On kolea ilma — raaka ilma. Luulenpa, että ilma voi olla tällaista
vain Suomenlahden pohjoisrannikolla joskus. Puhuttakoonpa mitä tahansa
Lontoon sumuista, näin kirotun mahdotonta se ei voi olla. Kuulkaa.
On kevät, on _toukokuu_. Meressä uivat jäälautat — sulanevatko
milloinkaan? Taivas on harmaa, harmaa. Sellaista tasaista likaa en ole
nähnyt missään muualla. Ei tuule, ei sada, ei myrskyä. Mutta ilma on
pistävän raakaa. Meri uhoo kylmyyttä. Nekin, jotka ovat hyvin puettuja,
värisevät hengittäessään. Miten värisenkään minä, jonka veri on liian
vaaleaa, minä, vaihtolämpöisten sukulainen. Onko mahdollista, että
missään maailmassa tällä hetkellä paistaa aurinko, että iloiset ihmiset
tanssivat paljain käsivarsin ja varjoisalla tenniskentällä pelataan
valkein puvuin ihania otteluita? Voiko sellaista tapahtua tällä
hetkellä? Kun minä istun selkä ikkunaan päin, ettei tarvitsisi katsella
ulkona asuvaa hyytävää harmautta, kun ruumiini värisee ja henkeni on
masentunut, toivoton ja sairas ikävästä. Oi Jumala!
»Miks oon köyhä trubaduuri,
miks en linnanherra tuo
jolle taivas aurinkonsa,
ihanimman paistaa suo?»
Koko päivän on tuo Onervan säe soinut mielessäni. Olen ajatellut
häntä, jota rakastan. Hymyä ei hän ole antanut minulle, sanaa ei
hän ole suonut minulle. Hän nauraa arkuuttani, tietää heikkouteni
ja pelkoni. Halveksii minua. Mutta minä rakastan häntä. Siksi minä
tuskaisella riutumuksella toistelen yhä, yhä, yhäti: »Miks oon köyhä
trubaduuri...?» Ja samalla ajattelen kaikkia niitä, joille taivas
ihanimman aurinkonsa paistaa suo». Miksi en tunnustaisi, että olen
kateellinen ja katkera, lähes kommunisti. Mitä minä välittäisin muusta,
mutta että minun rakastettuni minua halveksii! Tiedättekö, miltä se
tuntuu? Minä kadehdin, kadehdin parempiosaisia. Tänään olen kuitenkin
tavannut erään, jota en kadehdi. Minä tunnen hänen tarinansa yhtä hyvin
kuin omani, ja ihanaa tyydytystä tuottaa minulle tänä koleana päivänä
syventyä ajattelemaan häntä. Hän tuli niin elävästi mieleeni, sillä
tänä samana päivänä näin hänet Kaivopuiston tiellä. Onneksi. Varmaan
paleltuisin, jos en saisi ajatella häntä.
Meitä oli kaksi huonostipuettua, kalpeaa ja riutuvaa taiteilijaa,
jotka tänä aamuna lähdimme asunnostani, Kulmakadun €3:sta. Likaisesta,
pimeästä, maalaamattomasta rappukäytävästä pujahdimme kadulle. Se
rappukäytävä saattaisi hyvinkasvatetun ihmisen voimaan pahoin. Meihin
se ei tee mitään vaikutusta. Olemme tottuneet. Ensikerran kyllä kuljin
varovasti ylös portaita. Rapautuvat, homeiset kiviseinät uhkasivat
milloin tahansa pudottaa laastia niskaan. Hämärä ilma löi vastaan kuin
hämähäkinverkkoja täynnään. Jäi ilkeä tunne siitä, että ihoon liimautui
jotakin niljaista ja kosteaa. Siis: lähdimme asunnostani. Meitä
molempia paleli. Olimme varmaan sairaita. Ja pahinta: onnettomasti
rakastuneita.
Kuljimme pitkin rantaa Kaivopuistoon päin. Edellä kulki mies. Hänen
punainen kaulansa oli paksumpi kuin pieni pää. Valtava yläruumis
heilui, hartiat työntyivät joka jalannostolla uhkaavasti taapäin.
Juolahti mieleen, että hän saattaisi menettää tasapainonsa. Mitkä
viivat, mitkä liikkeet, mikä härkämäinen tyyppi! Me nauroimme
hysteeristä naurua. Emme jaksaneet hillitä itseämme. Kuljimme
uskollisesti kuuden metrin päässä hänestä ja vahdimme hänen
liikkeitään, kunnes hän poikkesi erääseen huvilaan, ja taiteellisin
veistoksin koristettu ovi painui hänen jäljestään kiinni. Sitten
käännyimme takaisin, kuljimme marmoripalatsin ohi, astelimme suurta
lehtokäytävää hitaasti, käsi toisen kainalossa, koettaen nojata hyvin
lähelle toisiamme. Sittenkin värisimme hiljaa. Ikävästä, koleudesta,
nälästä.
