keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan
muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.
Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff
silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
-- Lieneekö ylisillä vai niissä lienee?
Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:
-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy
tulevankin.
Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita Kepillä siellä
joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen
hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja
keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa
tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse
menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...
Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.
Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja
jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi
hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,
rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta
ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään
hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...
Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan
kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan
korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat Homeros-maiseksi
kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen
suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat
ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän
siinä kuunnellen herkästi...
Nuorukaista värisytti ja kaukaasialainen kumartui eteenpäin oikein
tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja
katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa
oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen
tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden
puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja
sanan salaisten voimien puoleen.
Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perälle
istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin
kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen
ilmeettömästi eteensä.
-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan
runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,
mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo
lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän
muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä
muista...
Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää
huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:
-- Vanha on, horajaa jo... Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:
-- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.
Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös
puhuvat. Kuolla minunkin pitävi...
Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.
Katsottiin permantoon. Odotettiin.
Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla
hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän
siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle
hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo
saattoi erottaa sanatkin.
Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista
nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.
Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä
mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle
kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen
ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää
hyräilyä kuuntelemaan.
Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan
pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,
haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä
suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta
kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan
jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja
profeetallisesti vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä
oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt
muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja
kyvyistä?
Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko
oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei
ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut
esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella
kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän
tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet
mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän
hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen
kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,
alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli
tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,
oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja
vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään
syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan
uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin
muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki
ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.
Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita
ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa
yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee
selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille
muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.
Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan
haltiamaailman kanssa, puhellen kuusikon rauhasta ja kotoisten
asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,
kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse
vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä
on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja
ijankaikkinen autuus.
Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,
vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.
Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.
Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää
hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,
äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten
kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä
paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen
lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotia saattamaan.
Aikoja sitten on Houdi jo vienyt uuden ystävättärensä pieneen kamariin
levolle. Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan,
järven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun
harsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin
toimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan
päätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja
vaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan.
Kotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä
sinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän
tuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu
ja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta.
Ja kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta
saattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale
Karjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.
Titofiin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä
kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen
vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri
aavistus sydämessä.
-- -- -- -- --
Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen
ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.
Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä
heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää
ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin
pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun
ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä
aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan
peseytymään. Pihalla istuikin Houdi ystävättärensä kanssa, valmiina
häntä kiusoittelemaan:
-- Sinä pitkään makaat!
Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea,
avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli
somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen
kuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään
vaatteistaan. Ruhtinatar katseli häntä naurussa suin. Kaukaasialainen
makasi ruohokossa hänkin huvitettuna tytön luonnollisesta pienestä
turhamaisuudesta.
Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:
-- Odotahan...
Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää
kiinni tavottamatta. Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta
hiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta
ja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen
ruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi
uimasilleen lähtien soutelemaan.
Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;
karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin
lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä
useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,
ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan
tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen
mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:
-- Näkki maalle ja minä veteen.
Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on
vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.
Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa
kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä
raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot
kuvastuivat hänen mieleensä, outona, merkillisenä ajanjaksona...
Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli
lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti
kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja
Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.
-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me
laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi
Jumalan kunniaksi rodiutuu.
Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja
Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo
malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,
voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä
vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.
Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja
levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.
Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun
mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän
hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?
Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi
varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis
kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!
XXII.
TULO KEMIIN. -- PAKO ONNISTUU. -- TULO SOLOVETSIIN.
Kohosi merestä saari,
Saaresta sataiset kirkot,
Katot kultaa kuumottivat;
Rannalla venonen valmis,
Tuuli myötäinen merellä.
Aamulla anivarahin, reippaina kuin kimalaiset, lähtivät matkalaisemme
liikkeelle, ja oli heillä oppaana ja seuralaisena alussa itse taatto
Titoff, joka mieli taas lähteä keräämään uusia kasveja suomalaisen
tohtorinsa varalle. Liikuttavaa oli nähdä hänen helliä jäähyväisiänsä,
joilla hän erosi vaimostansa ja Houdi-tyttärestänsä; liikuttavaa myös
huomata, mikä lämmin ystävyys oli ehtinyt syntyä näiden kahden neidon
välille. Vaikka he näin olivatkin varhaisia, kuului jo rantaluhdalta
viikatteen hiomista ja haravaniekkain naisten punaiset hameet sieltä
vilahtelivat.
Mitäpä tästä matkasta enempää, sillä erikoisempia ei tapahtunut.
