kuulla Suomesta, niin mielelläni olisin kertonut. Enkä tiedä itsekään,
miksi olen nyt vakava, ellen viime yön ja näiden monien uusien asioiden
vuoksi. Ja eihän Solovetsiin menijän, köyhän pyhiinvaeltajan, sovikaan
paljoa ilakoida.
Hän puhui vältellen ja koetti lyödä leikiksi. -- Miksi aiotte, Gustav
Ivanovitsh? kyseli neito uudelleen. Turhaan ette tietenkään täällä
kule, sillä eiväthän nämä seudut ole mitään matkailupaikkoja. Ehkä
sittenkin tutkitte jotakin? Nuorukainen hymähti.
-- Sekö hänet tiennee, vastasi hän. Omituinen ja voimakas halu
viehättää minua näillä seuduilla kulkemaan. Heimoni muinaisuus niistä
minua tervehtää. Totuuden sanoakseni, lienen kuitenkin etupäässä tämän
Ontrein opetuslapsi. Joka päivä hän minua opettaa.
-- Mitä voi teille Ontrei opettaa? kysyi ruhtinatar ihmeissään.
-- Sitä en voi sanoilla ilmaista, vastasi hän totuuden mukaisesti.
Totta vain on, että olen hänen opetuslapsensa siksi, että joka päivä
opin häneltä tavattoman paljon. Luulin jo olevani liiankin oppinut,
mutta sitten kohtasinkin tämän karjalaisukon, ja huomasin, etten
osannut mitään, en ainakaan paljoa...
Ruhtinatar nauroi iloisesti, mutta hänen sulhonsa, joka oli mummon
kanssa keskustelua kuunnellut, kääntyi sanomaan:
-- Gustav Ivanovitsh on oikeassa; minäkin olen Ontrein opetuslapsi,
sillä olen oppinut häneltä hyvin paljon. Ja selitykseksi ruhtinattaren
kysymykseen vastasi hän:
-- En minäkään voi sitä selittää. Se on jonkunlaista sisäistä
valoisuutta ja toivorikkautta. Tuntuu kuin elämä olisi muuttunut.
Luulen, että hänettä tuolla perässä olisin usein epätoivon vallassa.
Taikka, en tiedä, -- kuvittele itse.
Mummo nyhjötti veneen pohjalla korjaillen jotakin ja hymisten outoa
laulua, kaipa kotivuoriensa kansanlaulua. Kaikki muut oli vallannut
omituinen huolettomuus, paitsi Ontreita, jolla ei ollut silmiä eikä
korvia muulle kuin matkan onnistumiselle. Jo olivat he päässeet pitkän
matkaa ja suunnilleen äskeiseltä paikalta näkymättömiinkin, mutta
parasta oli silti kiirehtiä edelleen niin kauan kuin aikaista aamua
vielä kesti eikä kulkijoita juuri tarvinnut pelätä. Sivuutettiin niemen
kärki ja huomattiin toisella puolella jyrkkärantainen lahti, johon ei
sopinut maan puolelta katsomaan. Soudettiin sen poikki hiukan kaartaen,
kunnes toisella puolella olevan niemen kohdalle päästyä nähtiinkin sen
kärjestään revenneen maailmaa tehtäessä poikki, niin että väliin oli
jäänyt jyrkkäseinäinen, hyvin kapea salmi tai kanava. Se oli melko
pitkä ja molemmissa päissä tiheä kaislikko. Sinne käännälsikin Ontrei
veneensä. Salmeen päästyä tuntui oikein juhlalliselta. Sammaleiset
kalliot kohosivat jyrkkinä molemmin puolin ja ylhäällä oli vielä
lisäkorokkeena kelohongikko. Veneen ilmestyessä salmeen sinkosi
hongan latvasta kirkuen ilmoille piekanahaukka vihaisesti tutkien
rauhansa häiritsijöitä keltaisilla silmillään. Veneen viri rupesi
lotajamaan niissä paikoin, missä veden pinnan kohdalle sattui kallioon
syvennyksiä. Melkein salmen keskikohdalla aukeni mantereen puoleisen
kallion alle hiukan loivaa rantamaata, johon Ontrei laski veneensä.
Kun saapui siihen ja veti veneen kokonaan maalle, huomasi, että kallio
kaareutui aivankuin katoksi yläpuolelle, niin että sieltä ei voinut
varmaankaan nähdä rannalla olijoita. Tuntui oikein turvalliselta. Kun
hän meni tämän pienen rantakaistaleen päähän katsomaan, olisiko sieltä
mahdollista päästä kiipeämään kallion päälle, pakeni sieltä veden
rajasta veteen vihaisesti marahtaen pitkähkö ja musta, kiiltävän notkea
elukka. Säpsähtäen jäi hän sen nostamiin poreisiin tuijottamaan, mutta
mitään ei enää näkynyt.