Kaukana edessämme kulkee mies ja nainen. Kiirehdimme ja pääsemme
heitä lähelle, sillä meille kahdelle on suuri ilo katsella ihmisiä.
Me rakastamme tuhansia kasvoja. Kaikkia kasvoja, jotka kykenevät
ilmaisemaan sisäisiä liikkeitä, olkootpa rumia, tuskan raatelemia,
työn kovettamia. Ainoastaan kasvoja, jotka näyttävät olevan kuolleen,
tylsän sielun naamiona, me inhoamme, kasvoja, jotka ellottavat
tyhjyydellään. Eivät todista työstä, tahdosta, ajatuksista, ilosta,
surusta. Jumala vähentäköön sellaisten valkonaamojen lukua. — Siispä
me lähenimme tuntematonta paria. Kuljimme heidän perässään hiljaa.
Emme kuunnelleet heidän puheitaan, emme tungetelleet. Suotakoon meille
anteeksi, että janoamme _katsella_ ihmisiä. Mies oli upseeri. Pitkä,
solakka. Nainen oli keskikokoa. Hän käveli kuin keijukainen, tenhotar.
Hänen uusi kevättakkinsa oli sinistä silkkiä. Sekin yhtä ihonmyötäinen
kuin upseerin virkatakki. Kai alkavaa muotia. En ole nähnyt hoikempaa
ja suloisempaa naisen takkia ja vartaloa. Edellinen oli varmasti
Pariisista. Se oli kyllin lyhyt, ja kellomainen helma häilyi hienosti
kulkiessa. Kaulaa ja hihansuita ympäröivät valkeat untuvat, jotain
ihmeellistä nahkaa. Leveälierinen, valkea huopahattu. Hänen käyntinsä
oli kuin keimailua. Niin suloista, niin pehmeää, niin keveää, niin
vangitsevaa. — Te ymmärrätte, miltä tuo näky tuntui sellaisena päivänä,
josta olen kertonut. Meillä ei ollut sillä hetkellä suurempaa halua
kuin halu nähdä sen naisen kasvot. Hänellä näytti takaa katsoen olevan
kaikki, mikä puuttui meiltä. Voisiko sellaiseen olentoon liittyä rumat,
harmaat kasvot? Voisiko? Se oli kaamea ajatus.
Tie teki siinä kulman. Nurmeen oli kuitenkin tallattu pieni oikopolku.
Heidän kulkiessaan tietä me kuljimme oikopolkua, askelen edellä
heistä, ja koko ajan katselimme naisen kasvoja. Väijyen, ahneesti,
janoten. Tiesimmehän. Sellaiseen vartaloon ei voi liittyä rumat kasvot.
— Eivät ne olleet enkelinkään. Niitä ei kruunannut viattomuuden
välke. Ne olivat pakanallisen kauniit ja hurmaavat. Tumma tukka
aaltoili huopahatun lierien alta. Untuvien keskeltä näkyi valkoista,
pitkälti avointa kaulaa. Meitä ihmetytti: häntä ei palele. Huulet
olivat punaiset kuin syksyinen villiviini, liian täynnä verta. Tämä
kiihoittavasti maalattu nainen voitti kaikki kylmät ja elottomat
Venus-kasvot, antiikin ihanteiksi jättämät. Vaikka olenkin nainen,
unohdin katsoa upseeria. En muista hänestä mitään. Oikopolku yhtyi
tiehen. Me jouduimme edelle. Katsahdin vielä taakse. Samassa nainen
käänsi miehestä silmänsä minuun. Minulle selvisi, että olin nähnyt
hänet ennen, mutta en tuollaisena. Lisäsimme nopeutta, he jäivät kauas
jälkeemme. Toverini sanoi:
— Ajattele, tuollaisen naisen takia voisivat miehet uhrata satoja
tuhansia.
Takerruin lujemmin hänen käsivarteensa:
— Minä tunnen hänet. Tiedän miehen, joka on myynyt hänen rakkautensa
kymmenestä markasta. Se ei ole paljon.
En kertonut toverilleni hänen tarinaansa. Kuljeksimme kauan. Kaksi
levotonta, haihattelevaa sielua, kurjaa, viluista, syvästi onnetonta.
Nauran tätä ajatellessani. Varmasti olimme noin lohduttomia, mutta
asemamme äärimmäisyys minua huvittaa. Voimmeko enää joutua pitemmälle?
Oh, satakertaisesti. Ja kuitenkin me rakastamme elämää, palvomme sitä
kuin hullu oikkujaan. Älköön kukaan uskoko, että haluaisimme mistään
hinnasta kuolla.
