Ridi piti silmiään kiinni ja käännähteli keimaillen vuoteessaan. Hän
siirsi hiukan päätään, viileä untuvatyyny hyväili hänen poskeaan.
Ei, ei kuitenkaan enää tullut unta. Sen karkoitti ihana ajatus:
Tänään. Herää, tänä iltana, tänä iltana! Rakkahimpani! Se ajatus oli
ihanampi kuin viini. Se toi mieleen kuroittuvat, kuumat huulet. Siksi
ei tullut uni. Ja Ridi käännähteli pehmeästi keimaillen vuoteessaan,
kuin miehen silmien katsellessa. Hän nukkui kuitenkin yksin. Sänky
tosin oli kahta varten. Lakanat olivat valkoiset, tyyny pehmeä.
Peitto punaista silkkiä. Vaaleanpunaiset, ohuet verhot riippuivat
katosta ja kätkivät vuoteen. Se oli houkutteleva vuode, ja nainen
kääntelehti siinä yksinään, keimaillen. Mutta huonekin oli tyhjä.
Iso, mukava naisen huone. Leveä sohva, pehmeä lattiamatto, paljon
tyynyjä, pari nojatuolia, pienellä pöydällä tupakkavehkeet, tuhkaa
varisseena unkarilaiselle liinalle. Puoleksi tyhjennetty viinipullo,
korkeajalkainen lasi, jonka pohjalla näkyi tumma pisara. Ulkona
syksyinen iltapäivä. Ridin huone on puolihämärä. Viinilasin pohjalla ui
pisara jaloa nestettä.
Ridi kohottautui kyynärpäänsä varaan ja heitti oikealla kädellään
vaaleanpunaisen verhon sängynpään yli, otti matalalta, vuoteen
korkuiselta pöydältä rannekellonsa. Tuijotti siihen vähän aikaa. Oli
melko hämärää. Viimein hän tajusi, että se oli puoli neljä.
Ohoo — puoli neljä.
Hän hymyili, työnsi molemmat käsivartensa viileän tyynyn alle ja painoi
sitä rintojaan vasten. Niin hän tuijotti hämärään ympärillään. Tänä
iltana. Tänä iltana.
Oli parasta nousta. Hän painoi nappia ja odotti. Vetäisi paremmin
lakanaa olkapäänsä ympärille, kun huoneilma koski vuodelämmöstä
kohonnutta ruumista.
Palvelustyttö tuli. Hän laski kahvitarjottimen matalalle pöydälle ja
vetäisi hiukan ikkunaverhoja syrjään.
Päivänvalo ei ollut tässä huoneessa miellyttävää. Se paljasti sinne
tänne heitetyt vaatekappaleet. Vuoteen laidan alla oli brokadikenkä
syrjällään. Se näytti pohjaansa päivänvalolle: Olet inhoittava. Kengän
toveri loikoi mukavasti sohvalla. Ilma oli painostava tupakansavusta.
Ridi ei yksin ollessaan mennyt nukkumaan polttamatta laatikollista
savukkeita. Ne tuudittivat hänet uneen, ja hän tarvitsi tuudittajaa.
Palvelustyttö pysähtyi keskilattialle. Ridi oli jo ottanut kupin
käteensä.
— Hilja laittaa nyt täällä hyvin kuntoon. Päivällisen jälkeen Hilja saa
vapaata. Voitte mennä vaikka sisarenne luo.
Palvelustyttö seisoi vieläkin. Hän oli hidas ja sangen rauhallinen.
Sanoi aina sanottavansa minuuttia myöhemmin kuin avasi suunsa. Lopulta:
— Johtaja soitti ja sanoi tulevansa tänne.
— Mihin aikaan? — Ridi kohottautui äkkiä. — Eikö hän sanonut? Soittakaa
ja sanokaa minun kysyneen.
Palvelustyttö oli jo pitänyt minuutin suutaan auki ja sanoi
levollisesti:
— Ei hän sanonut mihin aikaan.
— Soittakaa, ei, minä soitan itse.
Ridi pani puoleksi juodun kahvikupin pöydälle, juoksi lakana
ympärillään eteiseen ja kiersi kiihkeästi automaattipuhelimen
numerolevyä. Puoliääneen: Seitsemän, kaksi, nolla...
— Är det direktör Gammelin? God morgon, älskade.
Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus:
— Vad? Är du vaken redan?
— Ja, ser du — edelleen ruotsiksi — kun sinä niin harvoin käyt luonani,
ei minulla ole muuta tehtävää kuin tupakoida itseni uneen ja viettää
nukkumalla nämä pitkät ja ikävät päivät ...
— Mitä sinä nyt... Aiotko pyytää minulta jotakin?
— Ei, rakas, sitä minä vain, että rouva Williams on kutsunut minut
luokseen ja minä olen luvannut mennä... ja nyt Hilja sanoo, että sinä
tulet tänne... enkä minä tietysti nyt tahdo mennä, vaikka lupasinkin
hänelle, ihan vannomalla... ja hän on minun ainoa ystäväni...
— No, mene sinä vain.
— Mutta ajattelehan, ainoa ilta, kun sinä tulet tänne. — Ridi melkein
itki.
— Mihin aikaan sinun piti mennä?
