mukaansa Englantiin, jonne lasti oli vietävä, kaksi matkustajaa?
Näki selvään, että kapteeni hätkähti.
-- Onko passia?
Hän kysyi sitä hiukan viivytellen.
-- Miehellä on, mutta vaimolla ei ole.
Ja hän ojensi kapteenille oman passinsa, johon moni stanovoi oli lyönyt
leimansa.
-- Sooo-o, suomalainen?
-- Niin on, vaikka ei hän suomea tai ruotsia osaa, sillä hän ei ole
asunut kotimaassaan. Vaimonsa onkin venäläinen. Ja maksu on hyvä.
Kapteeni epäröi, mutta kuinka siinä puhuttiin ja soviteltiin, suostui
hän viimein. Hän olisi jo udellut enemmänkin, mutta nuorukainen oli
silloin sanonut, että oli parempi hänelle olla mitään utelematta.
Mitä ne asiat häneen kuuluivat, sillä olihan passi laillinen. Mutta
tarpeetonta oli kenenkään nähdä heidän laivalle tuloaan ja siellä
oloaan niin kauan kuin oltiin näillä vesillä.
Noustiin kannelle ja kapteeni sai nähdä matkustajansa, jotka seisoivat
tuossa ulohtaalla. Nuorukainen meni maihin taas ja läksi uudelleen
välinpitämättömän näköisenä kävelemään seuralaistensa kanssa, sopien
heidän kanssaan siitä, miten he pääsisivät huomaamatta pujahtamaan
laivalle.
He menivät laivan vierelle ja siinä ilmestyikin kapteeni avuksi. Hän
rupesi juttelemaan nuorukaisen kanssa taaskin, jolloin nuorukainen
kysyi, saisivatko nämä sydänmaan kollot tulla hänen laivaansa
katsomaan. Tietysti, ja niin kiivettiin sinne, Ontrei viimeisenä,
ihmisten ympärillä hymyillessä ja nuorukaisen selittäessä paikalle
laiskasti saapuneelle poliisille, kuinka outo nähtävä tällainen
tulilaiva sydänmaan asukkaalle on.
-- Da da!
He painuivat kannen alle katsomaan suuria koneita ja lastiruumaa.
Kauan he siellä viipyivät, eikä väki jaksanut odottaa heidän näkyviin
ilmestymistään. Ja kun vihdoin pitkän ajan kuluttua nuorukainen ja
Ontrei nousivat jälleen maihin, ei kukaan enää hoksannut kysellä, minne
jäivät heidän seuralaisensa. Ja kuuluivatkokaan ne samaan seuraan? Jos
lienevät jo aikaisemmin lähteneet ja asioilleen menneet? Laiva kätki
salaisuutensa ja varustautui kiireesti lähtemään.
-- -- -- -- --
Laiva ei vaan saavu. Ontrei menee pienelle höyrypurrelle levähtämään ja
haikeaa suruansa hautomaan. Oli kuin olisi isä hyvästellyt poikaansa
ja tytärtänsä. Mutta nuorukainen kulkee pitkin sahankylää aikaansa
kuluttaen ja mieltänsä hilliten, taistellen väsymystä vastaan. Yhä
pitemmälle kuluu yö ja vihdoin hänkin lähtee tuolle höyrypurrelle, joka
heidät oli lopuksi laivalle vievä. Ruotsalaiselta alukselta ei enää näy
mitään elonmerkkiä...
Pursi on tukkunaan täynnä väkeä, enimmäkseen naisia, kaikki matkalla
Solovetsiin. Sarafaanit korvissa, sikin sokin, poikkiteloin,
päällekkäin he siinä nukkuvat ja uni näkyy maistuvan. Ontrei istuu
keulassa ja viittaa hänelle ystävällisesti. Sinne hän meneekin ja
vaipuu ukon vierelle istumaan, tuntien lohdutusta ja turvaa hänen
läheisyydestään.
