Alfred Malmi seisoi kylpyhuoneessaan ja ojenteli käsiään kattoa kohti
kouristuksentapaisesti, nyrkit kovina ja rystyset valkoisina. Kalpeat
kasvot olivat vääntyneet, korkealla otsalla kohosivat suonet paksuina
ja sinisinä, veri hyppeli kuumeten mutkallisia teitään, avatusta suusta
kuului kähinää, tukehtuvan käärmeen ääntä muistuttavaa...
Mikä verihämähäkki! Mikä inhoittava satiainen! Kuinka minä vihaan
häntä! Ruumiini on kuin tulessa, pääni sekoittuu myrkyllisistä
höyryistä. Jumala, rankaise häntä, lyö häntä, tee sairaaksi,
henkihieveriinsä... mutta et koskaan, koskaan pysty muuttamaan hänen
luontoaan. Vanha, pikkumainen ja ahne. Kaapit täynnä hopeita; ruokasali
loistaa kristalleista, ja kuitenkin hän on muka köyhä... ja saita, niin
saita kuin kuoleva hengestään. Mikä verenimijä! On kauhea se saatana,
mikä asuu tuossa lihavassa, piintyneessä eukossa. Mihin hän kyntensä
iskee, siitä ne eivät hellitä. Voi minua, iilimato on päässyt vereni
makuun. Minä hullu ja älytön, tuhannesti minä kiroan sen päivän,
jolloin menin hänen kanssaan naimisiin. Pistinhän pääni helvettiin...
Mieletön, älä vedä sitä pois ennen viimeisiä suorituksia. Huomaa, olet
korvistasi kiinni.
Luulinpa saavani lämpimän kodin, työhuoneen ja ruokaa. Luulinpa
tulevani runoilijaksi. Runoilijaksi? Haa, saman katon alla tuon
pikkumaisen saiturin kanssa. Tietääkö kukaan, mikä helvetti voi olla
avioliitto? Tietääkö kukaan, mitä on kirjoittaa runoja tai kääntää
suuria romaaneja, joita mestarit ovat luoneet, kääntää niitä, korvissa
ainainen jankutus: Sinä et ansaitse, sinusta ei tule taiteilijaa...»
Työhuoneeni hän on vuokrannut vieraalle. Minun pitäisi kirjoittaa
sänkykamarissa, hänen pistävien, ilkeiden silmiensä alla, niskassani
hänen tyytymättömyytensä paino. Eikö hän lopulta vie minua keittiöön
kirjoittamaan! Hyvä Jumala, mitä minä teen?
Hän on tappanut kykyni ja työtahtoni, hän on piirtänyt sieluuni:
sinusta ei tule taiteilijaa. Nyt minä olen diletantti. Voi, kuinka minä
tästä kärsin. Hän on kiusannut minut epätoivoon saakka, komennellut
kuin pientä koiranrakkia, ikäänkuin en olisi mies. Saakeli, mitä minä
teen?
Kaikki nämä vuodet. Tämä kaamea aika ja kasaantunut tuska. Oh, ole
hiljaa ja tottele. Älä vastusta, anna aina myöten. Kun olet ottanut
pirun paattiisi, souda se rantaan...
Ei, ei, minä en kestä enää. Mitä tahansa muuta, mutta tätä minä en
enää siedä. Köysi katkeaa vähästäkin, kun se on hienoksi hangattu.
Pisara lisää kukkuraiseen maljaan, ja se vuotaa yli. Hän imee minut
kuoliaaksi, tuo iilimato. Mitä minä teen?
Mies vapisi kauttaaltaan, hän ei tuntenut omaa ruumistaan, sen läpi
kulki vihan sähkövirta, hajoittaen ja yhdistäen aineita, synnyttäen
myrkkyä. Uudestaan ja uudestaan hän näki äskeisen kohtauksen
makuuhuoneessa, tämän purkauksen syyn. Se oli itse asiassa sangen pieni
juttu. Vain viimeinen nykäys katkeavasta köydestä. Paljonko tarvitaan
ihmiselle, jota on ärsytetty ja poljettu kaksitoista vuotta?