— Kello kahdeksalta hän pyysi tulemaan, mutta ei sillä niin väliä.
— Sitten minä tulen aikaisemmin. Enkä viivy kovin kauan.
— Ihanaa, kultaseni. Tule suoraan konttorista, niin syömme kahden.
Ymmärräthän, olisi ollut paha peruuttaa, kun hän niin pyysi... odotan
siis. Muista nyt: suoraan konttorista! Hyvästi, rakas!
Ridi kulki huoneeseensa, valkea lakana viisti lattiaa. Hän heittäytyi
pehmeään sänkyynsä, otti peiton selkänsä suojaksi ja kahvikupin
käteensä. Kaikki hyvin.
Veltto nainen, vähän yli kolmenkymmenen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt
niin vanhalta. Tosin oli kasvojen iho sameaa ja pilkullista, kuin
puuterin syövyttämää. Silmien alla voi erottaa sinertävät pussit.
Tosin ei leuka enää ollut kiinteä ja joustava, mutta hän osasi laittaa
itsensä, ja se merkitsee paljon. Hän soitti palvelijatarta:
— Hilja laittaa nyt oikein hyvän päivällisen. Johtaja tulee syömään.
Ensin höyrytetään kasvot, sitten huuhdellaan kylmällä vedellä ja
hierotaan Amarant Snow-creamilla. Puuterointi, kulmakarvojen ja
silmäripsien mustaaminen. Silmänalukset täytyy maalata hiukan
tummemmiksi, se tekee syntisen vaikutuksen. Oh, miten huulten
maalaaminen on viehättävää. Punaisemmiksi, punaisemmiksi,
verenkarvaisiksi. On tyhmää ajatella, etteivät kunnon miehet pidä
maalatuista huulista. Olkaamme rehellisiä. Tehkäämme mitä luontomme
vaatii. Katso, rakkaani, miten huuleni ovat verta täynnään. Eivätkö
ne ilmaise sinulle, että verenikin on liian punaista täyttymättömästä
ikävästä? Että elämä luisuu käsistäni joka päivä, että vuoteni yhäti
lisääntyvät — enkä ole ehtinyt kyllin viiniä juoda, en sukeltaa
alastomin ruumiin ihmeellisiin syvyyksiin. On ikävä, on jano, on
riuduttava tuska.
Ridi katseli kiihkeänä itseään peilistä ja hieroi vartaloonsa
ranskalaista hajuvettä. Tällainen levottomuus ja vireys oli uutta
hänelle. Ah, tänä iltana. Ensin oli kuitenkin Viktorin käynti. No, hän
ei viivy kauan. Luoja auttakoon, että kaikki selviäisi hyvin.
Kello viideltä Ridi oli valmis. Laajalti avonaisessa silkkileningissä
hän istui ruokasalissa. Palvelija oli jo kattanut pöydän. Tulisi nyt
se Viktor, Viktor Gammelin, direktör. Se nimi oli leimannut hänen
elämäänsä lähes kymmenen vuotta. Koko Viktor Gammelinin seurapiiri
tiesi, että hän oli tämän rakastajatar. Viktorin nimen edeltä tulisi
esiin nimi asessorska Smith. Ridi naurahti. Asessorska oli pitänyt
häntä mallikelpoisena sisäkkönä. Hän olikin suorastaan nuollut pölyt
pois joka paikasta, hän oli ollut kuin siunausta kylvävä kotihaltija
kolme vuotta. Vaatimaton, iloinen, uuttera, aina valmis. Aina valmis.
Asessorska oli nähnyt sen valmiuden alle, siksi hän ihmetteli, kun
Ridi yht'äkkiä oli sanonut itsensä irti, tyynesti, ilman riitaa, ilman
mitään syytä.
Se oli käynyt luonnolle, se ainainen valmius. Ainainen pölyjen
nuoleminen, tarjoilu, orjuus. Vuosien kuluessa voi väsyä kuolettavasti.
Sama huoneisto, emäntä ja oikulliset lapset. Ei ketään tuttavia
ulkopuolella, ei mitään tekemistä muualla, ja kuitenkin on siellä koko
suuri maailma. Miettimättä, tyynesti hän lähti talosta. Olihan hän
oppinut ruotsia, ehkä saisi paikan kauppaan. Ei tullut kauppaa, mutta
Viktor Gammelin tuli. Tuo hienostunut ruotsalainen elostelija kohotti
hänelle hienosti hattuaan kadulla, Bulevardin 20:n kohdalla. Hän oli
paikatta, rahat lopussa, ei ollut koskaan joutunut miesseuraan. Tuo
hieno hatun kohotus hiveli.
Ridi oli myynyt sielunsa ja ruumiinsa elämän mukavuudesta. Siitä ei
puuttunutkaan mitään. Hän olisi voinut käskeä palvelijaa vetämään
sukat jalkaansa. Viktor kantoi hänelle lahjoja. Silkkiä, helmiä,
korvarenkaita, käsilaukkuja, pieniä, somia tavaroita. Mutta Viktor ei
enää tullut hänen vuoteelleen. Siitä oli jo monta vuotta, kun hän tai
kukaan muu nainen enää oli viehättänyt Viktoria. Ridi hymähti. Ohoo.