Tulee kaukaisen pohjolan aamu. Ilman tuntu vaihtuu äkkiä virkistäväksi
ja eloisaksi, auringon valo kadottaa kalpeutensa tulvahtaen
häikäisevän kirkkaana kaikkialle tuolta idän taivaalta, yli valkean
meren, joka kimaltelee kuin sula hopea. Kaukana tanssivat valkoiset
sumukuviot syvyyksien päällä ja niiden yllä välähtelevät lokkien ja
tiirojen siivet häikäisevässä valossa kuin salamat. Mieli tuntuu
äkkiä virkeämmältä ja elämä toivorikkaammalta. Kohta sukeltaa tuolta
kimaltelevan sumun seasta näkyviin laiva, "Vienan ruhtinatar Eugenia",
kumealla vihellyksellä tervehtien näkyä edessään. Pursi vastaa ja
lähtee pahasti kallistellen viemään sille pyhiinvaeltaja-lastiaan.
Herkeämättä tuijottavat hän ja Ontrei ruotsalaiselle laivalle. Kun on
päästy meren puolelle, ilmestyy sinne hytin suojaan kaksi olentoa,
jotka liinaisella jättävät heille hyvästiä. Salavihkaa hekin vastaavat
ja katsovat katsomistaan, kunnes pian matkan käänne peittää heidät
näkyvistä.
Ja silloin tuntui kuin olisi joku sydämessä päässyt laukeamaan
viikkoja kestäneestä jännityksestä, kuin olisi herätty ihmeellisestä
unesta, joka nyt tuntui aivan uskomattomalta. On tapauksia, jotka
kohtalo satuttaa niin yllättävästi eteemme, ettemme ehdi niitä vaipua
pohtimaan, vaan tarvitsemme kaikki voimamme suorittaaksemme niissä
osamme. Ja kun se on tehty, me ikäänkuin heräämme, hieraisemme
silmiämme ja ihmettelemme, olemmeko nähneet unta keskellä päivää.
Mutta untahan tämä ei ollut, sillä hymyilihän tuossa Ontrei vierellä
tyytyväisenä, onnellisena siitä, että tuo tehtävä, jonka hän puolestaan
oli käsittänyt pyhäksi, oli näin onnellisesti loppuun saatettu.
Tapahtumat painuivat sinne hiljaiseen ja äänettömään menneisyyteen,
josta ne heijastuivat mieleen kuin muisto kauniista, kerran nähdystä
unesta. Ja mitä on ollut tunteita, ne on kätketty elämän lähteeksi ja
aarteeksi, mitä on ollut taistelua, se on kestetty ainaiseksi onneksi.
-- -- -- -- --
Mutta Ontrein koko sielunelämä ja aatteet olivat jälleen kääntyneet
alkuperäiselle uralle, pohtimaan uskonnollis-mystillisiä asioita ja
autuuden oppia. Jos niissä oli jotakin muutosta tapahtunut, niin oli
se kehitystä yhä haaveellisempaan ajattelutapaan. Pyhäin elämä tarjosi
hänelle taaskin monenkaltaisia esimerkkejä jumalan omituisesta,
ihmiselle käsittämättömästä tavasta ohjata kadotuksen tiellä vaeltavia
Sionin lähteelle, ja näillä esimerkeillä lyhensi hän kostein silmin
lyhyen matkan hetkiä. Ja kuta lähemmäksi saavuttiin kuuluisaa
luostaria, sitä syvemmäksi kävi hänen hartautensa, kunnes hänen
täytyi kokonaan vaieta, osaksi yli pursuavien tunteittensa, osaksi
kuulijakunnan puutteen takia.
Tuolta kaukaa taivaan rannalta, aaltojen helmasta, kimaltaakin jo
luostarin monikirkkoinen pyhättö. Hiljaa vierii sinikirkas Viena
jumalansaaren rantaa vastaan ja sointuva kellojen soitto tervehtää jo
loitolle matkalaista. Rantakalliolla, luostariin saakka länsipuolelta
pistävän lahdelman tyvellä, on korkea puuristi osoittamassa
sivupurjehtijoille Kiesuksen valtaa. Laiva pysähtyy lahdelman suulle
ja matkalaiset viedään veneillä maihin. Ylen on nyt paljon kansaa
liikkeessä, sillä onhan huomenna Karjalan apostolin, pyhän Iljan
praasniekka. Kunnianarvoisa, harmajahapsi munkki ottaa kansan vastaan
ja osoittaa kullekin olinpaikan säätynsä mukaan luostarin suurissa
majataloissa.
