ja alkaa haaveksien pitää runollista ja korkealentoista puhetta tämän
Suur-Suomen menneisyydestä. Voimakkain värein, omituisella sekakielellä
ja vilkkain liikkein loihtii hän runollisen innoituksen avulla esiin
kuvan tuosta muinaisesta tshuudien valtakunnasta ja sen mahtavuudesta.
Hän vaipuu kuvailemaan vapisevalla ja innostuneella äänellä miesten
ja päällikköjen uljuutta ja sankaruutta, antaa kuiskaten kuulijalle
aavistuksen neitojen suloista, sekä maalaa vapisematta esiin heidän
kamalat ja väririkkaat uhrikohtauksensa ja muut pakanalliset menonsa.
Ja vähitellen sopeutuvat hänen sanansa säkeiksi, jotka valtavan
runollisina kuvina ja raskaan juhlallisessa poljennossa alkavat vyöryä
esiin hänen huuliltaan. Se on jotakin uutta, jotakin ulkonaisitta
vaikutteitta ja ainoastaan perinnöllisen lahjan avulla syntynyttä
korven taiderunoutta, mahtavaa pakanallista hymniä, joka sana sanalta
värisyttäen tunkeutuu luihin ja ytimiin. Sitä kannattaa luonnonlapselle
ominainen profeetallinen innostus, joka loistaa hänen haltioituneesta
katseestaan ja hänen äänensä juhlallisen värähtelevästä liikutuksen
tärinästä, ja sen jylhyyttä lisää tämä öinen hetki ja tunnelma pyhästä
paikasta.
Niin hän kuvailee, kunnes hän siirtyy esittämään sitä onnen
saavuttamatonta haavetta, jolloin olisi yhtyneenä Suomen heimo,
koottuna saman katon alle. Profeetallisella voimalla luo hän
eteen unelmansa, vertauskuvan suunnattoman suuresta kalevaisesta
pirtistä, jonne olisi kokoontunut Kalevan kansa kerta vielä Pohjolan
häihin. Hän siirtyy mielikuvituksessaan yli ajan ja mahdollisuuden,
suorastaan mässäten onnen ja mahtavuuden unelmissa, jotka ovat suuria,
korkealentoisia, suunnattomia salaisesti juovuttavassa huumassaan.
Ja niin siirtyy hän lausuilemaan säkeitä vapaudesta. Kuin muinaiset
laulajat, kuin parhaiden kansojen parhaat "bardit", kohottaa hän
raskaat säkeistönsä yhä laajempaan inhimilliseen kantavuuteen,
kunnes niiden huumaava tunnesisältö humisee kuin mahtavien urkujen
soitto. Kuulija tuntee, kuinka liikutus vähitellen saa vallan, kuinka
sydäntä raskauttaa suloinen, mutta voimakas ahdistus, kuten tiedetään
tapahtuvan silloin kuin Jumala sydämessä vaikuttaa, ja kuinka hän
lopuksi valtoinaan antautuu sen tunnelman valtaan, jonka tällä pyhällä
hetkellä vaikuttavat jumalaiset voimat ovat esille loihtineet.
He nousevat ja juovat tulevaisuuden maljan. Ja kun he huomaavat
lääkärin osaaottavilla ja ystävällisillä kasvoilla vilahtavan aran ja
pelokkaan epäilyksen ilmeen, vaipuvat he itkien toistensa kaulaan.
Runollisessa lennossaan ovat he jälleen unohtaneet todellisuuden, ja
sen huomatessaan he tuntevat pettymystä ja tuskaa. Mutta onnen hetken
ovat he silti yhdessä eläneet.
Ja he jatkavat haaveiluaan, vaikkakin nyt järkevämmin ja tyynemmin.
Hetken ja nautinnon liikuttamina puhelevat he avomielisesti kuin
lapset, ilostuvat taas ja juttelevat vilkkaasti. Tullaan aloille, jotka
ovat läheisempiä venäläisellekin, puhutaan Karjalan edistystarpeista,
kouluista, maanomistus-oloista ja muusta. Innostutaan taas ja ollaan
vakuutettuja seudun suurista kehitysmahdollisuuksista. Kunhan kerran
tutkitaan maaperä ja vuorityön mahdollisuudet, avataan hyvät kulkutiet
merestä mereen ja järveen, niin alkaa Karjalalle uusi loistokausi...
Kylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi.
Kievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei
välitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri
meni avaamaan. Se oli Ontrei.
-- Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha
urjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian
matkalle.
XII.
HERÄÄMINEN JA PAKO ERÄMAAHAN.
Näkyvi savu salolta,
Sinisauhu selkosilta,
Haiku nuotion norosta;
Mitä metsässä väkeä,
Kuta korvess' kulkijata?
Hän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään.
Valeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin
jostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin
kauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen
päätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet
aamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja
mitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka
hän ei mitään sanonutkaan.
Hänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä,
ja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen.
Sydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä
kauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka
illalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi,
joka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa
tälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui,
että vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen
muotonsa aivan kirkastui.
Hyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti
kuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen
Sondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan
kievarista.
Vaiti ollen he kulkivat, hän taaskin edellä ja ukko jälessä. Aamun
tyyni ja valoisa sekä viileä ihanuus ei voinut olla vaikuttamatta
hänen yhäkin ikäänkuin tulehtuneeseen mieleensä viilentävästi ja
rauhoittavasti. Katse kimalteli vielä ruohikossa, sirkat jo sirittivät
siellä, missä aurinko sattui heidän makuupaikalleen, ja linnut
pyrähtelivät pensaikoissa. Hän antoi katseensa mielihyvällä liukua
pitkin avautuvaa näköalaa. Järven pinnalla viipyi vielä hiukkanen
keveätä usvaa ja aamuviri näkyi paikka paikoin sen rinnalla karehtivan.
Katse uppoutui aavaan ulappaan painuen vihdoin kauas sinne, missä
sinervä maa kohoutui kaukana vastarannalla. Siitä se jo nousi ylemmäksi
silmäten sinitaivaan hattaroita, jotka aivankuin lumivalkoiset
lammaskatraat olivat sinne ikuiselle laitumelleen makuulleen
kyyssähtäneet. Sieltä irroitti sen iloinen viserrys. Tuosta pellon ojan
reunasta oli kohonnut äkkiä siivilleen leivonen; alituisesti nousten
nopeilla nykähdyksillä aivan kuin olisi hypähdellyt portaita ylös ja
lakkaamatta livertäen kiipesi se yhä ylemmäksi taivasta kohden, niin
korkealle, että olisi jo luullut sen pientä sydäntä hiipaisevan; ja kun
se oli saapunut sinne melkein taivaan portille, niin ettei sitä juuri
silmä erottanut, ei se enää voinutkaan kestää kaipuutansa, vaan syöksyi
siivet supussa aivan kivenä alas saamaan palkintoa puolisoltaan hyvin
suoritetusta lennostaan ja laulustaan. Tuolla se puoliso makasikin
aivan hiljaa, niin leveänä ja lämpimänä kuin suinkin mahdollista,
pesässä muniensa päällä hautoen tulevaista onneaan.
Mutta tuossa edessä alkoi taas synkkä ja vakava metsä. Se muodosti
tummanvihreän kehyksen tälle aukeaman valoisalle taululle, johon
aurinko loi vaaleata kultaansa vaihteluksi. Katse saattoi vaaran laelta
nähdä kauaksi metsä- ja kukkula-ulapalle; aamun valossa esiintyivät
vaarain laet ikäänkuin kirkastettuina, kun laaksopaikat sitävastoin
vielä erottuivat tummiksi varjostuksiksi. Taakseen katsoen saattoi
nähdä vanhan kylän siinä aukeamallaan ilman puremine, hallavine
taloineen, rukoushuoneineen ja hautuumaineen, "kuusikkoineen", joissa
harmajat kattoristit vartioitsivat haltuunsa uskottuja. Edessä maa
vähitellen kohosi, kunnes muodostui kauempana tiuhametsäiseksi ja
runolliseksi harjuksi, joka tarjosi oivallisia piilopaikkoja niille,
jotka halusivat tietä kulkevia välttää.
