saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen
olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki
ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,
kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti
liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen
silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.
Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle
lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat
häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot
vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan
kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa
ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...
-- -- -- -- --
Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan
suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut
sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,
jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.
Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen
lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista
hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan
kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän
maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa
olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen
sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa
esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen
toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle
erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,
vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se
armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti
korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä
armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...
Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää
talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa
ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi
metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä
anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen
sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle
hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan
ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt
enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti
toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä
kokonaan.
Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea
mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään
metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä
inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja
voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.
-- Mi olet sinä miehiäsi?
Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä
alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut
tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli
koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.
Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin
kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä
oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin
nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei
enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja
nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja
luoja tiesi, onnistuisiko koskaan...
Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki
kuultuaan loihe hän lausumaan:
-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut
sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.
Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran
löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...
Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun
hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.
Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet
elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä
etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon
joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen
kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin
nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,
sieluntuskiensa runtelemana.
Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.
Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo
salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,
vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän
kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen
se häntä kutsui.
Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja
läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota
vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,
touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä
antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja
nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin
matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?
Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.
Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin
anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen
ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta
sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee
sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy
se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka
valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,
täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen
haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.
Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän
pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan
kosken helmaan...
* * * * *
Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka
oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken
sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut
etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen
sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.
Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen
kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset
sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta
hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,
ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut
täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.
Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä
aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua
ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja
päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei
ennen, niin ainakin kuolemassa.
Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on
pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.
XXI.
KESÄINEN HETKI KARJALAISESSA KYLÄSSÄ. -- RUNOLAULAJA.
Ohoh kullaista kyläistä,
Maan parasta paikaistani!
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta,
Rannassa rakas vetonen.
He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa
sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä
"torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,
ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja
vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla
pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan"
tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen
sievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli
heidän aikomuksensa nyt, kun ei enää nähtävästi tarvinnut mitään
pelätä, viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen.
Kaukaasialaiset päätettiin ilmoittaa nuoriksi ruotseiksi, jotka eivät
ellennä eivät livviä eivätkä lappia, ainoastaan venäjää jonkun sanan.
Varovaisuuden vuoksi pistäytyi kuitenkin nuorukainen aluksi yksin
kylään, katsomaan parasta taloa, johon kulkijan on Karjalassa aina
viisainta mennä. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi
häntä silloin Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.
-- Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet.
Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti
ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä skitsissä tuli vastaan
erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja
neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:
-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?
Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,
että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma
nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut
vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,
vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja
vastaamaan:
-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.
Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen
pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,
suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa
maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki
tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto
ja maammo olivat työssä.
Ja kun hän sitten Ontrein ja muiden kanssa tuli kujaa pitkin takaisin,
seisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo
vähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo
äskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.
Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff
kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti
päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman
parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä
hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.
-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän kaikille, pelkäävälle
neidolle, suoraselkäiselle kaukaasialaiselle, nöyrälle Ontreille ja
hänelle. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan.
Sanallakaan ei hän kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän
tiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja
kädet pesty.
Mutta Houdi jää hämillään katsomaan vierasta neitoa, jolla tosin on
hänen maansa puku, mutta joka ei ymmärrä hänen kieltään. Molemmat
unohtuvat he katsomaan toisiaan, kunnes naisellista läheisyyttä tuntien
vaipuvat toistensa kaulaan tervehtimään. Muukalaisen neidon sydäntä
virkistää tavata omaa sukupuoltaan ja varsinkin tätä vetreätä impeä,
jonka näkö on kaikille ilonsanoma.
Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen
pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.
-- -- -- -- --
Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen
hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa
on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,
päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee kylän tie. Sen toisella
puolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja
siitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa
rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana
punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle
makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen
nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.
Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta
ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.
Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle
pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla
rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat olivat koristetut
lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakennellut,
antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta
kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän
ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni
ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen
alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin
talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen
rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on
navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.
Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,
että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.
Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.
Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,
vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten
pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen
repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja
matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun
tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille
sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille
markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla
merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin
"purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat
saapua kotiin.
Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan
enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,
tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä
hän kesäisin kokoilee eräälle kasvia, joita hän on oppinut kaikkien
sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä
haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten
on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja
pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja
hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla
kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään
ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet
alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee
hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan
tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.
Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.
Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina
oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.
Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä
taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä
hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on
kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja
kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen
lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.
-- -- -- -- --
Mutta käymme mekin sisään.
Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,
että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin
leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella
on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,
jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.
Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä
käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan
erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä
ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät ovat
höylätyt hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetyt. Pitkin seiniä
ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei
kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa
on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.
Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia
on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä
ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja
tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen
puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja
harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin
heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.
Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta
vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän
vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä
lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä
kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin
pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä
varten. Hymyillen kääntyy ukko aina puhuttelemaan kaunista neitoa,
jonka näky häntä nähtävästi miellyttää, ja kyselee arvokkaasti
kaukaasialaiselta jotakin, johon tämä, muka pahasti murtaen, "koettaa"
venäjäksi vastata. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä
ketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin
mielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa
eksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja
taattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee,
hypiskelee "peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen
viskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei
menetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka
eleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.
-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa
käskyä.
Kaukaasialainen on hiukan epätietoinen, minne nyt lähdetään, mutta
nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka
oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy
edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka
oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo
painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen valtaiset
seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,
että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä
melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan
tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.
Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään.
Ensin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli
reikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään,
näkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä
valossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta
kiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä
aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.
Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja
kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.
-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla
koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa
oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi
heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa
rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi,
ja kaukaasialaisen silmät alkoivat jo näyttää kummastuneilta. Hän
katsahteli jo levottomasti miehestä toiseen, mutta rauhoittui vielä
nähdessään näiden vain tyynesti vastojaan lekauttelevan. Mutta kun
taatto yhä vain laitteli kuumempaa, kunnes miehet hampaat irvissä
rupesivat vastalla selkäänsä hakkaamaan, astui hän alas neuvottoman
näköisenä, silmiään kipristellen ja vaivaloisesti huohottaen.
Ystävällisesti silloin taatto ojentaa hänelle kiulullisen kylmää vettä.
Mutta toiset kylpevät vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla
vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;
hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,
puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan
hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.
Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee
suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan
raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.
Mutta sieltä lähetetään nyt muukalainen neito Houdin ja emännän kanssa
samaan paikkaan puhdistuksille, ja taatto kehottaa vaimoansa leveällä
leikillä pesemään tytöt tarkkaan. Tämä lupaa ja pilaa tervehditään
iloisella naurulla kaikkialta. Tupaan onkin kylyssä ollessamme
kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan
kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy
vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja
poikain kohtalosta kaukaisessa idässä. Vaatimattomasti eräs vanhus
tiedustelee, joko Helsinkiin mahtaa kuulua "japontsan" tykkien pauke,
ja innostuen yltyy jo eräs mies kehumaan:
-- A kun me täältä lähdemme, niin otsa tulee eteen japontsalle...
Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen
toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä
sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee
hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,
jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten
puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki
samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff
kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla
äänellä.
Tiedustellaan kaikellaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he
kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne
takaisin.
-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...
Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se
lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.
Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,
naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän
luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että
Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...
Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas
valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa
pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä
istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa niin
monen vieraan läsnä olo.