Saavuttu on tähän Karjalan historiassa niin tärkeään paikkaan,
keskiaikaisen maailman piiriin. Mielen valtaa omituinen
historiallis-uskonnollinen tunnelma, ja uteliaisuus saada tietää ja
tutkia outoja, aavistamattomia salaisuuksia. Auringon valo kimmeltelee
kullatuissa risteissä ja sinertävissä sipulikupooleissa, sadoista
kelloista kumisee huumaava kellonsoitto kutsuen jumalanpalvelukseen,
ja korvia viiltää tuhatlukuisen, kaikkialla pesivän kalalokkiparven
kileä kirkuna. Kuin ilmestys muinais-ajoilta on tuossa edessäsi itse
vanhan luostarin monikulmainen, korkea ja ryhmyinen muuri, joka on
kulmauksissaan muodostettu linnantorneiksi. Meren puolelta kohoaa se
sangen korkeaksi ja uhkaavaksi, ja onkin ollut aikoinaan kunnioitettava
varustus. Aika on kuitenkin sen uhmaa lieventänyt ja lempeästi katsoo
tuolta korkealta muurin kolosta, edessään alituisesti tuikkiva lamppu,
allensa maailmaan jumalan pyhä äiti.
Vanhan munkin tarkka silmä on huomannut hänet nuhraantuneesta puvusta
huolimatta herrasmieheksi; hän tahtoo viedä hänet säätyläisten
majalaan, mutta kuuleekin sen juhlan johdosta jo olevan täynnä.
Nuorukainen tahtoo mennä Ontrein mukaan, mutta sitä ei vanhus taas
jostain syystä salli. Mietittyään puoleen ja toiseen vie hän hänet
omaksi vieraakseen säätyläisten majalaan, jossa hänellä matkailu-aikana
on oma huone. Näkee, että hän on utelias kuulemaan, mikä on tämä jalan
vaeltava herrasnuorukainen, eikä tämäkään ole asuntoonsa tyytymätön,
sillä vanhan munkin kunnianarvoisa näkö vastasi täydelleen sitä
mielikuvaa, joka hänelle oli aina syntynyt luostarista kuullessaan.
Mutta jälleen riennämme kirkkaaseen aamuun ja jumalanpalvelukseen.
Lintujen kirkuna sekautuu kellojen soittoon ja ihmisten hartaisiin
huudahduksiin, aava ulappa kimmeltää lepyttäen koleata ja meren
myrskyjen pieksämää maisemaa, vanhat muurit hautovat sammaleisia
kylkiään valon yltäkylläisyydessä, munkit liikkuvat mustina haamuina,
rujot, rammat, sokeat, rikkaat ja köyhät terästelevät uskoaan
rukoillakseen itselleen kaikkea mahdollista onnea, venäjä ja karjala
sointuu sekalutta, -- kaikki on omiaan luomaan eriskummallista
tunnelmaa. Luostarin isokello kumisee lakkaamatta: riennä, riennä, aika
on jumalaa rukoilla, suuret ovat meidän syntimme.
Mennään ylösnousemuksen kirkkoon. Luostarin portin holvikäytävässä
tapaa hän uudelleen Ontrein, jonka silmät loistavat onnesta. Yhdessä
astuvat he temppeliin. Kirkon ja erittäinkin ikonostaasin loisto on
häikäisevä ja sen edessä liekehtii neljä tavattoman paksua kynttilää
miehenkorkuisissa jaloissa. Pyhä savu tuntuu voimakkaana ja huumaavana.