Hän tunsi äkkiä ankaraa väsymystä. Valvottu ja juhlien vietetty yö,
jonka rasitusta koko aamun jännitys oli estänyt esiin puhkeamasta,
rupesi vaatimaan omaansa takaisin. Taaskin oli hänellä ollut
vuorokauden ympäri raskasta aivokiihotusta ja merkillisiä kokemuksia.
Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaitto-puuhiin ja muun
seurueen ryhmittyvän levolle, painui hänkin hietikolle pitkäkseen,
pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui
suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon
valtaan. Aatos kulki vielä omia teitään ja ihmetteli, muistellen
tapahtuneita. Hartaasti mietiskeli hän äskeistä iltaa opettajan ja
lääkärin seurassa, sitä innostuksen hehkua, jonka edellinen oli hänessä
osannut herättää ja niitä omituisia oloja, joissa hän oli joutunut
näin seikkailemaan. Hän näki opettajan ilmielävänä edessään, laihana,
pitkänä ja kalpeana, oudon innon ja haaveen tuli hehkumassa tummista
silmistään. Hän oli kuin joku korven profeetta, joka oli lähetetty
tänne kadonneen kansan keskelle vetoamaan Herran muinaisiin ja ijäti
järkkymättömiin lupauksiin.
Mahtavasti nuo opettajan esittämät muinaisuus-kuvitelmat kiihottivat
hänen mielikuvitustaan. Yhä syvemmin vaipui hän haaveilemaan
noista taruhistoriallisista ajoista. Helteisenä päivänä seisoi hän
Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut
ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin
jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien
poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään
seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien
silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se
pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä
Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.
Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään
miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on
kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten
karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle
olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää
surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:
-- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän
isäimme puun?
Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee
tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä
saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:
-- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?
Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,
liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota
luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki
kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään
kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin
salama... Ukko avita...
Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan
joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.
Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen
suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin
poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla
hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja
sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,
niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin
huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan
puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,
merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa
silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia
hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan
syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se
jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään
lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen
tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,
vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästä
se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto
tunki...
Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se
saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies, -- hänen
opettaja-ystävänsähän se on. Hurjistuneena ryntää mies paikalle,
mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei
tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa
verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa
ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa,
ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa
sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja
puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi,
vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien
käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän
koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja
opettaja-ystävä raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui
siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: Se oli Karjalan heimon
kuolinhuuto...
Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa
vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja
tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli
kumartunut hänen puoleensa.
-- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua
raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.
-- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin
olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?
-- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä
hämärimmällä hetkellä kylän ohi. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän.
Toki on vene varavanpuoleinen.
Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,
ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi
millä keinolla, osannut hankkia. Illan varjo näkyi vaikuttaneen
kaikkien mieleen, sillä raskas huokaus pusertui ruhtinattaren huulilta
ja mummo teki hartaana ristinmerkin. Mutta muukalainen kiersi
suojelevasti kätensä morsiamensa vyötäisille.
Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi
aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,
vihaiseen ärjyyn yltymässä.
XIV.
KOSKEMATTOMAN LUONNON YLEVYYS.
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat,
Metsä haiskahti me'elle,
Simalle salo sininen,
Ahovieret viertehelle.
Kauhea matka järven yli oli kestetty.
He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjois-puolelle, juuri siihen
paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan
tiheä korteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä
todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii
ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni
puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi
veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi
veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen
veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin, tämä pieni lähde, tuolta
korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä
luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee
laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon
limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan
kiiltävän-mustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää
sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä
kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito
se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen
päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun
mielijohteen ajamana.
Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha
ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa
tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon
ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun
jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin
kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota
säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias
pieni pää vielä kerran esiin, kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat
lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa
hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli
valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä
autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei
sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään
hinnasta tahtoisi kaikua herättää.
Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne
oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea
kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin
harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on
mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan
ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko
rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa
olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän
monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla
väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,
ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan
rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille
kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta
kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset
hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja
juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.
Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa
sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa
ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen
lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille
siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin
ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni, kuin olisi koko
metsä kumoutumassa.
Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen
metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä
eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva
metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin
että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.
Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen
ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja
taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä
paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes
äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on
se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.
Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,
hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja
tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,
on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä
tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan
ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä
onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat
lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa
hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut
raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi
se on viidestä valtaisesta pääjuuresta rakentanut itselleen tyvituen,
jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi, sen varassa on
se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa
ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut
kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat
poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat
kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä
ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.
Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren
runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan
aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa
ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan
ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,
jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata
venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,
jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja
siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukeaa hänen eteensä aava
näkö-ala.
Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma
korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.
Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat
todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa
rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen
laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi
rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.
Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja
näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta
suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,
mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,
vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.
Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian
kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta
jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa
sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan
matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin
suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan
ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella
vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle
ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen
lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden
niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja
peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.
Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes
se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka
saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...
Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto
ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni
inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä
kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,
lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.
XV.
MIETTEITÄ JA HUOMIOITA.
Jalka painuu sammalehen
Katse korpehen katoovi;
Mieli miettii muinaisia,
Luonnon syntyjä syviä:
Missä alku, missä loppu,
Mikä tarkoitus inehmon.
Hänen muistiinpanoistaan ei käy ollenkaan selville, mitä oli tapahtunut
tuolla öisellä pakoretkellä poikki Seesjärven ja sivu Sondalan kylän,
eikä hän sitä itsekään koskaan kertonut. Jotakin oli sattunut, jolla
oli ollut häneen mitä syvin vaikutus, sillä hänessä, tuossa vakaassa ja
vaiteliaassa miehessä, ei olisi voinut huomata paljon jälkeä entisestä
yleensä hilpeästä ja iloisesta nuorukaisesta. Hänen suhteensa Ontreihin
näytti entistä läheisemmältä, hän oli liittynyt kaukaasialaiseen mitä
lämpimimmällä ystävyydellä ja hän kohteli ruhtinatarta mitä suurimmalla
kunnioituksella. Tämän ilme oli taas, hänen nuorukaisen läheisyyteen
jouduttuaan, hiukan arka ja ikäänkuin säikähtynyt; olipa kuin olisi
hän päässyt selville jostakin, jota oli aavistanut ja pelännytkin,
äkkiä jollain tavalla, kentiesi sangen omituisellakin. Oliko se, että
he olivat olleet tuolla samaisella seikkailumatkalla myrskyn käsissä
suoranaisessa hengenvaarassa, taikka joku niihin yöllisiin tapauksiin
liikkuva sivunäytös, tällaista aiheuttanut, se on kysymys, joihin
hän ei ole päiväkirjassaan eikä suullisesti sitä tiedusteltaessa
mitään vastausta tahtonut antaa. Hän on nähtävästi, syistä, jotka
lienevät siihen kyllin päteviä, päättänyt pitää eräät asiat omana
salaisuutenaan, joihin hän ei halua viitatakaan.
Heidän piti päästä yli suon tuonne tumman metsän reunaan, jonka takaa
näkyi kohoavan korkea vaara, huipulla harmaantunut kelohongikko. He
kulkivat väsyneinä pitkin suon laitaa etsien paikkaa, mistä ylimeno
olisi näyttänyt hiukan helpommalta ja rahka kannattavammalta, mutta
kuta pitemmälle he ehtivät, sitä leveämmältä näytti suon salmeke.
Jopa rupesi tuntumaan siltä, että tuo maa tuossa toisella puolen on
ainakin kolmelta ilmansuunnalta nevojen ja ylipääsemättömien rimpien
ympäröimä, jonne on mentävä suoraan, jos mieli mennä ollenkaan.
Mutta ruhtinattaren ja hänen vanhan hoitajattarensa tila oli niin
huono, heidän voimansa niin lopussa, ettei näyttänyt voivan sellaista
ajatellakaan. Kaikki tahtoivat suon kiertämistä, kaikki muut, paitsi
Ontrei, jonka mielipide nyt oli toinen. Säälimättömästi vaati
hän matkalle suon yli, sillä hän tahtoi kerta kaikkiaan hävittää
jälet. Erämaankävijänä hän tiesi, että vetelät suot yleensä sentään
kannattavat enemmän kuin mitä niiden varaan uskotaan ja että jos
kulkija astelee kylmäverisesti ja joutuin, jäämättä seisomaan ja
hätäytymään siihen paikkaan, jossa tuntuu erikoisesti upottavan,
hän pääsee melko helposti eteenpäin; pahimmat paikat on paras mennä
keveällä juoksulla, jossa vain muutama silmänräpäys nojataan samaan
jalkaan. Hyvä on myöskin kovin vetelissä paikoissa heittää joku
kädessä kuletettava keppi tai muu eteensä, sillä sekin auttaa hyvin
paljon. Tottunut osaa myös nevan pinnasta päätellä, mitkä paikat ovat
kannattavampia, ja sen mukaan suunnata askeleensa.
Kun he saapuivat tuon maan reunaan, olivat matkueen naispuoliset
jäsenet aivan menehtymässä, ja pahoin oli näännyksissä Ontreikin; hänen
nuori ystävänsä ja kaukaasialainen olivat saaneet voimalla ja väellä
heitä kaikkia rimpien yli auttaa. Mutta päästy oli yli ja nyt kovalla
maalla tuntui kulku taas ihmeellisen keveältä. Joutuin painuivat he
kuusikkoon.