Kulkiessamme puhuimme niistä, joita rakastamme. Toistelimme hartaina,
ikävöiden, surullisina: Miks oon köyhä trubaduuri? — Vihdoin saatoin
toverini hänen kotiinsa. Istun nyt yksin huoneessani. On jo ilta. Vielä
kylmempi ja koleampi kuin päivä. Olen selkä ikkunaan päin ja kirjoitan
tarvitsematta tulta. Ajattelen tänään tapaamaani naista. Hän on ollut
serkkuni kanssa kihloissa. Silloin hän oli vielä toisenlainen. Ei yhtä
maalattu, ei yhtä pariisilainen. Ei tottunut vaihtuviin ihailijoihin,
vaan lämpimästi rakkaudelleen antautuva, luonnollinen, välitön. Nyt
hänen sielunsa on kuin sileäksi hiottu lasipallo. Serkkuni toimitti
tuon hiomisen. Hän on tehnyt sen monelle tytölle. Opettanut, miten
typeriä he ovat nojatessaan mieheen.
Näen selvästi, kuinka hän kertoi minulle Kirstistä, entisestä
morsiamestaan.
Oli kimaltelevan kirkas talvipäivä. Istuimme rinnan reessä
joululomalla. Juoksija oli hyvä. Ei ollut liiaksi taloja katseltavana
eikä kuskia kuuntelemassa puheitamme. Hän kertoi itsestään ja
tytöistään. Tiedän hyvin, ettei hän kunnioita muita arvoja kuin naisia
ja rahaa, ja molempia on hänelle suotu. Hänen maljansa on ollut
ylitsevuotavainen.
Serkkuni koko olento ilmaisi nautintoa puhumisesta, nautintoa palauttaa
kaikki mieleen taas. Suuta, jonka alahuuli työntyi hiukan enemmän
eteenpäin, ympäröi vastustamaton juonne. Valloittajanriemua ... Hän
oli oivallinen serkku, ja minä ymmärsin häntä hirvittävän hyvin. Olin
kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Sitäpaitsi olin nuorempi. Hän luki
jo toista vuotta lakia. Olin ylpeä hänen luottamuksestaan.
Me nauroimme yhdessä erään tytön kirjeelle: »Kuinka minä voisin unohtaa
sinua, silloinhan unohtaisin kaiken, mitä olen nähnyt suurta ja
ihailtavaa...»
Serkkuni hymähti: »Minä kirjoitin hänelle hiukan sympaattisesti, ja hän
heti vastaa tuolla tavalla.»
Minäkin tunsin tytön. Hän oli mielestäni herttainen. En totisesti
voinut ymmärtää, kuinka hän samalla saattoi olla niin tyhmä. Kirjoittaa
pojalle tuolla tavalla. Alentaa naisen arvoa. Olin suuttunut ja
pilkkasin tyttöä. Tunnustaa tuollaista!
Serkkuni etsi povitaskustaan erästä toista kirjettä. Silloin tuli
esiin valokuva. Hän ojensi sen minulle. Sama nainen, jonka tänään näin
Kaivopuistossa.
— Siinä on Kirsti — entinen morsiameni.
Katsoin serkkuani. Hän oli välinpitämätön, hiukan harmistunut,
jäykkä. Olinhan minä nähnyt Kirstin hänen seurassaan kadulla. Silmäni
suurenivat.
— Olitteko te kihloissa?
— Salakihloissa. Ei siitä tiennyt kukaan, ei edes huonetoverini.
Muistathan Parkkisen, tuon polyteekkarin. Pojat alkoivat kuitenkin
pitää Kirstiä minun nimissäni, kun me aina kuljimme yhdessä, ja minä
annoin heille vain vettä myllyyn. Päätimme Kirstin kanssa tulla
pääsiäislomalta yht'aikaa, kolme päivää ennen Parkkista. Tämän ajan
olisimme asuneet yhdessä huoneessani ja pitäneet hauskaa. Mutta minä
meninkin loman lopulla Turkuun, enon luo. Nämä eivät päästäneet minua
millään niin pian pois. Siellä oli juhlia ja tanssiaisia, lähtöni
siirtyi viimeiseen päivään. Kun tulin illalla, oli Parkkisella monta
poikaa ryypyllä. Hän itse kertoi Kirstin käyneen siellä päivällä ja
kehui halailleensa tätä. Sanoi, että minä muka etsin parhaita paloja,
mutta ei pidä nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Minä suutuin ja sanoin,
että se tippa on jo tipahtanut. Ja koska meidän kartanossa vanhat
romut myydään lumppurille, voin minä tehdä samoin. Lupasin luovuttaa
Kirstin hänelle kymmenestä markasta. Parkkinen maksoi kymmenen markkaa.