Laulu kajahtaa ja mustakaapuiset munkit kumartavat syvään pitkin
seiniä asetetuissa rukoustuoleissaan; esipappi lukee juhlallisella
äänellä litaniaa. Kampoja, puolisokeita, köyhiä, sivistyneitä ja
sivistymättömiä, armonkerjäläisiä kaikenlaisia tungeskelee pian kirkko
täynnänsä. Yhä hartaammin kaikuu laulu, sakeammin suitsuu pyhä savu ja
yhä syvemmälle painuu rukoilevan Ontrein pää. Hän kumartaa ja tekee
ristinmerkin, rukoilee ja painaa päänsä yhä nöyrempään kumarrukseen.
Jumala armahda, armahda minua Jumala! Aivan maahan hän jo lankee ja lyö
synnintunnossaan ja tuskassaan otsaansa lattiaan, lyö uudelleen, lyö
kolmannen kerran, kunnes hän uskon hurmiossaan jo suutelee tomuista
permantoa. Kaihoisa mollisävel tulee yhä liikuttavammaksi kaikuen hänen
korvissaan yhä hellemmin ja kehoittavammin, kunnes se viimein uudelleen
painaa hänet matona ja malkiona tomuun... Juhlallisesti aukeaa silloin
kaikkein pyhimmän ovi ja pappiskulkueen etupäässä, puettuna kultaiseen
mitraan ja kaapuun, kädessä jalokivistä välähtelevä paimensauva,
astuu kirkkoon jumalanpalveluksen esimies. Koko meno käy sen johdosta
entistä ikäänkuin kiihkeämmäksi. Pyhä savu suitsuaa ja esipapin syvä
basso kajahtelee juhlallisesti korkeissa holveissa. Ympäri kirkkoa
he kulkevat ja kansa tungeskelee kiihkeästi heidän ympärillään.
Vihdoin ojentaa pappi ristinsä ja raamatun suudeltavaksi ja kilvan
rientää kansa sitä tekemään. Vapisevin huulin ja polvilleen laskeutuen
suorittaa Ontreikin tämän kunnioituksen teon. Ja silloin kajahtaa
uudelleen laulu, mutta nyt se kohoaa riemuiten ja kiittäen, ja täyttää
holvit juhlallisella kaiulla, helpottaen, vapauttaen ja toivoa antaen...
-- -- -- -- --
Mutta kun vanha munkki myöhään illalla palasi katsomaan ja
puhuttelemaan vierastaan, tapasi hän hänet tutkimassa pientä huoneesta
löytämäänsä vihkosta. Se oli luostarin ja sen merkillisyyksien
historia, joka vaiheillaan ja kuvauksillaan oli lukijan vanginnut.
Se kertoi oudoista ja mielenkiintoisista asioista, taisteluista,
keskiaikaisista ihmeistä, järkkymättömästä uskosta ja viisaasta
valtiomiestaidosta, suomalaisista ja karjalaisista, niin että sitä ei
hennonnut kädestään laskea. Hymy lennähti munkin kasvoille nähdessään
vihon vieraansa kädessä:
-- Et ole ensimäinen ruotsi, joka sitä mielelläsi luet, sanoi hän.
Teetä juodessa kertoili hän sitten kaikellaista luostarin kohtaloista,
enemmän kuin mitä vihko tiesi, jutteli outoja taruja menneisyydestä.
Omituista valoa loivat ne siihen maailmaan, josta olivat peräisin nuo
ryhmyiset muurit tuolla ulkona. Miten nuo kertomukset olivat syntyneet,
oliko olemassa mitään vanhoja ja salaisia kronikkoja, vai oliko hän
itse mahdollisesti niitä talven pitkien öiden ja iltojen kuluessa
rakennellut, siitä hän ei onnistunut saamaan selkoa, sillä vanhus oli
siinä suhteessa omituisesti salaperäinen. Mutta tuttuja asioita ne
tuntuivat olevan munkkivanhukselle, joka mielihyvällä huomasi, miten
niiden outo uskonkiihko ja salaperäinen, pöyristyttävä romantiikka teki
illan hämyssä vaikutuksensa.