Hän oli istunut heidän makuuhuoneessaan ikkunan luona olevan
kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoittanut eepillistä runoelmaansa:
Moiros eli kreikkalaisen orjan taistelu. Hän näki silmissään tuon
kulttuurikansan, jonka vapautta ja oikeuksia Moiros janosi, koska
rakasti isäntänsä tytärtä. Hän kirjoitti Moiroksen kiihkeitä sanoja
rakastetulleen, nautti loppusoinnuista, jotka välähtivät hänen
mieleensä ihanina, suloisina ja sopivina. Ne hyväilivät hänen niukkaan
iloon tottunutta sydäntään. Hän eli mukana kohtauksessa sypressien
alla, hän oli itse vapautta ikävöivä Moiros.
Tällä aikaa oli hänen vaimonsa Anna Katri tullut kylpyhuoneesta
vaaleansinisissä tohveleissa ja valkoisessa yöpaidassaan, istuutunut
leveän sängyn laidalle, luiskauttanut tohvelit jalastaan ja asettunut
mukavasti pehmeälle patjalle, seinän puolelle. Anna Katri oli miestään
toistakymmentä vuotta vanhempi ja painoi yhdeksänkymmentäseitsemän
kiloa. Osakehuoneisto oli hänen, huonekalut, taulut, kaikki oli
hänen, runoilijakin pöydän ääressä oli hänen. Hänen olivat loistavat,
pölyttömät kristallit ruokasalissa, joiden särkymistä hän aina varoi ja
pelkäsi. Englantilaiset, kultareunaiset pöytäporsliinit, hopealusikat,
haarukat ja veitset, jotka hän laski joka ilta. Kaapit olivat täynnä
ihania, valkeita lakanoita, pöytä- ja pyyheliinoja, kaikki parhainta
liinaa. Mahtava puhtauden, järjestyksen ja hallitsemisen halu ja kyky
asui tässä kuusikymmenvuotiaassa naisessa. Ankaran ja peloittavan
ilmapiirin hän loi ympärilleen.
Hän lepäsi siinä silmät suunnattuina punertavalla silkillä
varjostettuun kattolamppuun, missä ei ollut tulta. Lihava, lyhyt kaula
pisti esiin pitsin reunustamasta kauluksesta punaisena ja uurteisena.
Hänen korkealla rinnallaan loisti kaksi punaista, hienostimerkattua
kirjainta: A.M. Vaaleanpunaiselle peitteelle taitetun lakanan leveästä
pitsistä voi lukea lauseen: Hyvää yötä, toivoo Anna Katri. Hän oli
tämän itse virkannut ennen naimisiinmenoaan.
Makuuhuoneessa oli lämmintä ja rauhallista. Kirjoituspöydän kulmalla
paloi vihreävarjostiminen yölamppu. Runoilija valoi Moiroksen kiihkeitä
sanoja paperille.
Silloin se alkaa.
Anna Katri sanoo:
— Alfred, kello on kymmenen.
Runoilija kirjoittaa edelleen, kuurona vaimonsa uudistuvalle
nalkutukselle: Sammuta sähkö. Hän on ääneti, koska tietää jo
monivuotisesta kokemuksesta, kuinka turhaa on puhua mitään tuolle
naiselle, joka halveksii hänen työtään. Mutta nyt hänellä on kerrankin
innoituksen hetki, hän ei voi nousta, kuten aina ennen, ei totella, ei
kuunnella, sillä kreikkalaisen orjan taistelu on sitonut hänet. Ah,
kuulkaa, Moiros puhuu rakastetulleen Helenalle:
Mua, ylväs neito, kiehtoo vapaus,
ei jalon herran hyvyys voi mua viihtää.
Tuo tuskaa rintahani kaipaus,
sen tulta rakkauteni yhä kiihtää.
En elää saata alla tuskan tään,
mä pakenen ja mainetöitä halaan...
— Alfred, tämä ei käy. Viimeinen sähkölasku oli kaksikymmentäkolme
markkaa kalliimpi kuin viime lokakuussa. Tämä _ei_ käy.
