On 28.11. —29. Sateinen ilma. Katu kiiltelee märkänä. Useimmat ihmiset
kulkevat sateenvarjot levitettyinä, vaikka ei tämä sade juuri kastele.
Omituisesti taittuvat tässä raskaassa, alakuloisessa, vesihelmiä
pisaroivassa ilmassa sadat valot. Katselen noita katkeilevia,
heijastuvia säteitä, silmäni hellii niitä.
Kuljen ilman sateenvarjoa; sitä minulla ei ole koskaan ollut.
Minä rakastan tätä kaupunkia erikoisesti. Rakastan sen katuja,
ikkunoita, taloja, liikettä. Parhainta ajanvietettäni, puhdasta
iloa, on minulle kuljeksia pitkin katuja, varsinkin iltaisin. Olipa
ilma millainen tahansa, minä nautin liikunnosta. Vain siitä, että
saan siirtää jalan toisen eteen, hitaasti, huolettomasti. Ja samalla
kiinnittää katseeni kasvoihin, ihmisiin, kaikkeen.
Tulen Heikinkadulle. Primulan kulmassa loistaa hehkuvanpunaisin
kirjaimin O.Y. HENRY-AUTO A.B. Minä melkein pysähdyn. Se on huikaiseva
ja huumaava väri. Vaikuttaa minuun kuin Itämaat. — Th. Wulffin
kammottavan ja kylmän sinistä reklaamivaloa minä pelkään.
Ruotsalaisessa teatterissa näkyy menevän Tiggaroperan.
Raitiovaunut kiitävät sihisten rataa. Monet kellot soivat. Vesi
solisee likaviemäriin. Aleksanterin puolelta kuuluu kimeä pojan ääni:
Skvallerklockan ...
Kuljen Bulevardia alas rantaan ja takaisin. Kalossini ovat raskaat ja
hiukan liian isot. Jokin sadepisara vierii kaulukseni alle ja jatkaa
tietään rintaani pitkin. Omituinen levottomuus syö minua tänä iltana.
Olen kuljeksinut jo toista tuntia näin, yksin, ympärillä kadun hälinä,
tuntemattomat ihmiset ja tippuva sade.
Oi, niin tyhjää, niin äärettömän tyhjää on minun elämäni. Ei ole mitään
kiinnekohtaa, ei mitään tehtävää. Ei kotia. Opiskeluni — sehän on vain
näennäistä. Minä olen elänyt vain itselleni monta, monta vuotta.
Olen esteetikko. Olen yrittänyt hienosti herkutella elämällä.
Nauttia niin, ettei tunnu mitään pistävää tai tympäisevää sivumakua.
Kuunnellut sangen kauan professori Hirnin luentoja, lukenut
maailmankirjallisuutta, istunut teattereissa. Tanssinut juhlissa.
Turhaa!
Moni mies on suudellut minua. Olen luisunut niin pitkälle, että olen
kadottanut välittömän kyvyn rakastaa. — Tutustun johonkin mieheen, me
puhelemme, nauramme, näen selvästi, että hän voisi rakastua minuun.
Minä — sanoinpa minä hetkenä tahansa hyvästi hänelle — minussa ei
liikahda kaihon värekään. Olenko minä kuollut? Tullut sellaiseksi kuin
vanhat ihmiset? Tämä on kaameaa. En voi tarttua kenenkään käteen, en
antaa kenellekään mitään — sydämestäni. Olen liian vapaa. Onnellisia
ne, jotka ovat sidottuja. Oi, minä toivoisin muutamia vuosia takaisin,
olemattomiksi. Silloin minäkin rakastin, niinkuin ollaan jonkun orjana.
Sen ajan toivoisin jälleen. Tai en sittenkään. Turhaa! Turhaa!!
Rakastin siten yhtä, kahta, kolmea. Heidän kasvonsa kohoavat vielä
silmieni eteen. Sitten on tullut toisia, jotka eivät ole merkinneet
minulle mitään.
Olen koditon ja kadun vilinässä koetan unohtaa itseni. Tämä
kuljeksiminen on tosi kuva itsestäni. Vieraana kaikille, katselijana,
vailla mitään johtotähteä. Levoton ikävä rinnassa. Kaikki tulet vetävät
minua puoleensa, ei mikään voi vangita sieluani. Olen tänä hetkenä
äärimmäisen kyllästynyt kaikkeen. Jos minulla on Jumalaa, nousee
sisimmästäni huuto, kuin kuukausia kuivaneesta maasta: _Janoan_...
Seisahdun Floran ikkunaan. Katselen alakuloisena valkoisia ja keltaisia
krysanteemeja, punaisia, juuri auenneita tulpaaneita pienissä
ruukuissaan ja sammalpohjaisia seppeleitä. Näen, että kukkakaupan
peräseinällä oleva kello osoittaa normaaliaikaa: 20,15. Kuljen ohi
reklaamilehdillä peitetyn kioskin, missä myyjä viluisena seisoo pöytään
nojaten. En halua ostaa pika-arpoja kansanterveyden kohottamiseksi,
koska jo pari kertaa olen koettanut turhaan.
