuu,
kun mies on maistanut 96-prosenttista. Tähän asti hän ei tiennyt,
että toisen ihmisen katse saattaa valua kuin kirkas teräs ja iskeä
salamana mieheen. Ja tänä iltana, juuri tänä iltana hänet oli kutsuttu
tuonne yläkertaan Anna Vallin syntymäpäiville. Sinne tulisi sekin
manttaaliporhon tytär. Hän, Reino Vilkkari, laitakaupungin pintaeläjä,
halusi nähdä sen ihmisen jollakin tavalla taivutettuna.
Syntymäpäivillä oli hauskaa ja tanssittiin gramofonin soidessa. Reino
lähti saattamaan Heliä.
He kaksi olivat kulkeneet läpi kaupungin ja tulleet Pursimiehenkadulle.
Erästä puutalon valaistua, verhojen peittämää ikkunaa osoitti Heli: —
Tuossa on ikkunani. — Portin kohdalla hän ojensi kätensä. Reino sanoi:
— Olen saattanut sinua halki kaupungin, nyt saat antaa pusun palkaksi.
— Palkan tähdenkö tulitkin?
— Sinun tähtesi minä tulin. Sinä olet erilainen kuin muut tytöt, ja kun
kerta rakastan sinua, täytyy minun saada suukko.
— Voi sitä rakastaa muutenkin.
— Tiedätkö sinä, millaista on rakastaa? Olenpa ollut tyttöjen seurassa,
vaan en ole niistä perustellut. Mutta kun saan tytön, jota rakastan,
silloin minä tahdon sen sielun ja ruumiin. Ja kun nyt suutelen sinua,
painan sinuun leiman, joka merkitsee: Tämä on minun, eikä siihen saa
koskea kukaan muu.
— Mutta minua ei ole suudeltu ennen eikä suudella nytkään.
— Sitä ei minulle ole vielä yksikään sanonut.
— Sitten minä olen ensimmäinen.
— Mutta minä en pyydä kuin yhden ainoan vain.
— Kuuluuko tuo miehelle — kerjätä suudelmia.
Kaksi lujaa kättä vetäisi Heliä puoleensa. Sekunnissa tyttö työnsi
vasemman kätensä miehen kurkkua vasten, oikea läimäytti poskelle.
Kerran, toisen. Ote heltisi hiukan hänen ympärillään, hän solahti
alitse käsivarren, pakeni pimeään, portittomaan käytävään ja sieltä
rappuun. Mies ei edes yrittänyt lähteä jälkeen. Huulilta Kirposi:
— Pakana!
Seisoi hetken, lähti sitten astua toikottamaan. Suoniin oli valahtanut
kuin kirpeätä viinaa. Hän, Reino Vilkkari, oli tottunut saamaan,
hänelle oli annettu. Ei ollut naiseläjä tähän saakka tehnyt tuota. Sitä
sisuako ne kertoivatkin, tytön teräskylmästi välkehtivät silmät?
Reino kääntyi Hakaniemestä Itä-Viertotielle. Suuren reklaamikellon
viisarit olivat juuri tapaamaisillaan toisensa kahdentoista päällä.
Alkoi olla väljempää Sörnäisten kaduilla. Tuolla edellä, samaan
suuntaan, kulki pyöreä tyttö, jolla ei näyttänyt olevan erikoista
kiirettä. Reino ymmärsi: keittiöpalvelija, tulossa ehkä Työväentalolta.
Se ei heittäisi poskelle, jos suutelisi.
— Meillä taitaakin olla sama matka?
Tyttö katsahtaa häneen. Tutkivasti. Hymyilee sitten. Hän on
lapsellinen, enintään seitsemäntoista vanha. Posket pyöreät, silmät
iloiset.
— Minne te sitten menette?
— Sinne, minne tekin:
— Silloin meillä on sama matka. Muuten käännyn ensi kulmasta
Näkinkujalle.
He kääntyivät siitä yhdessä. Erään kivimuurin luo tyttö pysähtyi ja
alkoi kaivaa avainta vanttuustaan.
— Kuinka korkealla te asutte?
— Kuudennessa kerrassa, ihan ylimmäisessä.
— Enkös minä saakin tulla auttamaan portaissa, jos teitä väsyttää?