Hän koetti kirjoittaa epätoivon vimmalla ja kiristi hampaitaan, kun
tunsi inspirationsa valuvan hiekkaan. Mikä tuska, kun menee luomisen
hetki, häipyy hedelmättä hurmio, joka ei milloinkaan palaa. Hän toistaa
kolmesti säkeen: »Mä pakenen ja mainetöitä halaan», mutta ei löydä
jatkoa ajatuksistaan. Vire on jo tiessään.
Anna Katri nousee tarmokkaasti mukavasta asennostaan, lämminneeltä
tilaltaan. Alfred näkee yhteenpuristetut huulet, ahneet, kiiltävät
silmät turpeissa kasvoissa ja kurotetun, lyhyen, paksun käsivarren.
Sähkö sammuu. Hänen kynänsä pysähtyy paperilla. Ikkunan edessä
olivat koruompeleiset puoliuutimet, yläruudusta hiipii sisään heikko
kajastus kadun valosta. Hän erottaa möhkälemäisen naisen seisovan
pöydän toisella puolella ja pitävän lampusta kiinni kuin valkea,
valtava vuori. Hänen kätensä kohosivat pimeässä vaistomaisesti. Sormet
avautuivat himosta takertua tuohon lihakasaan, mutta hän säikähti
itseään ja pakeni kylpyhuoneeseen, lukiten oven.
— Mikä verihämähäkki! Inhoittava, kaamea saituri!
Siinä hän seisoi, vierellään kiiltävän valkea amme, edessä lavoaari
ja pienellä hyllyllä hyvässä järjestyksessä hammasharjat laseineen ja
hänen parranajovehkeensä. Takana riippuivat nauloissaan hänen ja vaimon
pehmeät kylpyviitat ja pyyheliinat. Valkeat seinät katselivat kylminä
ja ymmärtämättöminä tätä mieletöntä tragikomediaa: ihminen ojentelee
raivoissaan käsiään sievässä, hyvinvarustetussa kylpyhuoneessa ja kysyy
vähän väliä: Mitä minä teen?
<tb>
Mies säpsähti.
Kuului terävä koputus, ovi liikahti lujasta nykäisystä.
— Mitä sinä teet siellä koko illan?
Hän ei vastannut, vaan tuijotti oveen ja muuttui yht'äkkiä kylmäksi ja
rauhalliseksi. Kihelmöinyt, kiihtynyt ruumis jännittyi. Hän kuunteli
hiljaa, ja ajatukset muuttuivat jähmeäksi, teräksenkiiltoiseksi
raudaksi. Hän oli vihdoinkin valmis ja peloton ja tyyni.
Uusi koputus, kovempi ja terävämpi.
— Avaa ovi, kuuletko!
Hän ei liikahtanut ja tunsi helpotusta, melkeinpä julmaa iloa. Hän ei
ajatellut eikä päättänyt mitään, mutta _tiesi_ sen siinä seisoessaan,
että tänä yönä hän ei nuku tuon syöttilään kanssa samassa sängyssä,
saman peiton alla. Hän oli vapautunut, välinpitämätön ja ylimielinen.
Moiros oli paennut orjuudesta, hän odotti taistelua, eikä hänen
ajatuksensa sumennut tai kätensä vapissut.
Ovea ravistettiin ja taottiin nyrkillä.
— Mitä sinä teet? Päästä minut sisään, taikka minä soitan
poliisilaitokselle. Kuuletko, ne tulevat murtamaan oven. Mikä
skandaali. Avaa ovi!
Hän nautti kuullessaan Anna Katrin äänestä, että tämä oli hätääntynyt.
Luuli ehkä hänen hirttäytyneen? Ei, sitä hän ei tee enää. Antaa meluta
kerrankin.
Kun vaimo yhä uhkasi poliisilla ja huusi, että kello on puoli
kaksitoista, vastasi hän viimein: — Anna minun peseytyä rauhassa —, ja
laski häikäilemättä lämmintä vettä lavoaariin, vaikka vaimo ei sallinut
sitä käyttää. Hän tunsi suurta, kylmää rohkeutta. Olisi tehnyt niin,
vaikka ovi ei olisi ollutkaan lukossa.