Hänellä oli kieltämättä paha omatunto siitä, että oli jäänyt niin
kauaksi äskeiseen seuraansa ja unohtanut varsinaisen tehtävänsä.
Erittäinkin nyt, kun hän tiesi viranomaisten olevan karanneen jälillä,
tuntui asema hänestä kiusalliselta. Hän mietiskeli ja arveli,
olivatkohan sydänmaan kyläläiset tuolla erämaan matkalla joutuneet
jotakin epäilemään, sillä heitä ei ollut voinut välttää kokonaan
kohtaamasta, vai mistä olivat jälille päässeet. Olivatkohan selvillä
siitä, että hän Ontrein kanssa oli jotenkin asiaan sekaantunut?
Onneksi he eivät olleet näyttäytyneet siellä kylässä tuolle vanhalle
urjadniekalle, joten heillä puolestaan ei ollut vielä syytä pelätä. Nyt
he tietenkin kuulisivat Paadenessa outoa savua näkyneen tien varrelta.
Varmaan tästä koituisi todellinen takaa-ajo.
Sitä pelkäsi Ontreikin. Huokaillen, mutta samalla lujana ja luottavana
puhui hän siitä vaikeasta tehtävästä, joka oli heille annettu,
mutta jonka he nähtävästi saisivat sittenkin onnellisesti loppuun
suoritetuksi.
-- Sillä Jumala ei olisi muuten niin ihmeellisesti johdattanut meitä,
aivan ventovieraita ihmisiä, pelastamaan näitä kolmea onnetonta.
Näin järkeili Ontrei ja oli asiastaan aivan vakuutettu.
Tultuaan maantien harjun kohdalle rupesi Ontrei tarkoin tähystelemään
tien vasemmalle puolelle. Vähän matkaa kuljettuaan huomasikin hän
katajan oksalla aivan pienen liinankappaleen, joka näytti siihen
sattumoisin lentäneeltä. Sen kohdalla poikkesivat kulkijat metsään
lähtien varovasti kulkemaan yhä kapenevaa vaaran harjaa. Se tuli yhä
korkeammaksi ja jyrkkärinteisemmäksi, kunnes päättyikin korkeaan
vieruun, niin äkkijyrkkään, että alhaalla kasvavien puitten latvat
olivat äyrään tasalla. Rotkosta pulpahti ilmoille savun hajua. He
laskeutuivat varoen jyrkännettä alas.
Rotkon tiheikköön tultuaan hämmästytti heitä paikan aivan erikoinen
luonne. Vähän matkan päässä toisella puolella alkoi harju taas
uudelleen, ja yhäkin jyrkkärinteisempänä. Rosoiset louhikot etsivät
siinä tiheämmän kasvullisuuden, mutta salskeita koivuja ja mäntyjä oli
silti rinteeseen juurtunut. Mutta se mikä häntä erikoisesti rotkon
pohjalla hämmästytti, oli kuolemankourien ja sananjalkojen keskellä
olevien suurien ja valkoisten, todella kauniiden kivilohkareiden
joukko. Ne olivat marmoria, sillä pehmeytensä vuoksi ei hän voinut
niitä muuksikaan arvata, veitsellä niiden pintaa koetellessaan. Ja
siihen viereen poiketessaan ja kallion rintaan nojatessaan huomasi
hän äkkiä kivessä kiinni kokoelman mitä kauneimpia granaatteja,
punaisia kristalleja, joista hän helposti mursi joukon taskuunsa.
Ne olivat melko yleisiä Suomessakin, mutta näin sopusuhtaisia ja
rapautumattomia ei hän vielä ollut sattunut löytämään. Muuten vallitsi
paikalla syvä hiljaisuus ja melkein hämärä, sillä synkkä kuusikko,
joka koskemattomana seisoi rotkon pohjassa joka puolella, ei laskenut
lävitsensä päivän säteitä. Ontrei teki ristinmerkin.