— On siinä hissi, mutta voittehan te muuten tulla.
He istuivat sitten porraskäytävän ikkunalla rinnan, ja Reino poimi
monta suudelmaa tytön pehmeiltä huulilta. Nyt hän tunsi, ettei se
merkinnyt samaa kuin kädenlyönti. Ei, vaan se oli kuin tulista,
jumalaista viiniä. Ja tyttö oli lapsellisen suloinen. Hän antautui,
kuten se, joka on odottanut jotain tällaista salaperäistä ja hurmaavan
ihanaa.
Oli kulunut pari tuntia. Reino asteli jälleen Itäisellä Viertotiellä.
Helisevä kuutamo. Reino tunsi nyt, että nainen on luotu käsin
kosketeltavaksi, huulin hyväiltäväksi. Ilman naista on elämä
yhtätasaista työpäivää. Tästä lähtien ei se olisi sellaista. Jos
Itä-Viertoteitä pitkin olisivat astuneet häntä vastaan koko maailman
naiset kuutamossa, olisi hän tahtonut suudella kaikkien niiden huulet
verettömiksi, painaa niiden sieluun oman leimansa. Hänen mielessään
kiehui uhma ja omituinen humala.
Hurmaavinta maailmassa on halu.
<tb>
On kulunut kaksi vuotta. Heli on naimisissa ja työskentelee erään
vähittäiskaupan kirjanpitäjänä. Eräänä iltapäivänä, kun hän sattumalta
on liikkeen myymälässä, tulee sinne mies — Reino. Heli säpsähtää ja
poistuu nopeasti viereiseen, verholla erotettuun konttorihuoneeseen.
Tällainenko heidän kohtauksensa olikin? Liekö Reino ehtinyt tuntea
hänet? Niin sukkelaan kuin hän käänsikin selkänsä, oli hän kuitenkin
varma, että se oli Reino. Eikö hän ollut kuullut sanottavan kotona
maalla, että kun kohtaa sen yhden, tuntee puukonpiston sydänalassaan.
Totta se oli. Hän, toisen miehen vaimo, rakasti tuota miestä, joka
kerran oli tahtonut uhkamielin suudelmaa eikä ollut sen jälkeen luonut
katsettakaan häneen. Oi, sitä koulutalvea.
Nyt kuului Reino menevän pois. Helin mieleen tulvi jotain raskasta,
mustaa. Eikö se ollutkaan tuntenut häntä? Tuo välinpitämättömyys häntä
kirveli. Jos olisi rakastanut tai vihannut, kerjännyt tai uhannut —
mutta kun ei välittänyt hänestä, ja kuitenkin...
Myyjätär, Helin toveri, tuli hänen luokseen.
— Ajattele, se herra menee huomenna Amerikkaan.
— Sanoiko hän?
— Hän sanoi ostavansa nyt viimeisen kerran tupakkaa Suomen maaperällä.
Minä kysyin minkätähden, ja hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan huomenna.
On muka passit ja kaikki kunnossa.
— Vai niin.
Tahtoiko Reino sen saattaa hänen tietoonsa? Omituinen kyky ärsyttää
toista, piinata milloin tahansa. Mutta hyvä on, että lähtee. Kun tietää
olevan siellä merten takana, ehkä jää pois hänenkin mielestään. Ei
kertaa se mies ollut tuonut iloa hänelle. Aina pettymystä. Ei yhtään
silmäystä sen illan jälkeen. Ei puolta hymyä. Vain ainainen jäykkyys
olennossa, jonkinlainen poistyöntävä viha silmissä. Ja kuitenkin sillä
oli enemmän kuohuvaa energiaa kuin kellään. Ja sen äly oli räiskynyt
ylimielisinä vastauksina silloin, kun muut eivät mitään ymmärtäneet —
Vain hänestä välinpitämätön.
Heli olisi tänä hetkenä halunnut hakata rikki sen miehen, raastaa
kappaleiksi ja hieroa palaset multaan. Hän olisi myös saattanut
heittäytyä sen jalkoihin, suudella kadulla sen askelten jälkiä.
Oli liikkeen sulkemisaika. Heidän piti lähteä. Heli kulki hitaasti
Itä-Viertotien poikki. Nyt hän tahtoi kulkea tuota toista laitaa, jossa
oli vähemmän ihmisiä.