Yhä kantoi Viktor hänelle lahjoja, yhä oli hänellä huoneisto, palvelija
ja runsaasti rahaa kukkarossa. Oli jotain, joka sai Viktorin yhä
kirjoittamaan hänelle shekkejä. Yleisön mielipide, suuri tuttavapiiri.
Että ihmiset luulisivat johtaja Gammelinia normaaliksi, vaikka hän
olikin jo epänormaali. Hyöty lankesi Ridille, hän oli nimellinen
rakastajatar, sai täyden palkan ja suhtautui viisaasti asemaansa. Ei
pyytänyt Viktorilta rakkautta eikä intohimoa, vain rahaa. Älköönkä
kukaan sanoko, ettei Viktor Gammelin ole normaali. Ottakaa ensin
selville, mitä maksaa laiskan naisen elätys, huoneisto, palvelija,
ruoka, korut.
Mutta Ridi oli kyllästynyt, kirotun kyllästynyt. Tämä oli pahempaa
kuin se vaistomainen tunto, joka ajoi hänet pois asessorskalta.
Nytkin hän oli vanki. Oli Viktorin nimissä ja siinä oli pysyttävä.
Hänen joutilaassa ruumiissaan, liian hyvin ruokitussa, kyti levoton
elämänhalu. Jotakin, jotakin. Ei Jumalakaan olisi voinut selittää mitä.
Viktoria hän ei ainakaan ikävöinyt. Alkuaikoina, tultuaan syrjäytetyksi
ja jouduttuaan eri asuntoon, hän oli sitäkin tehnyt. Ridillä ei ollut
sielua, ja ruumis oli liiaksi pehmennyt pystyäkseen liikuntoon, mutta
vielä nipisteli häntä pieni paholainen. Lihassa oli levottomuutta.
Viktor saapui. He kaksi istuivat vastakkain pöydässä. Heillä ei ollut
toisilleen mitään sanomista. Kuitenkin Ridi oli äänessä. Hän osasi
mukautua. Sen taidon hän oli oppinut asessorskalla. Häntä ei piinannut
Viktorin luotaantyöntäväisyys, hän säilytti entisen sävyn, tutun,
hellän. Pysytteli pinnalla, ei sukeltanut epävarmoihin syvyyksiin. Näin
kävi keskustelu, ruotsiksi:
— Onko tämä hillo sinusta hyvää?
— Meneehän se.
— Etkö tahdo ryyppyä?
— Minä huomaan, että sinusta on tullut ryypiskelijä.
— Joo — tämä subrovka on taivaallisen hyvää.
— Skool. (Innostuneesti, silmissä viri.)
— Skool. (Matalasti, välinpitämättömästi.)
Äänettömyys. Ridi katseli pulloa. Siellä sisällä oli heinänkorsi.
Juuri siksi tämä venäläinen viina oli niin taivaallisen hyvää. Sitä
ruohoa kasvaa vain Venäjän aroilla; biisonihärät ovat sitä syöneet. Kun
sellainen ruoho pannaan likoon viinapulloon, antaa se juomalle oman
oudon ja ihanan arominsa. Ruoho, jota nuo voimakkaat, sukupuuttoon
hävinneet härät ovat syöneet.
— Etkö tahdo enempää? Minun tähteni? Ota tätä bifsteksoosia, se on
parempaa minun mielestäni kuin tomaattikastike. Se on englantilaista,
sitä saa ostaa vain Varubodenista.
— Oletko sinä itse ostanut sen?
— En, mutta Hilja sanoi. Hän oli kolunnut puolen kaupunkia sitä
etsiessään. Rouva Smith juuri neuvoi sitä minulle.
— Skool.
— Skool.
Ridi kohotti lasinsa juhlallisin elein. He kumarsivat molemmat hiukan
ja katsoivat toisiaan silmiin. Vetelästi istuva nainen veti suunsa
hitaasti kuolleeseen hymyyn. Ne huulet olisivat voineet yhtä hyvin
pitää sen hymynsä aina, sen kuolleen vetäisyn. Vaalea, hieno mies
kaljuine päälakineen ja vanhoine kasvoineen.
Päivällisen jälkeen he istuivat nojatuoleissa poltellen savukkeita.
Ridi sanoi jotakin silloin tällöin, ja Viktor vastasi yksitavuisesti.
Hän oli vaitelias ja väsynyt. Tuo maalattu, keveäpuheinen, typerä
nainen oli inhoittava. Ei seurannut politiikkaa, ei ymmärtänyt
älyllisiä vitsejä, ei osannut keskustella. Alussa hän oli pitänyt
tätä naista löytönä, väsyttyään kaikkiin muihin. Tämä oli niin
välinpitämätön, mukautuvainen, persoonaton. Kuin huoneilma, jota
hän hengitti. Ja rakasti häntä! Nyt huoneilma jo ellotti. Elämä on
typeryyksien typeryys. Ja tuo veretön nainen vastapäätä polttamassa
savuketta. Olennoltaan kuin kirjava Intian silkki lattialuuttuna.
Tunkiolle. Hän kaipasi kirpeitä vitsejä ja morfiinia. Tunkiolle kaikki,
koko helvetin roska.
Hän nousi hitaasti ja heitti puoleksi poltetun savukkeen
käsinmaalattuun tuhkakuppiin, jonka kyljessä pienet, alastomat neekerit
tanssivat väärän palmupuun alla. Myöskin Ridi nousi:
— Rakas ystävä, täytyykö sinun jo mennä?