He lähtivät kulkemaan rotkoa vastapäisen vaaran rinnettä kohti. Savun
haju sieltä edelleenkin kantautui, joten sitä kohti sopi hiipiä.
Taitettuaan syrjään rotkon reunalta tiheän paatsama- ja tuomivesakon,
josta sai kasvot täyteen lukin verkkoja, tulivat he suuren kallion
juurelle, jonka alle aukeni ikäänkuin luolan suu. Siinä kyti tuli.
Mutta ei luolassa eikä lähistöllä ollutkaan ketään.
Hän hämmästyi, ja aikoi juuri huudahtaa, kun tunsikin Ontrein käden
suullaan. Ukko painoi häntä voimakkaasti alaspäin yhä varoittaen hiljaa
olemaan. Kyykistyen ukon viereen kääntyi hän tämän puoleen kysyvä ilme
kasvoillaan. Ukko piti sormea suullaan ja osoitti päällään lehvien läpi
kallion reunalle.
Sieltä kurkisti varovasti esiin mies. Nähtävästi hän ei ollut heitä
huomannut, vaan oli hänkin tullut savun lähtöpaikkaa tutkimaan.
-- Paadenen urjadniekka, kuiskasi Ontrei, ja se selvitti kaikki.
-- -- -- -- --
Kuultuaan illalla kyläläisiltä, että tien varrelta oli näkynyt savua,
oli urjadniekka saapunut aamulla varhain katsomaan, kuka oli tuon
savun sytyttäjä. Ehkä hän olisi sen jättänyt tekemättä, jos savu olisi
näkynyt kaukaa selkosilta, mutta näin kylän lähellä olevaa ei sopinut
heittää tutkimatta. Epäilyttäviä kulkijoita on todellakin kesäiseen
aikaan näillä saloilla, ja usein niistä kylien kansakin "oikeita"
matkalaisia varoittaa. Mitä ja ketä he ovat, siitä ei ole useinkaan
aavistustakaan, eivätkä salot kerro salaisuuksiaan.
He vartosivat, minne mies kääntyisi, ja poistuivat visusti metsän
peittoon kuullessaan kallion rinteeltä kivien rapinaa ja arvatessaan
siitä, että hän oli tulossa paikalle. Tuossa hän saapuikin. Oksien
välistä saattoi huomata, että hän tarkasteli tarkkaan nuotion seutua,
ja osoitti hämmästyksen merkkejä nähdessään jälkien pienuudesta, että
paikalla oli nähtävästi ollut nainenkin, ellei kaksikin. Ymmällä olevan
näköisenä lähti hän sitten poistumaan paikalta, mennen aivan heidän
ohitseen, niin että he töin tuskin kerkesivät painautua varjoon.
Asia oli selvä. Heti kylään mentyään kertoisi hän näkemästään
stanovoille ja tuossa tuokiossa olisi tämä vanhan urjadniekan kanssa
paikalla. Siinä ei ollut siis hyvä viipyä. Mutta missä olivat
kadonneet? Tässä ei voinut vartoa, sillä pian olisivat takaa-ajajat
täällä. Mutta jos kadonneet olivat vain muuten tuleltaan poistuneet ja
aikoivat pian palata, voivat he joutua suoraan surman suuhun, ellei
heitä varoitettu. Siksi piti paikalle jäädä. Mutta ehkäpä he olivat
poistuneet jotakin pakoon ja piiloon? Silloin he eivät tietenkään
palaisi, mutta miten siinä tapauksessa saada heistä selkoa?
Pulmallista! Silloin näki hän, että Ontrei taittoi itselleen tukevan
kepin ja lähti sen varassa liikkaamaan yhdellä jalalla nuotiolle.
Silloin hänkin rupesi jälkiään sotkemaan, pisti toisen saappaansa
toisinpäin jalkaansa ja lähti Ontrein kanssa paikkaa tutkimaan.