Anna Katri seisoi oven takana. Hän oli suuttunut, ja omituinen
voimattomuus valtasi hänet. Mies oli älytön, tästä ei ollut minnekään.
Ei saanut liikahtamaan, ellei käskenyt ja käskenyt. Harmitti vatkuttaa
ja vahtia aina, kun ei miehinen mies tee mitään itsestään eikä
milloinkaan niinkuin piti. Istuu pöydän ääressä, laittaa runoja,
kääntää romaaneja. Se oli ainoa mihin Alfred kykeni, ajatuksiinsa
nuutunut raukka. Tavallista elämää koskevaa järkeä ei hituakaan.
Eiköhän se nytkin pese kuumalla vedellä? Tekee aina päinvastoin.
Hän kolisutti ovea.
— Päästä minut sisään, unohdin panna hampaani vesilasiin. Avaa ovi,
minun pitää päästä nukkumaan.
Mies avasi, kasvot punaisina, vettä tippuen. Anna Katri pitikin hampaat
suussaan ja pisti sormensa pesuveteen.
— Enkös minä tiennyt. Lämmintä vettä sinä käytät, kun minun silmäni
välttää. Tämä maksaa kaksi penniä litra. Minä maksan laskut. Minä olen
kieltänyt sinua, etkä sinä tottele. Sano itse, kenessä on syy tähän
riitaan? Onko tämä sivistyneen miehen tapaista? Ei koskaan, ei koskaan.
Minä sanon vielä kerran, tämä ei käy.
Anna Katri poistui makuuhuoneeseen. Hän oli sangen hermostunut
ja tuskaisa, mihin perussyynä oli se, että hän oli särkenyt itse
iltapäivällä kristallisen kerma-astiansa. Kuinka se olikaan
luiskahtanut hänen kädestään, kun hän oli tuolilla seisten kurottanut
sitä keittiön kylmään yläkonttoriin, lyhyt ihminen. Hän laskeutui
sänkyynsä ja huokasi:
— Voi, voi, minun kaunis kerma-astiani.
Hän oli yhtä surullinen kuin äiti, jonka lapsi on kuollut. Lisäksi
hän tunsi suurta huolta miehensä vuoksi. Jospa tämä ei olisi mykkä
ja nuutunut, vaan puhuisi ja käyttäytyisi kuin järkevä ihminen. Anna
Katri ei ollut suinkaan ilkeä. Hän huolehti liikaakin miehestään.
Tältä ei milloinkaan puuttunut puhtaita kauluksia ja paitoja, vieläpä
hän katsoi, että tämä pöydässä söi kyllin monta palaa hänen hyvää,
juuri riittävästi laitettua ruokaansa. Siitä huolimatta mies tuli yhä
sulkeutuneemmaksi ja laihemmaksi. — Anna Katri risti kätensä rintojensa
yli ja tuijotti pimeään kattoon. Hän kuuli miehen tulevan ja hapuilevan
kirjoituspöydän luo, ja ajatellen tämän korjaavan papereitaan
laatikkoon sanoi väsyneesti:
— Ota valo siksi aikaa.
Mies ei ottanut valoa. Hän oli kironnut itsekseen tuota kavalaa
saituria, lähtenyt märin kasvoin vaimonsa perästä ja etsi nyt pimeässä
pöytänsä laatikosta revolverinsa. Hän oli aivan tyyni ja selväjärkinen,
päättäväisempi ja varmempi kuin koskaan elämässään. — Kumartui
varovasti ja hiljaa vuoteelle, työnsi aseensa hyvin lähelle Anna Katrin
päätä ja laukaisi.
Kuului pitkä ja korkea huuto: Ooo..., sitten ei mitään. Runoilija
heitti revolverin nurkkaan, palasi valaistuun kylpyhuoneeseen ja väänsi
lämpimän veden juoksemaan sekä ammeeseen että lavoaariin.
Nyt se sai juosta rauhassa.