— Jaa, minulla on ekstra työtä kotona.
— Raukka sinä, sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi liian paljon.
Viktor ei vastannut.
Ridi:
— Milloin tulet sitten tänne? Sinun pitäisi tehdä minulle se ilo.
— En tiedä, milloin ehdin. — Viktor sanoi sen torjuvasti katkaisten.
Hän kohotti hattuaan ja avasi toisella kädellään oven. — Hyvästi sitten.
— Hyvästi, rakkaani. — Ääni tuli hänen perästään, kun hän painoi ovea
kiinni. Silmät osuivat nimikilpeen. Se oli himmennetystä kuparista.
_Ingrid Salo_. Ridi. Hän oli itse keksinyt lyhennyksen kymmenen
vuotta sitten. Hän kulki valaistua katua ihmisvirrassa, näki joitakin
tuttavia, kohotti hattuaan tottuneesti, kohteliaasti.
Ridi istui salissaan ja otti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin
laidalta. Neekerilapsille oli kuvattu mahdottoman iso pää ja pörröinen
tukka, hyvin hoikat, pienet jalat. Nainen katseli heidän tanssiaan
suurella mieltymyksellä. Nyt oli jo ilta. Yhdeksän aikaan pitäisi tulla
nuoren miehen, jolla oli ruskeat kasvot ja tarmokas vartalo. He olivat
tutustuneet rouva Williamsin nimipäivillä, nuori mies saattoi hänet
kotiin, he joivat, ja Ridi, joka jo monta vuotta oli nukkunut yksin,
sai aamuyöstä vuodetoverin. Mies oli lähtenyt iltapäivällä, kiroillut
pukiessaan ylleen puolihämärässä huoneessa. Ridi oli nukkuvinaan. Hän
nautti toisen vihasta ja pahatuulisuudesta. Voi sitä poikaa!
Ridin sydänalaa hiveli ja värisytti, hän oli rakastunut tuohon
pahatuuliseen nuorukaiseen ja, kuten hän sanoi itsekseen, ensikerran
elämässään, yli kolmikymmenvuotiaana. Olipa hän luullut pitävänsä
alussa Viktorista, joka siihen aikaan kohteli häntä hellävaroen
kuin liljaa, istutti rinnallaan teattereissa ja konserteissa. Ohoo.
Yhdentekevää ...
Kun nuori mies oli napittanut takkinsa, ojensi Ridi kätensä:
— Tule keskiviikkoiltana kello yhdeksän. Tuletko? Tänne minun luokseni?
Tuletko? Voitko sinä pahoin? Siellä on viiniä...
— Hiisi minä sinun viinistäsi.
— Etkö sinä nyt tiedä, mitä vanhat juopot sanovat? Että rapulaan tekee
pienikin ryyppy hyvää ja nehän tietävät Kaada pois.
Mies joi lasin ja vielä toisen.
— Tuletko? Keskiviikkona kello yhdeksän?
— Tulen.
Siis tänä iltana. Tänä iltana...
Ridi oli jo monta vuotta ollut syrjäytettynä, syönyt, polttanut
tupakkaa, nukkunut, herännyt ja soittanut itselleen kahvia, yrittänyt
ylläpitää keskustelua Viktorin kanssa, kuljeksinut ruokasalista
huoneeseensa ja huoneestaan ruokasaliin. Tyytynyt siihen kaikkeen kuin
unijuoman antamaan uneen. Mutta olipa tullut herättäjä, mies, yhden
vuorokauden tuttu.
Kello sivuuttaa yhdeksän. Ridi nojaa sohvan selkämykseen. Hänen paljaat
käsivartensa ovat pehmeät ja valkoiset. Hän on levoton. Mitä hän sanoo
miehelle, kun tämä tulee selväpäisenä hänen luokseen? Mistä he voisivat
puhua? Ridi on avuton ja neuvoton. Hän on tottunut vain Viktoriin.
Niin, ensin hän tarjoaa tupakkaa, ja he puhuvat erilaisista tupakoista.
Ridi tietää, mitkä ovat voimakkaita ja mitkä mietoja, niissä hän on
tuntija.
Puoli kymmenen. Alaovi siis suljetaan. Hän vääntelee itseään ja
rummuttaa sormillaan sohvaa. Menee viimein eteiseen ja soittaa.
Vastataan: Ei ole kotona. On ollut koko illan poissa.
Ridi laski kuulotorven paikalleen. Hän on yksin huoneistossa.
Palvelustyttö poissa. Kuume kohoaa. Kadulle, sinä tapaat hänet kadulla.
Sinun täytyy nähdä hänet.
Hän vetäisi turkin päälleen ja painoi mustan lentäjähatun päähänsä.
Ulos. Abloy-lukko naksahti kiinni. Hän vetäisi varmuuden vuoksi ovea.
Lukossa oli.
Espiksellä. On raitis lokakuun ilta. Reklaamivalot loistavat, ihmiset
nauravat. Kiihkeät sähköaallot lainehtivat ilmassa, ne koskettavat
yhden sielua, imevät jotakin hänestä ja salamannopeasti kuljettavat
sen toiseen olentoon, näin sekoitellen ihmisiä, yhdistäen, heitellen
toisiaan sivuuttavien ympärille hienoja, katkeavia sähkösäikeitä.