— Suvaitseeko rouva minun tehdä seuraa?
Heli käänsi päätään. Ääni — ihminen.
Ja mies muuttui perin ystävälliseksi. Hän ei ollut vielä voittanut tätä
naista. Tänä iltana se oli tapahtuva. Hänen silmiinsä ilmestyi voimakas
kiilto — se sai naisen värähtämään.
He istuivat kalliolla. Syrjässä taloista ja ihmisistä.
Mies: Vieläkö sinä olet yhtä kitsas suudelmista?
Nainen: Riippuu siitä, kuka niitä tahtoo. Miestäni suutelen
ensimmäiseksi, kun hän tulee, ja viimeiseksi, kun hän lähtee.
Mies: Jos minä sidon kaulaliinan suusi eteen, voin tehdä sinulle mitä
tahdon.
Nainen: Voit ensin tietää, että kannan toisen miehen lasta,
Mies: Minä olen suudellut tyttöjä tusinoittain, vaihtanut heiloja kuin
hevosia markkinoilla, eikä yksikään ole ollut vielä niin ruma kuin
sinä. Sentähden en sinusta välittäisi enempää kuin lehmitatista, mutta
tuntoani jäi kaivelemaan se etten saanut suudella sinua sinä joulukuun
iltana. Luuletko, että muuten olisin vaivautunut tuomaan sinut tänne
kalliolle.
Nainen: Suutele sitten nyt, niin pääset minusta rauhaan.
Mies: Sinulla ei ole enää samat huulet kuin silloin. En maksusta
suutelisi toisen miehen muijaa, en vaikka rukoilisit vesissä silmin.
Nainen: Ei ole minun tapani rukoilla.
Mies: Minä vihellän hienosti naisten rukouksille. Kaksi päivää sitten
kuljin kahdentoista aikaan Itä-Viertotiellä. Siinä Kaikukujan kulmassa
tarttuu nainen kainalooni ja sanoo, että käyn liian harvoin häntä
katsomassa. Minä sanoin, että se on ollut vain opetusta, siihen hänen
on tottuminen, koska minä aion siirtyä tästä Amerikan mantereelle: Hän
sanoi silloin myöskin kantavansa lasta. Ei toisen miehen lasta, vaan
minun lastani. Se tuttavuus on saanut alkunsa sinä samana joulukuun
iltana. Mutta en minä sitä naista rakasta.
Nainen: Ketähän sinäkin olisit rakastanut. Ei sinun tarvitsisi
sellaista sanaa päästää huuliltasi.
Mies: Mutta sinun huulillesi se sana sopii. Sinä olet siveellinen
ja siististi naimisissa. Et anna koskettaa huuliasi, saati sitten
muuta. Siveä; kaino ja puhdas. Se on jokaisen naisen etikettinä,
vaikka silmissä kiiltäisi himo ja sielun paikalla olisi vääristyneet
eläimelliset aistit.
Nainen: Sen minä kyllä uskon, että laitakaupungin lapsille annetaan
eläimelliset aistit jo syntyessä.
Mies: Ja sinä — puhdasrotuinen maalaislapsi — sinulta ne kai puuttuvat.
<tb>
Kävi raivoisa, raskas tuuli. Kadun sähköstä kajasti tänne siksi valoa,
että he näkivät toistensa kasvot hämärästi. Aika päästä intohimojen
irti, aika vallita vihan, raivon ja rakkauden, sillä päivänvalo
taittaa tuskalta kärjen, kalventaa vihan ja rutistaa lemmen. —
Kohisi kuin sateen edellä, kuin voisi joka hetki odottaa pilvistä
pisaroivan vettä. Heli tunsi jäsentensä kylmenevän istuessaan kostealla
sammalella ohuessa takissaan. Siinä luona istui mies, jota hän rakasti
järjettömästi. Siinä se puhui raakoja sanoja, ja sen äänessä soivat
monet värit: katkeruus, iva, halveksiminen, viha, voima. Hän rakasti
sitä ääntä kaikkine väreineen. Kuulla sen kiroilevan tai siunaavan —
kunhan sai olla sen saapuvilla. Hän vastasi äskeiseen:
— Minä voin ainakin hallita niitä. Minä voisin rakastaa miestä niin,
että möisin hänen tähtensä henkeni helvettiin, mutta, jos tulisi
kysymykseen jostakin syystä, voisin myös katsoa häntä silmiin ja vannoa
vihaavani. Voisin kuristaa rakkauteni, niinkuin kuristetaan sokea,
yhden yön vanha kissanpentu.