Kaukaasialaisen kiihko kasvoi sitä suuremmaksi kuta likemmäksi merta
saavuttiin, niin että ellei hänen morsiantansa olisi ollut kulun
kiivaudelle rajaa panemassa, Ontrein olisi ollut vaikea seurata mukana.
Niin kulettiin siitä 25 virstaa Kevätjärven kylään, jossa oltiin yötä
Levoisen tuttavan Trofim Filatoffin luona. Kylässä oli 45 taloa, ja
oli se matalan, liejupohjaisen ja hyvin heinäisen järven rannalla.
Siitä matkattiin vuoroin veneellä, vuoroin jalkaisin 10 virstaa
Offenanniemeen, josta oli kulettava veneellä 10 virstaa. Saattajiksi
saatiin kaksi reipasta tyttöä, nimittäin Tanja ja Marfa, Kun vielä
oli astuttu virstoja 6, saavuttiin Voijärven kylään. Edessä oli nyt
37 virstan erämaantaipale Usmanan kylään, välillä vain kurja ja köyhä
talopahanen. Siitä sitten jälleen 10 virstaa Kemiin...
-- -- -- -- --
Perinpohjin oli Kiesuksen henki voittanut lauluisessa Karjalassa.
Ei vanhan Väinön sanainen valta, vaan kristinuskon käsitystapa oli
karjalaisen elämänymmärryksen perustuksena. Ja minkälainen käsitystapa?
Niinkuin keskiaikaisen uskovaisen, jonka tunne-elämä riutuu omituisen
salaperäisyyden tenhoon, liikutukseen ja mielialaan, joka kenties
on hyvinkin läheistä sukua taiteen herättämälle innoitukselle. Ei
kanteleen loihtu, vaan Solovetsin kuuluisa luostari oli karjalaisen
henkisen elämän ja ajattelun keskus. Mitä ihmeellistä maailmassa
hänelle oli, sen saattoi nähdä sen muurien sisällä. Sinne oli
vaellettava, siellä käynti oli oikeauskoisen ansiokkain teko.
Eikä kummakaan, sillä olihan juuri tämä luostari taitavalla
politiikalla säilyttänyt Karjalan oikeauskoiselle kirkolle, ollut
luultavasti ratkaisevana tekijänä siihen, ettei Suomen heimosta
suurimmilla lahjoilla varustettu aikoinaan päässyt yhtymään sisariinsa
Maanselän länsipuolella. Mikä katkera kohtalo Väinön kansalle, että se
näin reväistiin rikki ja tietämättömyydessään joudutti vielä samoihin
aikoihin verisillä veljessodilla kohtaloaan! Myöhäistä on uuden ajan
lapsien hävinneen valtakunnan raunioilla itkeä, sillä pois on ijäksi
mennyt tilaisuus, joka olisi yhdistänyt, jos olisi aikoinaan ymmärretty.
Tästä karjalaisen tunne-elämästä oli mielenkiintoisena todistuksena
Ontrei. Kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä, sitä enemmän rupesi jälleen
ukossa matkan uskonnollinen päämäärä vaikuttamaan. Hän vaipui
hartaisiin mietiskelyihin ja puheli mielellään monasterin pyhistä
miehistä, Sosimasta, Sauvatasta ja Hermannista. Tarkoin oli hän näiden
pyhimysten elämään tutustunut ja painosti erikoisella mielihyvällä
varsinkin sitä, että Sosima oli nähtävästi ollut karjalainen, koskapa
oli kotoisin Äänisjärven rannalta, Toivojan kylästä läheltä Sunkua.
Syyttäkö oli pyhä monasteri karjalaisen henkisen elämän keskus, kun oli
kerran oman miehen perustama? Ja kuka oli vielä aivan uuteen aikaan
ollut luostarin pyhin mies, jonka kirkko varmaan kerran korottaisi
pyhimystensä joukkoon? Kuka muu kuin isä Nahum, joka oli karjalainen
mies, kotoisin Kivijärven kylästä läheltä Suomen rajaa. Hänen
hurskautensa oli ollut niin suuri, että hänet oli haudattu alttarin
eteen pyhän Sosiman vierelle. Erittäinkin karjalaisten puolesta oli hän
aina rukoillut ja polvillaan kiittänyt kerran Aunuksen piispaa siitä,
että kansan sielunhoitajille oli yhteen aikaan koetettu antaa opetusta
heidän omalla äidinkielellään. Karjala oli hänelle ollut aina yli
kaiken rakas ja sen parasta oli hän voimainsa mukaan koettanut valvoa.