Katso, jokainen ikävöi jotakin, etsii toisia, on heittänyt hetkeksi
luotaantyöntävän vaipan. Kadun iltasävel — sen tajuavat vain vapaat.
Levottoman, määrättömän, vaihtuvan ihmisvirran liikkeet avaavat heille
suuria näkyjä. Yhteinen ikävä syntyy heidän hengessään tuhatkertaisena
palona, taivasta syleilevänä.
Ridi kulki siellä omituisen yksin ja vieraana. Sähköaallot eivät
pystyneet koskettamaan häntä. Hän pelkäsi vastaantulevien katseita.
Nauru tuntui ivalta; katseet tutkivilta. Hän oli itse unohtanut naurun.
Milloin elämässään hän olisi nauranut? Hän hymyili. Oli tottunut
vetämään suupieliään sivuille ja raottamaan huuliaan sen verran, että
neljä etuhammasta näkyi.
Äänekäs nauru. Se viilteli ja säikähdytti. Teki pahaa hermoille, tuotti
ruumiillista tuskaa. Hän koetti kiirehtiä kulkuaan. Kainaloihin kohosi
hiki. Turkki oli tukahduttava, ja ihmiset tuijottivat toista kuin
hullut. Ei voinut kääntää minnekään silmiään päästäkseen niiltä rauhaan.
Ridi kiersi Espikseltä Aleksanterille. Siinä se mies oli. Katseli
eteensä eikä näyttänyt: näkevän ketään.
Hän kosketti miehen hihaa hiljaa. Kohotti ylös silmäkulmiaan ja sanoi
kuin nuori tyttö:
— Ethän sinä tullutkaan.
— En.
— Ja nyt me molemmat kuljeksimme katuja. Eikö olisi mukavampi istua
sisällä?
— Kuka pitää mistäkin. Jos te haluatte istua sisällä, haluan minä
kulkea kadulla.
— Te? Viime kerran sinuttelitte minua.
Ridi hymyili. Mies näytti kärsimättömältä.
— Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.
He seisoivat vastakkain ja puhuivat hiljaa. Mies kohautti hartioitaan.
Ridi oli mukautuvainen. Sen voivat todistaa asessorska Smith ja Viktor
Gammelin. Hän ei pilannut asioita suuttumalla. Niinpä hän kohotti
turkiskaulustaan oikealla kädellään, painoi poskensa sitä vastaan ja
sanoi viattomin silmin:
— Muutama päivä sitten teillä oli tekemistä minun kanssani.
Miehen kulmakarvojen väliin vetäytyi kaksi uurretta.
— Saatana. Maksuako haluatte vai mitä?
— Minkätähden loukkaatte minua noin?
— Minähän sanoin, etten tahdo tuntea teitä.
Mies kohotti hattuaan ja kumarsi hiukan. Mutisi mennessään: »Inhoittava
ämmä. Omituista miten viini voi sumentaa järjen.» Nyt hän tunsi
ruumiillista pahoinvointia ajatellessaan naista. Gammelinin laiska
elättirepo. Hän muisti tämän velton istunnan, siirottavat silmät,
alituisen hymyn. Kiroili itsekseen ja kulki tyhjää Bulevardia
Hietalahteen, kasvot vääristyneinä, vihaisina. Että hän olikin
yhtynyt tuollaiseen. Ei millään päässyt siitä tunteesta, kuin olisi
heittäytynyt mätänevien käärmeiden keskelle. Inhoittavaa.
Hän pudisti hartioitaan. Minä olen kyllin janoinen juodakseni vettä,
jossa on sammakon mätiä. Jos hänellä olisi rehelliset silmät ja vielä
luonnollisen ihmisen muoto, jos hän ei olisi kykenemätön, laiska,
keinotekoinen, mädännyt särki.»
Mies haluaa aina puhtaan ja hyvän naisen. Hän tunsi pahaa makua
suussaan ja sylkäisi. Inhoittavaa.
Ridi oli jäänyt yksin Aleksanterille. Hän katseli melkein älyttömänä
poistuvan, pitkän, harteikkaan miehen jälkeen. Samalla hiukan
säikähtäneenä. Pelosta hän kutistui kokoon. Hyvä Jumala. Ridi ei ollut
eläissään kironnut. Ei ollut mitään syytäkään siihen. Häntä kauhistutti
tuo miehen hampaiden välistä luiskahtanut saatana. Ja hän toisti: Hyvä
Jumala.
Viimein hän huomasi seisovansa tiellä ja lähti kävelemään järjettömänä.
Mikä karkea ääni! Kuitenkin hän tiesi miehen lukevan maisteriksi.
Viktor toki oli todella hieno. Hän ei koskaan sanoisi: naiselle mitään
epämiellyttävää. Hän käyttäytyi aina ritarillisesti. Ridi tunsi
kaikkivoittavaa kiitollisuutta Viktoria kohtaan.
Aleksanterin ja Heikinkadun kulmassa rakennetaan. Ridi kulkee
rakennustelineiden vierustaa. Portilla hän tulee pysähtyneeksi. Kello
on vähän vailla 11. Rakennuksella palavat sähkövalot räikeän kirkkaina.
