luonto kaikkialla hänen ympärillään osoitti. Niillä saloilla, joilla
hän tähän saakka oli harhaillut, oli aina jokunen merkki todistanut
niitä ennenkin kuletun, mutta täällä oli jo aluksi kuusikko niin
uskomattoman tiheää ja korkeaa, ettei hän ollut ennen moista nähnyt.
Mitä maassa makaavaa puuta oli nähtävissä, sen saattoi helposti
huomata joko vanhuuden tai myrskyn ja salaman kaatamaksi, mutta ei
suinkaan kirveen kumoamaksi; olipa toisinaan kaatumaan lähtenyt korven
jättiläinen jäänyt nojalleen muita vastaan, valittaen runkoansa toista
vasten kihnuttaen. Maassa kasvoi sakeana mustikkaa ja puolukkaa
sekä kanervaa, ja vanhat havut ja neulaset olivat kuusien juurella
kasautuneet kokonaisiksi reunusteiksi. Katse kohosi pitkin kuusien
korkeaa ja naavaista runkoa sinne latvaan saakka, jossa se oheni
pihkaiseksi ja mehuiseksi kerkäksi, vähän alempana näytellen kookkaita
käpyjänsä, joiden suomut olivat jo auringonpaisteessa pörhistyneet.
Täällä alhaalla havuholvissa oli päivälläkin juhlallinen viileys,
kuten ylhäisten suurissa pilarisaleissa, joissa niissäkin vaelletaan
hiukan arkoina ja henkeä pidätellen. Tuohon oli vanhan pökkelön kylkeen
kuitenkin elävä olento jättänyt merkkinsä: tikka oli siihen kovertanut
kävyn silpomispaikan. Lahoon uurteeseen kovempien paikkojen väliin oli
se taitavasti hakannut koveron, johon sopi mukavasti pistää käpy ja
se siinä suomu suomulta tarkoin puhdistaa. Ja kun sitä tarkastaessa
mentiin lähemmäksi ja satuttiin kopauttamaan puuhun, lensikin sieltä
ylhäältä reiästä punapää ja terävänokka, tuttuun tapaansa rapsahtaen
kiinni kynsillään läheisen puun runkoon.
Mutta etemmäs mennessä metsä harveni, muuttuen pian hongikoksi ja
yleten ylenemistään. Suuria ja ryhmyisiä kallioita kohosi siellä
täällä, kiireellä sammalta ja kallio-imarteen vihreitä sulkia.
Pian kävi kulku vaivaloisemmaksi, kalliorinteet jyrkkenivät yhä
korkeammiksi, kunnes vallan täytyi hakea pääsyteitä. Vihdoin aukenikin
eräästä kohti rotko, joka oli kuin veitsellä leikattu tähän alkuvuoreen
ja näytti vievän johonkin tämän kallioryhmän toiselle puolelle.
Tämä hongikko se oli näkynyt sinne suon taakse, mutta antoi se
silloin sen käsityksen, että siinä alkoi joku pitkä harjanne, joka
johti merelle päin. Kuitenkaan se ei ollut muuta kuin takapuoleltaan
omituisen jyrkkä ja alaltaan melko kapea kalliovuori, jonka takaa
aukeni sankka metsäinen maa. Siihen kallion juurelle tasaiselle
sammalikolle määräsi nyt Ontrei yöpaikan, ruveten tapansa mukaan
ja muiden apua odottamatta nuotioita valmistamaan. Kaukaasialainen
meni häntä auttamaan ja naiset lyykistyivät väsyneinä ääreen, mutta
nuorukaisemme läksi puolestaan leirin seutua tarkastamaan.
Vasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen
kauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli
avoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin
mielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella
luonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia
kysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta
heräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista
ja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä
saaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian
sivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän
nyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan
hyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin
suuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.
Tuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut
hankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa
näistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä,
joita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt
kovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin
merkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin,
tuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat
merkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten
mukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset
geologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan
geologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian
alkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen
idempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen
tasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin
häilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen
olisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä
muistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin
tanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta
ja lujinta "alkuvuorta". Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän
aina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja
lisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi
aikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin
osuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei
ensi tärähdyksestä liioin tutaja.
Tämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei
ollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus
hänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu
ja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli
alansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi
anglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen
saavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville
kirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista
ja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä
eloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen
maailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä
väristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana
äärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä
ympäröivän luonnon kanssa...
Hän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan
toiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen
pistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä
suo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen.
Sillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet
eivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä
koituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille
maisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään,
koska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten
eränkävijäin maita.
Hän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli
matalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä
niin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa
marjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin
jalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä
syömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä
nyt maistellakseen.
Äkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään.
Hän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä
tähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin
ikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se
olikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla
tavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin.
Tummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä
läksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka
on sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään
ja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen
permoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten
hirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea
eläin täällä vielä yleinen.
Kun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo
tuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta
seisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta
varmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän
alempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei
riittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä
maaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria
viemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti
kaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.
Käveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian
laajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä
oli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden
korpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista
tietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja
käppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille.
Mutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki
laajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä
kuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa
taivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu,
valkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa
kuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen
pitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi
nähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon
ruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle
se suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin
aarteensa...
Hän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin
kankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen
hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi,
että pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin
olisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen
häiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä,
katsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja
kuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla
ja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat
läheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä
niitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen
läheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat
jossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.
Siitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän.
Ensi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä
hetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen
aiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla
viljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan
mainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä
sekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle.
Karjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi
tappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli
se yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä
nousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin
on mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä
ehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja
"berdankkoja".
Hän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä
ja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi
viidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä
kummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon
saakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän
meni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi
sen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin
mahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä,
ja hän lähti sitä myöten kulkemaan.
XVI.
MERKILLINEN KALLIO.
Metsän peitossa pahoja
Ammoin tehty on tekoja.
Viattoman henki viety,
Syytön sorrettu saloa.
Tämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta,
että muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto
sentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja
miehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään
määritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti
tarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että
lähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui
siltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella
ja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.
-- Hih!
Hän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi
sen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan
eteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista
mustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta
mullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä
syrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin
kiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.
Kallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen
metrin korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä.
Tarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta
vaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi
luolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään
rupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella
kallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat
omituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin
siis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin
tutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren
vinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon
takonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin
heti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti
näki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden
mutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon
tai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat
sangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne
oikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että
edelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen
viisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin
tekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen
uskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne
näyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui
niihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan
yllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan
melkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen
puolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja
siten päässyt vähemmällä vaivalla.
Kokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin
puuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan.
Siinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan
noitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen
tuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti
mitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa
matkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan
näköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla,
selittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä
käsityksistä ja menoista.
Hän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa
kiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän
sen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi,
jonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen
jätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä
varaan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän
tunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan.
Hän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan
kappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana
seurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.
Pyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän
ällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä
selvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan
paikkaan jouduttuaan oli säilynyt -- niin, kuinka kauan? Joka
tapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa
seinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut
olla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta
luuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin.
Oliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan
ratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin
otaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi
suureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen
kallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu
oli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä
kamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?
Hän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt
enempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin
olisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen.
Kenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta
nuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta
luolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen,
jonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten
heittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään
ihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä
riistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?
Häntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea
mahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä
mietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina
aikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa.
Kuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei
siinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö
hautaan rakkautta ja hyvää tahtoa...
Peläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi
ja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla
päivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan.
Varsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä.
Ja kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti
mielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä
taskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän
samalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.
Se ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin
kihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten.
Kiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä
luonnetta.
Sinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, -- kai jossain
kalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt
muuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen
tuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.
Vanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti
osoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja
silmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime
vaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.
Hän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin
ajaksi.
Tuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui
ja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni:
Huuu-uh!
XVII.
ALAKULOINEN ILTA.
Lennä henki, nouse, liidä,
Ylene ylitse kaiken,
Kaikki kauneus käsitä;
Onni haaveissa asuvi,
Auvo mailla unelmien.
Neito kallistui sulhasensa puoleen ja hänen kauniille kasvoilleen
kuvastui huoli. Muutenkin olivat ne laihtuneet ja rasittuneen
näköiset. Ahava ja päivä oli niitä polttanut, sääsket olivat niiden
hienoa hipiää haavoittaneet ja paljas vesi ei ollut jaksanut niiden
pehmeyttä kokonaan säilyttää. Matkan kaksi viime vaihetta oli ollut
hänelle liian rasittavaa eikä hän ollut jaksanut aina varjella mieltään
alakuloisuudelta, ihmisen pahimmalta viholliselta. Varsinkin nyt, kun
hänen vanha hoitajattarensa oli sairastunut, ja erämaan suunnaton
kolkkous häntä ympäröi, painui hänen mielensä matalaksi. Silmiin
ilmestyi kyynel ja suupielet värähtelivät aivan kuin itkuun puhkeavalla.