— Sinä olet ensimmäinen nainen, joka puhut rakkaudesta sillä tavalla.
— Ja miehessä heräsi taas se, mikä oli saanut hänet houkuttelemaan
naisen tänne kalliolle. Onkia tuon ylpeiltä huulilta tunnustus, ryöstää
sen sielu valtaansa raja-aitojen läpi, omistaa nainen, jolla oli niin
mitättömät kasvot, hoikka ruumis ja erikoinen luonne. Hän pani kätensä
naisen olkapäälle ja kumartui tuijottamaan tätä silmiin häilyvässä
sähköjen kajastuksessa.
— Oletko sinä ketään sillä tavalla rakastanut?
— Olen.
— Mutta et miestäsi.
— Se ei kuulu tähän.
Pitkä äänettömyys. Mies viheltelee kiihkeästi, pitkään.
— Tiedätkö, mitä laulua vihellän?
— En.
— En minä sinusta eroais, en eroais, en eroais,
vaikka vereni keitettäisiin
ja vaikka minut äkiltä laivan täkiltä —
merehen heitettäisiin.
Hän lauloi sen puoliääneen, tuulen pyyhkiessä kosteana ja raskaasti
heidän ohitseen. Viimeisillä säkeillä hän kietaisi kätensä rajusti
naisen hartiain ympäri ja taivutti hänen päänsä rinnalleen.
— Etkö sinä usko, että se on totta? Voisitko rakastaa minua sillä
tavalla kuin sanoit?
— Minä olen sillä tavalla sinua rakastanut ja vieläkin rakastan.
Mies käänsi hänet istumaan omin varoinsa. Heli tunsi kylmän viiltävän
vartaloaan. Sydänalaan tunkeutui teräs ja pisteli palasiksi jotakin
jähmeää. Hän kyllä tajusi kaikki siitä yhdestä liikkeestä, jolla hänet
taivutettiin istumaan omin varoinsa. Mies alkoi puhua:
— Sitäkö se kielto silloin merkitsikin? Minä olen viimeistä iltaa
täällä, ja nyt minä puhun suuni puhtaaksi. Olen koko ikäni asunut tuon
samaisen Vaasankadun varrella. Isä jätti minut äitini huostaan, ja
äitini pani minut vierasten nurkkaan. Isältä perin jäsenet, äidiltä
hengen ja aistit. Opin katsomaan itse ympärilleni. Olen tuntenut
naisia kaikenhintaisia. En välittänyt niistä enempää kuin kukkarossani
vaihtuvista viisipennisistä, koska niitä oli aina saatavissa. Ja sitten
näin sinut. Ensimmäiseksi sanoit minulle: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin
maitoastioihin.» Toisen kerran kielsit suutelemasta. Enkä minä ollut
tottunut rukoilemaan naista. Olin tuntenut tyttöjä, jotka tulevat
mukaan tai eivät tule — mutta ovat kieräilemättä. Vain sinä pidit
itseäsi liian hyvänä. Sinun suudelmasi oli liian kallis annettavaksi.
Ja minä päätin jättää sinut rauhassa jalustallesi. Luulit pysyväsi
korkealla, luulit, että minun piti ihailla sinua, koska seisoit
siveellisyyden ja puhtauden huipuilla. Aivan kuin en olisi tiennyt ja
käsittänyt, että jalustasi oli vain omahyväisyys. Ja sille minä päätin
antaa hienon letkauksen, sille sinun itsetunnollesi. Luulit, etten
nähnyt, kun silmäilit salaa minuun päin, etten ymmärtänyt ikävää, joka
paloi silmissäsi. Olit jo tullut maahan muiden ihmisten tasalle. Ja
kesällä kuulin, että mieheksesi oli kelvannut Sörnäisten rantasälli.
— Tiedätkö, miksi kelpasi?
— Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.
— Häpeä!
Heli lähti nopeasti kalliota alas. Märkä sammal livetti jalan alla.
Reino jäi istumaan sinne kalliolle.
1928.