Miehet siirtelevät kivilohkareita. Nostokurki laskee parhaillaan 300
kilon painoista kölliä kuorma-autoon. Porataan. Työn äänet kohoavat
öiselle taivaalle. Eräs työmies puhelee autonkuljettajan kanssa.
Hän katsoo Ridiin ja nauraa. Likaisista kasvoista välkkyvät valkeat
hampaat. Vartalo on takakenossa ja käsi housuntaskussa. Ridi hätkähtää
ja pujahtaa tiehensä.
Antinkadulla, asuntonsa oven edessä, hän pysähtyi. Huulilta kirposi:
»Hyvä Jumala, minulla ei ole avainta.»
Käsilaukku avaimineen oli jäänyt kotiin. Ovi oli kiinni. Ridi
katsoi kelloaan. Yksitoista. Eiköhän Hilja lie jo palannut ulkoa?
Pitää soittaa sinne. Hän kulki Vanhankirkon puiston reunaa. Puut
ojentelivat melkein paljaita oksiaan sähkövaloisessa yössä. Kirjavia
lehtiä lepäsi nurmikolla. Omituinen, voimakas lakastuneiden lehtien
tuoksu tihensi ilmaa. Se löi voimakkaana ja salaperäisenä kasvoja
vastaan. Kuin olisivat lehdet luovuttaneet ilmaan voimansa ja kuivuvat
ruohot tuoreutensa. Bulevardilla soivat raitiokellot. Tyhjät vaunut
laskettivat ilmeisellä riemulla kiskojaan.
Ridi joutui kulkemaan autopirssin ohi. Kolme autonkuljettajaa seisoi
käytävällä jutellen. Heidän katseensa piinasi suuresti Ridiä. Hän tunsi
äkkiä kulkevansa omituista tahtia. Varmasti hän nosti toista jalkaansa
enemmän kuin toista. Hän olikin kävellyt niin pitkälti, ei ollut enää
jaksaa minnekään. Mitä omituista ne hänessä katsoivat? Kiusaantuneena
hän pääsi puhelinputkalle ja henkäisi helpottuneena päästyään sisälle.
Viisikymmentä penniä. Automaattipuhelin ei soi ilman viittäkymmentä
penniä. Lamaantuneena, hikisenä ja väsyneenä hän nojasi hartioitaan
kopin seinään ja kysyi: »Olenko minä hullu?»
Hän tuijotti puhelinluetteloon osaamatta kääntää silmiään minnekään.
»Olenko minä hullu?» Ridi työnsi päänsä seinää vastaan, veti suunsa
tavallista eloisampaan hymyyn ja vastasi: »Viktorin pitäisi hankkia
minulle seuranainen»
Lähti kopista ja kiersi puiston, ettei tarvinnut uudestaan mennä
autonkuljettajain ohi, jäi sitten kuljeksimaan tyhjälle kadulle ovensa
edustalle. Ehkä joku menee sisälle ja päästää hänet portaisiin.
— Turkki oli sietämättömän kuuma. Jalat eivät tahtoneet enää
totella. Ovi oli ihan pikkuisen syvemmällä kuin seinä. Hän istuutui
graniittipaadelle, jalat kadulla, selkä ovea vasten. Edessä tyhjä,
hiljainen katu. Kivet loistelivat hiukan kosteina. Talot kohosivat
ylös korkeina ja suorin viivoin. Ridi istui yksinäisenä ja väsyneenä
alhaalla.
Viktor, Viktor. Missä sinä olet? Ehkä Pörssissä, ehkä Fenniassa, ehkä
juhlapäivällisillä Kämpissä. Minusta sinä et enää välitä. Muistatko
ensimmäisiä iltoja, silloin et väsynyt minuun? Ja minä olen aina ollut
vain sinulle mieliksi.
Ridi puhkesi nyyhkyttämään. Onnettomuus kosketti häntä ensikertaa, eikä
hänellä ollut mitään turvaa. Vain huutaa ajatuksissaan Viktoria.
— Viktor, Viktor... Viktor. Minä olen aina ollut vain sinun mieliksesi?
Miksi sinä olet hylännyt minut? Onko rivo miesseura sinulle parempi? Et
koskaan, et koskaan enää hyväile. Pidät kuin vierasta, kuin vierasta,
Viktor...
Hän nyyhkytti kuivaa, sisäistä nyyhkytystä. Se tunkeutui ähkäisyinä
ulos. Onnettomuus ei ollut oikeastaan Viktorissa, hän ei koskaan enää
muuttuisi entiselleen, ei voisikaan muuttua. Onnettomuus oli se, että
hänen asuntonsa oli yläkerrassa ja hän täällä ilman rahaa ja avaimia.
Tämä kauhea yö. Olla ulkona. Ihan avuttomana, ei ketään, ei ketään
auttamassa. Ja ihmisten katseet ovat sellaiset. Ne vainoavat, ne
painavat. Oi hyvä Jumala.
Ridi päästeli tuskaisia ähkäyksiä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin
suolavedessä liotettu ja piesty. Tuo hirveä käveleminen. Eikä
Viktorille hyödytä kertoa tästä mitään. Häneltä ei saa vastausta eikä
häntä saa väsyttää. Pitää vain olla mieliksi.