Pysähdyn silmäilemään Kit-Catin elokuvia. Kaksoisohjelma: »Pakokauhu»
ja »Loistava urotyön». — Puiston kulmassa, puhelinkopin lasin läpi näen
nauravat, raikkaat naisenkasvot ja kuulen hänen laulavan, kirkkaan
äänensä huutavan kuulotorveen: »Hyvä Jumala, milloin sinä sitten tulet?»
Jään seisomaan Kauppatorin rantaan, meren äärelle. Näen tumman,
läikkyvän veden kuvastelevan Katajanokan tulia. Tuijotan ulapalle,
ohimoitani pakottaa.
Minä olen etsinyt nautintoa, karttanut työtä ja vaivaa.
Samppanjankuohua on elämäni ollut. En mitään ole tehnyt. Ei ole sitä
rehellistä ruumiin työtä, joka minussa tekijäänsä kiittäisi.
Mikä vie minut tänä iltana tekemään tiliä itsestäni — syvemmin ja
katkerammin kuin muulloin? Mistä tuli tuska, raskaampi, painavampi
kuin tämä harmaja, itkevä ilma, joka ulottuu etäisyyksiin ja vaihtuu
eetteriin?
Oi, minä tiedän sen. Tämä tunto ei tule ensikertaa, se kasvaa vain.
Olenhan nainen, ehkä nuori vielä, mutta viisas. Kotia en ole luonut,
lasta en ole kasvattanut. Minä ymmärrän sen nyt, että aatteet, juhlat,
sanat, — ne ovat lopultakin vain paljasta leikkiä. Me emme ole luotuja
ihmisiksi, vaan mieheksi ja naiseksi. Vain kaksi yhdessä muodostaa
kokonaisuuden. — Liian syvästi minä tunnen yksinäisyyden ja vapauden
kirouksen — se on raskainta maailmassa. Olen tuuliajolla. Valmis
lahjoittamaan sieluni kenelle tahansa, antautumaan kenen orjaksi
hyvänsä... mutta minä pelkään — pelkään, ettei minulla ole sielua. Se
ei ole minun vallassani, on vapautunut, kylmä...«
Värähdän tuskasta. Sydänalani on kuin ontto, kaipauksen nakertama puu;
hylättyjä linnunpesiä täynnään. Kaikki minun puuhani: koinsyömä vaate.
Samppanjankuohua, samppanjankuohua.
Pelkään. Meri houkuttelee. Ui ulapalle ja nuku... Olen väsynyt itseeni.
Jospa joku tekisi minut orjakseen. Pelastaisi minut, ei kuulisi omaa
ääntäni, ei kysyisi minun mieltäni.
Olen epätoivoinen. En tahdo mennä huoneeseeni, missä vain kirjat minua
ympäröivät. Vihaan niitä, koska olen nauttinut niistä kauan. Inhoan,
kammoan itseäni. — Mereen! Pois!
Ei, Greta, sinä et saa. Sinun pitää kantaa tämä lohduton tyhjyys. Sinun
pitää kestää. Täytyy, täytyy, täytyy. Sinun täytyy.
Lähden kävelemään ja käännyn konemaisesti Eteläiselle Rantatielle.
Tuossa tulee vanha nainen vastaani. Rumat, väsyneet kasvot. Laahaavat
askelet, kutistunut, käytä varsi. Tahtoisin kiertää käteni hänen
kaulaansa, säälin häntä, ja kuitenkin: hän on onnellisempi kuin minä.
Joku laskee kätensä olalleni. Käännän välinpitämättömästi päätäni.
Aarne, Yksi niistä kolmesta. Minulla ei ole tunnetta enää edes hänelle.
Sammunutta, kuollutta.
Hänen ruskeat, lujapiirteiset kasvonsa loistavat märkinä. Hänellä on
hiukan näppyläinen iho, ja minä pidän siitä. Hän on päätään pitempi
minua. Voimakas, tarmokas. Hänen silmänsä ja naurunsa on minusta
rohkaisevinta maailmassa. Minun ei pidä näyttää, että olen onneton.
— Tiedätkö, sanoo hän, — olin juuri osoitetoimistossa hakemassa sinun
osoitteesi. Ajattelin tulla jonakin iltana sinua tapaamaan.
Hän vaikenee. En vastaa. En ymmärrä itseäni tänään. Kuin olisi kieleni
kuivunut kitalakeeni. Tämä apeus painaa minut maahan. Miksi alkaisin
puhua, nauraa? Mitä se hyödyttäisi? Se on mennyttä. Tahtoisin kuolla.
Sataman likainen vesi olisi juuri sopivaa minulle. Tämä katkeruus on
hirveää.
— Olen iloinen, kun tapasin sinut näin. Minun täytyy puhua kanssasi.