Heimon ja kodin rakkaus ei ollut hävinnyt. Rakkain oli Karjala
Ontreillekin, joka liepein silmin näistä asioista vaatimattomasti
haasteli, ja niille köyhille pyhiinvaeltajille, joita heidän joukkoonsa
oli vähitellen Repolan, Tsirkkakemin ja Uhtuan puolilta Kemiä
lähestyttäessä yhtynyt. Ja kertomuksiin näiden paikkojen muinaisesta
merkityksestä ja karjalaisten isäntävallasta siellä annettiin se
surumielisen naivi arvostelu, että "ylen sie veli kauniisti haastat".
Historiallisella tunnelmallaan nämä paikat valtasivat nuoren
matkailijan. Valkean meren siintävä ulappa oli hänen romantisuuteen
taipuvalle mielikuvitukselleen ennen muuta se vetinen pelto, joka
oli nähnyt Suomen heimon muinaisen suuruuden ja mahtavuuden.
Ja luostari taas oli hänelle se keskiaikainen valta, joka oli
vetänyt Karjalan kansain taistelun esineeksi ja kylvänyt sinne sen
mystillisyyden hengen, jonka vallassa karjalaisen tunne-elämä vielä
nytkin on. Ja alimmaisena tässä kaikessa humisi hänelle salaperäinen
kalevalainen soitto, lumous, alkuperäisyyden, koskemattomuuden ja
luonnollisen kauneuden henki, joka oli ikäänkuin uudelleen synnyttänyt
hänen sielunsa. Ja uusimpaan nykyisyyteen oli häntä yhdistämässä
saatettavainsa pakolaisten harvinainen kohtalo, omituiset seikkailut
tuolla synkissä erämaissa sekä nähty Karjalan nykyisen kansan köyhyys
ja vilpitön sydän. Tämä kaikki oli tullut hänen osalleen niin äkkiä
ja niin yllättävänä, ettei hän ollut kerennyt edes yrittääkään
vastarintaa, vaan oli valtoimenaan heittäytynyt kaiken tämän vietäväksi
ja pehmitettäväksi...
-- -- -- -- --
Kaukaasialainen morsiamineen tunsi yhä suurempaa jännitystä, kuta
lähemmäksi saavuttiin Kemiä. Eihän ollut suinkaan mahdotonta, että
hänet tunnettaisiin ja pantaisiin kiinni juuri silloin kun vapaus
todellakin oli valkenemassa. Tosin rauhoitti häntä Ontrei sillä
tiedolla, että näihin aikoihin kulki Kemin läpi heidän kaltaistansa
kansaa niin paljon, ettei heihin joudettaisi suurempaa huomiota
panemaan. Kukapa voisi aavistaa hänen kulkevan sellaisessa seurassa?
He kulkivat pitkin suoria katuja, joiden käytävät olivat laudoitetut,
mutta keskusta kiveämättä. Valkeiksi maalatut uudemman-aikaiset ja
yksinkertaiset karjalaistyyliset talot vaihtelivat somasti. Kauhallisen
näköinen poliisi selitti Ontreille, että jos heidän mieli päästä
ensi laivalla Solovetsiin, oli heidän kiireimmiten matkustettava
höyryvenheellä kaupungin edustalla 7 virstan päässä olevalle sahalle,
jonne yöllä luostariin menevä höyrylaiva saapuisi. Paljo oli sinne
näinä päivinä "bohomoltseja" kokoontunut. Saha kuului olevan "nämtsien"
omistama ja oli siellä paljon ulkolaisia laivoja.
Siitä välähti pelastuksen ajatus nuorukaisen mieleen. Hän päätteli,
että pakolaisten oli paras seurata heitä edelleen sahalle, jäämättä
kaupunkiin, sillä mahdollisesti joku noista ulkolaisista kapteeneista
suostuisi ottamaan heidät piiloon laivalleen -- ellei ihmisyyden, niin
ainakin ahneuden pakottamana. Joka tapauksessa oli tämä keino, jota ei
sopinut jättää koettamatta, ja joutuin lähtivät he satamaan. Siellä
olikin pienoinen höyryvenhe valmiina lähtemään. Esteettä pääsivät he
siihen ja huoahtivat helpotuksesta.