Pojat olivat todistajina. Minä pistin rahat taskuuni. — Sitten Kirsti
yritti tavata minua monta kertaa. Väistin häntä kylmästi. Hän kirjoitti
kirjeen ja pyysi minua tulemaan Kaisaniemeen. Menin sinne. Kirsti
itki ja vannoi rakastavansa minua. Rukoili, etten hylkäisi häntä.
Minä sanoin, että vaikka hän kyyneliinsä sulaisi, en häntä sittenkään
säälistä ota. Ja rakasta minä en häntä enää. —
Serkkuni vaikeni. Hän oli totinen ja tuima, muistuttaen kovaa, sileätä
marmoria, josta ei voi vuolla siruakaan. Ihailin häntä ja sanoin:
— Olisi kauheaa mennä säälistä naimisiin. Ottaa vaimokseen nainen, jota
vain surkuttelee.
— Kirsti itki epätoivoissaan. Hänellä oli ruskeat nahkakäsineet. Hän
veti ne pois, heitti maahan ja yritti tarttua minua kaulaan, valittaen,
ettei voi elää... Kaikki naiset sanovat, etteivät voi elää. Kuitenkin
ne ovat sitkeähenkisempiä kuin lutikat.
Minä nauroin. Olin kuusitoistavuotias kiihkeä naisasianainen. Vihasin
ja halveksin naisellista heikkoutta. Se oli typeryyttä, oli suvun
häpäisemistä. Ylpeä tulee ihmisen olla.
Minun kelpasi nauraa, niin että yksinäinen metsätie soi, sillä
unelmani olivat korkeammalla kuin kahdeskymmenes taivas ja puhtaammat
kuin enkelien viitta. Minä olin ylpeämpi kuin kukaan, eikä yhtään
sormenjälkeä ollut sielussani.
Serkkuni tuijotti eteensä ja jatkoi:
— En ymmärrä, kuinka ihminen voi niin äkkiä muuttua. Luulinhan ennen
rakastavani Kirstiä kuin järjetön. Hänen kosketuksensa oli minulle
paratiisi. Nyt hän ei liikuttanut minua vähääkään. Irroitin hänen
kätensä ympäriltäni ja sanoin, että hän voi vastedes halata Parkkista.
Kirsti veti sormuksen esiin. Minä en siitä huolinut. Sanoin, etten
tarvitse takaisin mitä olen tullut antaneeksi. Minulla on varaa ostaa
seuraavalle uusi. — Se on omituista. Naisen rakkaus kiihtyy sitä
enemmän, mitä enemmän mies häntä loukkaa. Minä katselin hänen tuskaansa
ja ajattelin koko ajan: »Mitä varten annoit Parkkisen halata itseäsi?»
Hän seisoo siinä. Vääntelee käsiään eikä lähde pois. Sanoo: »Minä teen
itsemurhan, minä teen itsemurhan.» — »Meri on lähellä», sanoin minä,
»sinun ei tarvitse luulla, että hellytät tai peloitat minua. En estä,
vaikka marssisit suoraan veteen. Se on kyllä vähän kylmää...» Kirsti
lähti juoksemaan kaupunkiin päin. Ruskeat nahkakäsineet jäivät maahan
kuraan. Minä jätin ne siihen. Uudet, hienot käsineet. Joku kurja löytää
ja pesee. Tulevathan ne tähteetkin tässä maailmassa käytetyksi...
— Oletko nähnyt Kirstiä sen jälkeen?
— Pari kertaa kadulla. Ei sietänyt katsoa minua. Käänsi päänsä
pois. Kesällä Kirsti kuitenkin kirjoitti vielä kaksi epätoivoista
kirjettä, että hän ikävöi minua kuin hullu, inhoaa muita miehiä, menee
rappiolle... Minä en vastannut kumpaankaan. Rakkauteni oli karissut
käsistäni kuin palaneet langat. Hänen rukouksensa eivät edes nostaneet
sääliä. Et usko, miten saatanallisen julmaksi ja kylmäksi ihminen voi
tulla. Tekisi mieli nauraa kaikelle.
<tb>
Kirstin ajatteleminen lohduttaa minua. Minun rakastettuni ei edes
tiedä, että minä häntä rakastan. Luulee minun pikemmin vihaavan häntä.
Halveksii minua, köyhää, levotonta, säikkyvää. Oi, onnellisempi en
ole kuin Kirsti, en. Hyvä on. Kun istun täällä homeisessa huoneessani
ja vääntelehdin kuumeisena ikävästä johonkin loistavaan, suureen,
auringonkaltaiseen, minä tiedän, että hänelläkin, kauniilla, rikkaalla,
kylläisellä on oma salainen merkkinsä.
On jotain joka meitä yhdistää.