Ridin kasvoilla kuvastui surkuteltava hätä. Jalat riippuivat kadulla
beige-värisissä sukissa ja sievissä uusissa kengissä, vääntyneinä,
kärjet sisäänpäin.
— Mitäs te siinä makaatte?
Ridi säpsähti. Hän oli tuskissaan sulkenut silmänsä. Edessä seisoi
poliisi, virallisena, kaameana. Punakat kasvot aistillisine
juonteineen. Nuorehko mies, mutta eteenpäin työntyi liian iso ja pyöreä
vatsa. Hän seisoi siinä selkä ketkassa, ja kun äimistynyt Ridi ei heti
vastannut, kumartui hän nykäisemään säärestä.
— Nouskaapas ylös.
Ridi potkaisi kiukkuisesti jalallaan ja kömpi ylös.
— Mitäs te siinä makaatte?
— Minä en makaa, minä istun, kun en jaksanut seisoa. Unohdin
rahapussini ja avaimeni kotiin enkä pääse sisään.
Poliisi katseli turkkiin puettua naista, juonikkaita, elähtäneitä
kasvoja.
— Onko siellä kotona ketään?
— Palvelija on, mutta kun minulla ei ole mukana rahaa, että soittaisin
puhelimella.
— Tulkaa poliisiasemalle. — Jätti lisäämättä: Saatte soittaa sieltä.
Ridi tarrasi poliisia käsivarteen, ja hänen polvensa notkistuivat.
— Mitä varten? Minä en ole mitään tehnyt enkä tule kanssanne. Olen
rehellinen ja kunniallinen nainen, minulla on oma koti ja palvelija.
Tietysti, jos te tapaatte työttömän ja asunnottoman ihmisen, voitte
viedä hänet poliisikamarille, mutta enhän minä ole joutilas enkä
irtolainen. Murtakaa tuo ovi ja päästäkää minut sisään, minä näytän
teille, että minulla on koti.
Poliisin silmät välähtivät kurillisesti. Kunniallinen, tutiseva,
pelokas, hätääntynyt, rikas eukko. Kuka tahansa olisi naurahtanut
katsellessaan tuskaisia, lihavia, puuterinpilaamia kasvoja ja
velttoa, punaista suuta. Nuo kasvot ilmensivät huolta aivan samalla
tavalla kuin huono filmitähti surua: hän ei osaa mutistaa suutaan
tuskan vihlaistessa, vaan vetää sen leveälle, jonkinlaiseen julmaan,
inhoittavaan nauruun, kun pitäisi juuri itkeä. Nyt hytkäytti poliisia
halu kiusata naista, joka silminnähtävästi pelkäsi häntä. Hän hillitsi
kasvonsa ja selitti totisesti:
— Kyllä minun täytyy sittenkin viedä teidät poliisikamarille. Tehän
jäisitte muutoin kadulle. Ajatelkaa nyt itse: tyhjällä kadulla keskellä
yötä. Teille voi tapahtua mitä tahansa. Joku huligaani voi hyökätä
kimppuunne ja ryöstää kunnianne.
— Voi kauheaa, voi kauheaa. Auttakaa te minua, olkaa niin hyvä.
Jyskytätte tuota ovea, kunnes joku tulee avaamaan.
— Mielelläni minä auttaisin teitä, sehän kuuluu virkaani, mutta en minä
kuitenkaan voi jyskyttää ovea, se olisi yörauhan rikkomista.
— Mutta minun täytyy päästä kotiin, en uskalla olla yötä kadulla;
sillä minä pelkään sellaisia raakoja miehiä. Minun seurapiirissäni on
vain gentlemanneja. He kohtelevat aina naista hienosti. Suojelevat ja
auttavat tätä joka paikassa, ja se onkin miehen tehtävä. Mutta nämä
miehet kadulta... vailla moraalia... Huuh —
Ridi hypähti askelen syrjään, kuin olisi poliisi ollut juuri sellainen
raaka olento. Tämä puolestaan irvisti hiukan pirullisesti.
— Te olette aivan oikeassa. Mutta huomatkaa tämä: jos sellainen mies
tapaisi teidät, ei hän koskisi teihin muussa tarkoituksessa kuin
ehkä vetäistäkseen käsilaukkunne, jota teillä ei nyt ole mukananne,
tai lyödäkseen teidät tainnoksiin ja riisuakseen turkkinne. Nähkääs,
samoinkuin teissä asuu kammo heitä kohtaan, kammoavat hekin puolestaan
teitä. Nämä rikolliset ovat vasta mestareita lukemaan ihmisten kasvoja.
He eivät pelkää mitään, mutta teidän olemustanne he pelkäisivät, siksi
he ottavat vain turkkinne.
— Niin, sanoi Ridi tyyntyneempänä. — Minäkin luulen, että naisessa on
jotain, joka aina vetoaa mieheen, hänen synnynnäiseen...
Poliisi rypisti lystikkäästi kulmiaan, kun Ridi lasketteli rouva
Williamsilta kuulemiaan, hänen tajuntaansa piintyneitä lauseita.
— Mutta jos te nyt olette kunniallinen nainen, jolla on koti tuolla
yläkerrassa, — en minä sitä epäile, uskon teitä täydellisesti ja
näkeehän sen päältäkin, — mutta sitä minä ajattelen, että kuinka te
voitte olla näin myöhään yksin ulkona. Eikö tätä ovea suljeta vasta
kymmeneltä?