On kuin ei hän tietäisi mitä sanoa. Minä olen ääneti. En jaksa, en
välitä. Janoan jotakin, mitä ei koskaan lasketa käsiini. Tyhjänä
loistaa edessämme kaareva tie. Olen kulkenut sitä satoja kertoja, se
on kulunut askelistani. Pieni hellyys herää minussa tätä rakasta tietä
kohtaan. Satamassa on laivoja. Siellä liikutaan, työskennellään. Oi,
minähän olen vain katselija... Minulla ei ole osuutta mihinkään. Miten
kauan me kuljemme ääneti? Tulemme Kaivopuistoon. Hän pysähdyttää minut
varjoon ja tarttuu olkapäihini.
— Oletko sinä tarkkaan unohtanut minut?
En osaa vastata. Paleltunut ei virkoa. Minä kärsin kylmyydestäni. Hän
kiertää kätensä ympärilleni. Näin me seisoimme usein ennen vastakkain.
Hän on voimakas ja turvallinen. Niin varma itsestään. Puhuu hiljaa,
pysähdellen, sanoja etsien.
— Minä tahtoisin sinut kotiini, vaimokseni. Muistathan, sinäkin
rakastit minua kerran. Sitten häivyit tiehesi, kuin et olisi pannut
mitään arvoa rakkauteeni. Mutta minulla ei ole ollut koskaan enää
sellaista aikaa. Siitä on kolme vuotta. Minä olen kyllä tavannut toisia
naisia, en ole löytänyt heissä sitä, mitä sinussa. Sinä olet sellaisia,
jotka voivat antaa miehelle taivaan ja maan, hukuttautua rakkauteen.
Sinä jätit minut — kuitenkin minulla on mielestäni jonkinlainen oikeus
sinuun. Sinun tulee olla minun, ei muiden. Sano nyt yksi sana minulle,
rakas Greta.
Katson häntä pimeässä, ja silmiäni sokaisee ikävä ja onnettomuus.
Voinko minä enää olla hyvä, antautuvainen, lämmin? Kokonaisesti
kaikkea, mitä mies voi naiselta toivoa? Oi jumalat, taivas ja maa! Eikö
kaikki ole autiota ja tyhjää? Ilotonta, toivotonta, kuollutta? Minä
antaisin mitä tahansa, jos olisin jälleen sellainen, jos riemuni olisi
hukuttautua toisen tahtoon, jos olisin välitön, yksinkertainen lapsi.
— Sano nyt jotakin, rakas Greta.
— Minä en tiedä. Olen muuttunut. Jos minä en voi olla sitä, mitä sinä
odotat.
— Minäkin olen muuttunut. En minä odota ainaista hurmiota, en
laisinkaan hurmiota. On turhaa yrittää muodostaa kaikkia päiviä
juhlaksi. Minä olen alkanut vihata koruja, — tyhjiä sanoja, joutilaita
ihmisiä. Maailma on täynnään hyödytöntä, sellaista, millä ei tee
mitään. Minä en tarvitse nukkea enkä geishaa, siksi tulin luoksesi.
Tarvitsen vaimon — juuri sinut. Meidän on seistävä rinnan, elettävä,
tehtävä työtä. Täytettävä toistemme ikävä...
Minä nojasin häneen ja tiesin olevani turvassa. Hymyilin. Jätin
sanomatta, etten tuntenut lainkaan itseäni naiseksi, joka pystyy
seisomaan hänen rinnallaan. Olin pikemmin kuin lapsi, joka on pimeästä
ja sateesta päässyt äitinsä syliin.
Hän puhui paljon ja sai minutkin puhumaan. Ylhäinen jää suli
sielustani. Laskeuduin huipulta laaksoon, maan, rakkaan maan pinnalle.
Olen niin hirvittävän iloinen. Mitä sillä on väliä, jos minä olenkin
pahainen, häilyväinen tyttö. Hän kyllä on järkevä. Kiedon käteni
hänen kaulaansa ja jään siihen riippumaan. Heitän pääni taaksepäin ja
nauran. Ihanaa on nauraa. Minä tulen jälleen entiselleni, olen löytänyt
tehtäväni.
Hän suutelee minua hienosti ja lämpimästi. Puusta tipahtelee ylitsemme
pisaroita. Lähdemme kulkemaan. Märkä hiekka kahisee jaloissamme.
Yksinäisen lyhdyn valossa loistelevat paljaissa oksissa riippuvat
raskaat pisarat kuin ihmeelliset, suuret jalokivet.
Kiipeämme ylös Ullanlinnan valleille. Seisomme rinnan pimeällä
kukkulalla. Olen ollut täällä usein ennenkin. Katsellut Helsingin
tuhansia, valaistuja ikkunoita. Ne ovat olleet minulle elämän
vertauskuvana, loistavan, rikkaan, tanssivan elämän. Olen tahtonut
rientää sinne, heittäytyä sen syliin — koskaan kyltymättä.
Se ei houkuttele minua enää. Oi, kuinka hyvä, että hän on vierelläni.
Käännymme katsomaan merta. Suomenlinnan majakan valokeila piirtää
pimeää taivasta, sen valo häilähtää levottomasti väreilevien aaltojen
harjoilla.
Minä värisen. Hän kietoo kätensä lujasti ympärilleni — kuinka pieni ja
hoikka olenkaan — ja suutelee minua täällä ylhäällä.