Mutta hänen sulhasensa oli kuin koskematon. Syvä huoli oli hänelläkin
vanhasta vaimosta, mutta siinä ei ollut epätoivoa, vaan ainoastaan
hyvän sydämen osanottoa. Hän laittoi mummolle vuoteen tulen ääreen
ja hoiteli häntä parhaansa mukaan. Iloisesti hän sitten puhutteli
morsiantansa tuolla hellällä ja puoleksi leikillisellä tavalla, joka
oli hänelle ominainen. Oli kuin olisi hän jutellut satuja lapselleen.
-- Katso, puheli hän, tuolla kaukana pohjoisessa, jonne ystävämme
meitä kulettaa ja josta aukee meille vapauden tie, ei nyt enää aurinko
laskekaan. Se on niin mieltynyt näiden maiden ihanuuteen, että se
unohtuu niitä katsomaan yöksikin. Ihmeellinen valo käsittää koko
maan. Se on kuin hentoa harsoa, joka huomaamatta peittää kaikki,
haaveellisesti kimallellen. Ihmiset se houkuttelee sanattomassa
nautinnossa yöt istumaan ja puoleensa kummallisesti kysyvin silmin
katsomaan, eläimiltä se estää levon ja houkuttelee lintuparvilta
rajattoman kiitos- ja ylistyslaulun virran. Tuntuu kuin taivaan kansi
syvenisi ja silmä ulottaisi sinne loppuun saakka, jossa alkaa älymme
yli käypä ja inhimilliselle tajulle liika ihanuus.
Hän tuijotti hetken, kuin omaan puheeseensa ihastuneena, kohti jotakin,
jota hän ei nähnyt, sillä hänen katseessaan oli sisäinen ilme.
Hänellä oli harvinaisen kauniit ja miehekkäät kasvot, joista ilmeni
synnynnäinen aatteen ja runouden lahja. Hän jatkoi hiljaista puhettaan,
jota neito näytti kaihoten ja tyyntyen kuuntelevan:
-- Katso, puheli hän, me tulemme pian merelle, joka on valkea. Sen vesi
välähtelee vaalean viheriänä ja sitä peittää talvisin lumi ja jää. Ja
kesäisin heijastaa se kalvostaan valoa niin utuista ja valkeaa, että
ihmeellistä kuuluu olevan sitä nähdä. Mitä voikaan olla merkillisempää
kuin meri, josta sanotaan, että se on "valkea"? Miten ihanaa on sitä
kohti vaeltaa. Tuntuu kuin kulkisi autuuden porttia kohti, joka avautuu
jossain siellä kaukana, jossa aamu iltaa suutelee ja päivä on yön
ystävä, siellä, jossa mahtava meri läikyttelee sinivihreitä aaltojansa
ikikallioita vastaan. Siellä astumme me valkopurjeiseen laivaan, joka
keinuen lähtee meitä viemään kohti vapautta ja lopullista onnea.
-- Niin, haaveili neito taas onnellisena, niin teemme ja kauas jätämme
taaksemme pimeän ajan synkkine muistoineen...
-- Mutta minut, puuttui heikolla äänellä puheeseen vanha mummo,
minut te haudatkaa sitä ennen paikkaan, jonne sopii etelän aurinko.
Minä kuolen nyt, sillä minulla ei ole voimia teitä enää seurata. Ah,
kyyhkyläiseni, minne korpeen jouduitkaan vaeltamaan. Kunpa luoja soisi
armossaan pelastuvasi, että pääsisit joskus takaisin meidän ihanaan
maahamme. Minua vilustaa täällä pohjolassa näillä epäystävällisillä ja
ynseillä mailla, joilla asuu vain halla. Luoja kutsuu minut pois, sillä
minä olen teille esteeksi, ja hän tietää, että myös lähden mielelläni.
Ah, lapseni ja rakastettuni, maailmassa ainoani, suo minun nähdä
silmäsi vielä kerran, sillä tuntuu kuin en enää näkisi oikein. Mutta
haudatkaa minut sinne, minne sopii etelän aurinko, sillä se paistoi
aina kotitöllini ikkunasta siellä kaukana.
Itkien kumartui neito hänen puoleensa. Kaukaasialainen huokasi, mutta
nuorukainen käänsi katseensa pois.
-- -- -- -- --