Vanhus näkyi kiintyneen luostarinsa vaiheisiin erikoisemmin kuin muut
ja sanoi tuntevansa tarkoin sen vanhat pohjapiirustukset ja salaiset
käytävät. Aikoinaan oli sen holveissa ollut aina asukkaita, ketä,
sitä eivät tienneet muut kuin luostaria johtavat vaikutusvaltaiset
henkilöt. Monet paikat olivat nykyisin luhistuneet, mutta toiset olivat
ennallaan, kertomassa muinaisuudesta. Yksinäisinä talvi-iltoina, kun
ulkona pauhasi Jäämeren myrskytuuli ja ainoastaan Jumalan varjelus
saattoi pitää ihmistä yllä näillä seuduilla, oli vanhus tämän paikan
kohtaloita kolkossa kopissaan mietiskellyt. Ne olivat elävöityneet ja
henkilöityneet hänen mielikuvituksessaan ja hän oli yhdistänyt nekin
rukouksiinsa. Vihdoin hän, innostuneena nuoren vieraansa pyynnöstä, toi
hänelle nähtäväksi kellastuneen pergamenttipalasen, joka oli kerran
pudonnut vanhan käsin kirjoitetun messukirjan sisästä ja jossa oli
hänelle tuntemattomalla kielellä pari riviä jotakin kirjoitettuna.
Kuvaamattomaksi hämmästyksekseen luki nuorukainen siitä seuraavat, ajan
hampaastakin huolimatta selvät sanat:
"... thet Gudh alzmectigh ville straffa min dödh och all orätt
och öffwerwoldh... min kiäre... Gudz nådige skydt och beskerm...
J...n Grijp."
Se mitä hän nyt sai kuulla, kuvasi hänelle aivan erikoisella tavalla
tärkeätä, käänteentekevää ajankohtaa Karjalan historiasta. Ilman sitä
olisi hänen pyhiinvaellusmatkansa Karjalan heimon nykyisyyteen ja
menneisyyteen jäänyt epätäydelliseksi ja siksi oli hän aina tuolle
munkkivanhukselle kiitollinen...
XXIII.
SOLOVETSI JA KARJALA.
Minkä kerroin keskiyöllä,
Senpä unelta kuulin,
Minkä kuulin kuutamolla,
Senpä haastoin haavehia.
"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja
väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen..."
Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti
munkki-vanhus tietävästi päätään:
-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi
hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että
kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän
viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen...
Nuorukainen kävi uteliaaksi. -- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi
hän viitaten jo mainittuun pieneen historiaan.
-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka
voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä
pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.
Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun
Boris Godunowin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä
uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä
ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa
vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski
koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja
josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili
Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen
avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan
sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan
luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö
Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako
Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari
tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa
Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn
hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?
-- Niinkö oli asia?
-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:
-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista
pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin
olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata
linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,
että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa
vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa
ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan
uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket
olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit
niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa
asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari
vastaustaan kiirehtinytkään...
-- -- -- -- --
Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä
jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat
valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset
ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut
kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman
vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen
alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä
kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen
hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.
-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin
länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta
ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion
ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä
kopissa on...
Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan
lausettansa muuttaen:
-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että
Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat
ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä
seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme
parhain päin.
Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi
hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,
sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.
Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,
joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo
kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä
ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,
tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle
eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja
keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään
hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi
kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen
kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu
koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat
antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja
lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,
joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta
lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli
inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...
XXIV.
TAISTELU KARJALASTA. -- GRIJP-RITARIN TARINA.
Kumajavat linnan ukset
Ukset rauta ulvahtavat:
Kenpä on tulossa tänne
Luojan linnahan lujahan?
Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin
neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,
monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri
ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,
sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu
oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja
kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä
lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori
ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki
olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin
ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,
jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja
epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,
vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja
tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet
ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän
tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä
välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia
muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko
laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori
ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin
säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka
sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä
kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin
yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi
vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan
nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut
vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.
Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,
oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän
armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta
luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.
Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii
oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut
ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen
heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja
monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä
näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin
tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja
mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin
tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän
käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen
ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin
ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.
Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen
nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin
täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen
äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten
suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa
ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret
rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli
ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,
Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,
joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut
hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan
erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden
surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos
vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin
suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.