— Puoli kymmeneltä.
— Vaikkapa silloinkin, mutta sen jälkeen ei naisen pitäisi millään
ehdolla kulkea yksin ulkona, vaan tulisi välttämättä olla mukana
mieshenkilö, joko puoliso tai seuralainen, muutoin hänet voi katsoa
säädyttömäksi. Ja jos nainen tulee konsertista tai teatterista, jotka
loppuvat vasta puoli kymmenen jälkeen, olisi hänen tilattava oven
ulkopuolelle ajuri tai auto. Kuinka te olette yksinänne, sitä minä
ihmettelen — teihin nähden ...
— Minä olin tapaamassa erästä mieshenkilöä.
— Eikö hän saattanut teitä kotiin?
— Ei, hänellä oli kiire junalle.
— Jaha, jaha, — poliisi siveli leukaansa. Hän oli palaamassa
vahtivuorolta kotiin ja sai suurta huvia naisesta, koska tämä uskoi
täydesti kaikki mitä hän sanoi. — Jaha, mutta nyt ei teillä ole
kuitenkaan muuta neuvoa kuin lähteä poliisikamarille.
— Mutta sitten te kirjoitatte minun nimeni kirjoihinne. Mikä kauhea
skandaali. Minä en voi, en voi...
Ridin silmät pyöristyivät. Hän tunsi samaa kauhua, kuin hänet olisi
ihmisten nähden asetettu murhamiesten ja raiskaajien riviin.
— Eihän se nyt mitään. Mehän voimme kirjoittaa teidän nimenne jälkeen:
Kadottanut avaimensa.
— Ei! kiljaisi Ridi, ja hänessä ilmenevä tarmo ja raivo sai poliisinkin
hätkähtämään. — Minä en lähde sinne, vaikka minut tapettaisiin. Kukaan
ei kysy, mitä on minun nimeni jälkeen kirjoitettu, kun kerta itse nimi
on siellä. Minä en lähde.
— Mieluumminko te vietätte koko yön täällä kadulla?
— Mieluummin. — Ridi kohotti päätään ylpeällä ja jalolla liikkeellä,
jota voi kuvitella muinoisten aatelisneitojen harrastaneen.
— Jaha, minulle valkeni tässä juuri, miten voin teitä auttaa. Minä
takaan teidän puolestanne poliisikamarilla, ettei teidän nimeänne saa
kirjoittaa sinne. Te saatte soittaa sieltä ilmaiseksi kotiinne ja
pääsette sisään.
— Oletteko varma, etteivät ne pane minun nimeäni sinne?
— No, minä takaan sen, etteivät ne sano teille sanaakaan, jos minä olen
mukana. Lähtekää nyt vain, Eerikinkadun asema ei ole kaukana,
He lähtivät rinnakkain, ja Ridi kiitti mielessään Jumalaa siitä, että
oli yö ja autiot kadut. Kukaan ei nähnyt häntä poliisin rinnalla, joka
hänestä oli mainio ja hyvä mies, pelasti hänet suuresta sieluntuskasta
ja harmista.
Tultiin Eerikinkadun poliisiaseman eteen. Se oli matala ja
ikävännäköinen puurakennus, vaikutti laholta ja toi mieleen
hyvän rottapesän. Poliisi tarttui Ridin turkinhihaan pimeässä
porttikäytävässä, ja tämä salli mielellään jalon auttajansa ohjata
itseään. Jyrkät, tomuiset portaat veivät kolkkoon eteiseen,
puolipimeään. Poliisi vetäisi oven auki, ja valoa tulvahti sinne
isosta, vanhan tuvan tapaisesta suojasta. Siellä oli nurkassa uuni ja
perällä penkkien ympäröimä pöytä. Kaksi poliisia istui siellä, heillä
ei näyttänyt olevan mitään hauskaa. Puhelin lepäsi ikkunalla. Omituinen
autius ja alastomuus kulki huoneessa. Mukanatullut viittasi kädellään
Ridille:
— Tuolla on puhelin, olkaa hyvä.
Ridi väänsi hermostuneesti numeronsa ja kuuli puhelimen soivan
kotonaan. Yhdeksän pitkää soittoa. Sitten tuli Hiljan uninen halloo.
— Olen unohtanut avaimeni kotiin. Hilja tulee nyt alas rappuun
odottamaan ja avaa minulle oven. Kuuletteko, tulkaa heti.
Ridi heitti torven pois ja nyökäytti päätään poliisille.
— Paljon kiitoksia.
Niin Ridi pääsi kotiin eikä edes ryhtynyt polttamaan savukkeita,
vaan hankkiutui heti sänkyyn. Pehmeä patja syleili rikkiväsynyttä,
hikoillutta ruumista. Hän veti lakanan leukaansa saakka ja kuiskasi:
— Hyi kauheaa.
Näin kului hirvein ja sisältörikkain päivä tähänastisessa elämässä
tältä naiselta, joka omien sanojensa mukaan ei ollut joutilas eikä
irtolainen. Tuskinpa tulevaisuuskaan pystyy tarjoamaan hänelle mitään
järkyttävämpää.