arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa
pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja
rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois
miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin
on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes
päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp
portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme
tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan
nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta
huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme
ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,
mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja
vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.
Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,
jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.
Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit
varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja
komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuletettiin nyt
heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,
mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn
tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta
rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita
tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin
tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että
aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien
lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista
salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä
heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,
sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli
eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi
arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin
monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä
kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja
tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa
ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen
pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.
Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin
sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli
epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä
mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä
asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan
huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne
vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista
toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia
kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan
alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon
kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi
ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.
Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja
saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,
näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan
antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he
kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu
ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada
tavata arkkimandriittia, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,
että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs
oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen
huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja
asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän
puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä
vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan
niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että
synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt
näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle
kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.
* * * * *
Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi
tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät
tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras ritari teki
kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies
seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli
todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina
valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet
riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,
jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja
oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,
rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,
milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.
Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän
sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään
astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi hän
lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä
ollenkaan hidastelematta totteli.
Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on
mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko
monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin
Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin
Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon
puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun
se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty
oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen
rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään
voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan
sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.
Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle
vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin
lähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta
-- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä
asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli
kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty
sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet
tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano
saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti
sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin
käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin
erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja
kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei
saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä
asiassa.
Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin
Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä
ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,
kävi siihen suuntaan, että monasteri vastaisi myöhemmin kirjeellisesti,
antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.
Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien
seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,
parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin
ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,
jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,
että monasterillä oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa
valtakuntien välisissä neuvotteluissa.
Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa
puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp-ritarin huvittamisesta. He
näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne
oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia
ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin
saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman
ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,
aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen
mahtavuus kävi ilmi.
Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,
oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista
kapeata ja pitkää miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä
ja jollainen oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut
luottamaan pitkään ja raskaaseen lyömä-aseeseensa. Kun silloin ritari
Grijp oli tulkin avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi
epäillen pudistanut päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle
käytännössä osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut
aseensa, oli menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä
käyty miekkasille. Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin
notkeudellaan ja nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan
oli saattanut jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi
lyöden liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin
ruvettu miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli
hänestä sekä streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.
Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön
aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu
ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja
vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän
tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,
että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin
tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi
ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis
lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki
Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen
hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi
seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta
olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle
ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta
pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.
Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen
ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,
joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen
kirkossa pyhään messuun.
Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen
kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes
jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä
mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi
ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi
keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä
suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään
eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin
lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten
lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.
Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he
näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.
Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei
monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä
tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä
ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti
Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä
petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti
lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.
Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin
arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen
ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä
osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa
kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta
tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin
asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,
sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa
tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan
oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut
monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.
Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt
päästettäisi minnekään.
Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä
äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.
Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa
omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli
hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen
asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille
ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän
oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen
sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt
puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän
kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean
streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa
saattamaan.
Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin
ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen
viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.
Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen häneen
kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy, kunnes
ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois, ja
meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui Antonii
pöytänsä ääreen rukoukseen.
Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,
kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,
miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana
käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä
ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...
Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen
täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut
ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti
heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä
nähdään.
Ihmetellen vaipui hän ajattelemaan sitä näytelmää, jossa oli Karjalan
kohtalo niin tärkeällä tavalla ollut kysymyksessä.
XXV.
GRIJP-RITARIN KUOLEMA JA ASEMIEHEN KOSTO.
Myrsky mylvi, tuuli tuntui,
Pimeähän kaikki peittyi,
Armon aurinko aleni.
Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi
äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas
jumalanpalvelukseen.
Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten
etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.
Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,
jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman
käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin
kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn
vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,
kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa
rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä
houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,
haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen
jumalanpalvelukseen.
Majesteetillisina kotoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja
yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän
neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon
saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissa olo tekisi
heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta
osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat
kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman
unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille
tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,
saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin
liikuttavia varotuksia.
Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä
luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas
Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle
hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja
kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.
Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena
toistensa vointia ja toimeentuloa.
Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä
hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä
käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset
palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja
hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren
tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.
Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen
kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille
eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen
palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska
tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain
merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi
se kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee
edelleen, peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen
jokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia
kuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki,
joka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää
välittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän
seinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä
tulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli
hämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu
ja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän
merkillisen paikan synnyn mahdolliseksi...
Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt
vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää
päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut
niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin
tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän
hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan
portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,
hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään
vierastaan.
-- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän
hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa
tehden.
Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
-- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kun Jumala suo. Ehkä
pian alkavan päivän iltana taas...
-- -- -- -- --
Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös
tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka
tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti
hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin
vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän
takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu
ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo
samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja
väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt
ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta
streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin
käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota
karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin
tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan
hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä
vain toisesta laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän.
Näin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli
kääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka
näytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta
ja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa
vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti
nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin
kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja
raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli
laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään
Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet
kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei
nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaani häneltä
avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka
vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii
miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen
vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten
kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat
ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes
se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen
parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen
keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja
kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan
tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli
suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen
armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin
aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti
oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä
ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii
huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin
kohtalolle.