Kuullessaan heidän haastavan karjalaksi yhtyi puheeseen venheen
kulettaja, joka näkyi olevan karjalainen. Hänen hyvää sydäntänsä oli
vielä erikoisesti pehmittänyt viina, jota hän tuntui olevan ainakin
puolillaan, vaikka ohjasikin purttansa sangen varmasti. Käyttäen
tilaisuutta hyväkseen ryhtyi nuorukainen hänen kanssaan puheisiin
antaen hänen vähitellen saada heistä ja heidän matkansa suunnasta
kokonaan väärät tiedot. Kulettiin ensin laajempaa selkää ja sitten
alkavia kapeampia saaristoväyliä, kunnes jo näkyikin sahan savupiippu
tuolta etempää aavan meren laidasta. Rannat olivat kallioisia ja
alastomia, saaret puuttomia, kaukaa siinti sinertäviä vuoria. Ilmassa
tuntui voimakkaana meren suolainen kosteus, vesi aaltoili laajoina
kupaina ja oudon valkeana, vihertävänä, hyvin läpikuultavana. Järvien
rannoilla asuneesta se todellakin oli valkeata merta. Aurinko valaisi
alakuloisesti koko seutua ja kalalokkien sekä tiirain kirkuna tuntui
kaamealta ja vieraalta. Kauas oli jäänyt sisämaan kesän leppoisuus ja
vehmaus, edessä oli Jäämeren rajamaiden valju ja karu alue.
Oli jo ilta. Aurinko painui yhä alemmaksi takana olevaa kaupunkia
kohti. Maailman väri muuttui yhä enemmän väräjäväksi kullanhohteeksi,
joka kuin utuna tuntui sulkevan itseensä kaikki. Taivas yleni aivan
pohjattomaksi, kannettomaksi, paljastaen näkyviin sen ijäisyyden sinen,
jonne halajamme. Sileäksi hijoutuneet kallioiden kielekkeet sukelsivat
mereen liukkaina ja matalina, salavihkaa kuin oudot pedot, jotka asuvat
tutkimattomissa syvyyksissä. Laaja maininki lähtee kohoamaan pitkin
niiden selkää, kunnes huomaakin ne kallioiksi ja purkaa suuttumuksensa
valkoiseksi vaahto-ärjähdykseksi. Äkkiä ilmestyy eloa ja leikkiä ihanan
meren pinnalle: parvi delfiinejä rupeaa seuraamaan purtta heittäen
iloisesti kuperkeikkaa viileissä vesissä. Niiden notkeat ruumiit
soljuvat aallolta aallolle kuin niljakkaat käärmeet.
Miten surumielistä ja ilotonta! Tämä iltatunnelma, jolla oli loppuvan
juhlan valaistus, tunkeutui hiljaa sieluun värittäen väkisinkin
kaikki omaan sointuunsa. Kaikki inhimillisesti kallis ja halajamisen
arvoinen kadottaa äkkiä merkityksensä ja sydämessä kaikuu vain isäimme
ja sukumme ikuinen "vanitas vanitatum". Pahat aavistukset kohoavat
sisimmästämme esiin kuin kummitukset saaden meidät kirkkaalla päivällä
peläten tuijottamaan, ja jonkun uhkaavan onnettomuuden tunne vapisuttaa
sydäntämme.
-- -- -- -- --
Saavutaan sahan laituriin. Ilmassa tuntuu mätänevän puun hapanta hajua
ja tuossa korkealla suitsuaa tehtaan piipusta savua. Kolme ruotsalaista
laivaa lastaa paraikaa lankkuja ja ulompana on useita muita aluksia
ankkurissa. Astutaan maihin ja ruvetaan kyselemään laivaa, joka veisi
Solovetsiin.
Ei ole tullut vielä, yöllä milloin tullee.
Poliisi katselee nuorukaista uteliaasti, huomatessaan hänen huonon
venäjänkielen taitonsa, ja kysyy, mistä ollaan. Saatuaan vastauksen
kuitenkin tyytyy ja hymyilee ystävällisesti, hyväsydäminen mies kun on.
Ei utele enempää turhia.
Lähdetään katselemaan sahakylää, kaukaasialainen huolettoman
näköisenä, neito arkana, ja Ontrei vaivautuneena, alinomaa tehden
ristinmerkkejä ja höpisten rukouksiansa. Mutta nuorukainen siirrähti
perästä likimmäisen ruotsalaisen laivan luo ja kysyi merimiesten
silminnähtäväksi hämmästykseksi sujuvalla ruotsin kielellä kapteenia.
Heti ilmestyikin kannelle kansansa tyypillinen edustaja, joka
laulavalla lauseella pyysi vierasta luokseen selvittämään asiaansa.
Pian siirtyivät he siitä kajuuttaan...