Rotkon pehmeään multaan muodostui nyt sangen omituisia jälkiä, joita
tavallisen urjadniekan äly ei riittäisi selvittämään. He tutkivat
kiireesti nuotion seudun vähän laajemmalta ja lähtivät sitten rotkoa
pitkin pohjoiseen päin. Selvästi johtivat sinne kolmen, ihmisen
jälet, joiden askeleisiin tarkoin astumalla he koettivat kepillään
ja toisinpäin käännetyllä kengällään niitä perinpohjin sotkea. Pian
ilmestyi heidän eteensä pieni purokin, jonka rannalle askeleet
johtivat. Suuri oli kuitenkin heidän kummastuksensa, kun puron toisella
puolella ei jälkiä jatkunutkaan.
Mihin olivat kulkijat nyt kadonneet?
Mutta Ontrei kumartui katsomaan tarkemmin puron pohjaa ja osoitti
sinne. Siellä näkyikin vielä heikkoja jälkiä, jotka kääntyivät puron
virran suuntaan. He ymmärsivät nyt, että kaukaasialaisella oli ollut
joku tärkeä syy, joka oli saanut hänet pakenemaan nuotioltaan, että
hän pani liikkeelle kaiken taitonsa ja varovaisuutensa peittääkseen
jälkensä ja että hän ei voinut olla kaukana, koska puron tosin lienteä
virta ei ollut ehtinyt huuhtoa pohjaa uudelleen sileäksi. Hekin
astuivat veteen ja kaahlasivat varoen sitä edelleen. Noin sadan metrin
päässä alempana olivat rannalla selvät maihin nousun merkin, joita
kulkijat eivät olleet voineet epäilevältä silmältä salata.
Nyt eivät pakolaiset enää voineet olla kaukana, sillä puro kääntyi
maantielle päin, ja sinne he tuskin olivat uskaltaneet. He olivat
siis neuvotelleet ja joutuneet viipymään sekä tietenkin miettimään,
miten voisivat jättää jotakin merkkiä itsestään ystävilleen. Varoen
menivät he siksi varmuuden vuoksi maantielle päin. Puro laajeni pian,
solisten leveämpänä pienen niityn läpi, jolta kohdalta maantiekin sen
yli meni. Jäljet ilmestyivätkin taas näkyviin. Seuraten niitä saapuivat
he maantien lähelle, jossa pensaikosta ilmestyikin heidän eteensä ilon
ilmeellä kaukaasialainen. Pitemmittä puheitta viittasi hän alas puron
suulle päin ja lähti edellä, mennen matalana maantien yli.
Seesjärven ranta oli tässä vielä sangen lähellä. Puron äyräillä
kasvavan lepikon suojassa saapuivat he rannalle, jossa neito ja mummo
odottivat. Ruhtinattaren kauniilla kasvoilla oli huolestunut ilme
ja hän kääntyi kysyvästi nuorukaisen puoleen. Taaskin tunsi tämä
sydämessään moitetta siitä, että oli kenties viipymisellään aiheuttanut
koko vaaran, eikä voinut kohottaa katsettaan neidon silmiin, joiden
tunsi kohdalleen odottaen pysähtyvän. Mutta Ontrei antoi heille
mytystään ostamansa vaatteet, joihin he poikkesivat syrjään pukeutumaan.
Puron äyräältä saattoi nähdä maantielle ja he silmäsivät sinne usein
odottavasti. Mutta kaukaasialainen viittasi rantasarakkoon kätkettyyn
veneeseen:
-- Sillä pakenemme ja nousemme maihin siellä jossain järven
pohjoisrannalla, josta jatkamme sydänmaita myöten matkaa siksi, kunnes
pääsemme pois hevosteiden ulottuvilta. Kun eivät osu meitä näkemään
sitä ennen, niin siellä tuskin arvaavat enää epäilläkään. Ainoa paha on
veneellä paetessa, että näin valoisalla ajalla järven selällä kulkija
näkyy kauas, joskaan ei jälkiä heitäkään...
-- -- -- -- --
Kaukaasialainen oli ollut edellisenä iltana maantien vieressä
jättämässä sinne Ontrein kanssa sopimaansa liinamerkkiä, kun oli
kuullut väkeä tulevan tietä myöten. Pensaan takaa piilosta oli hän
huomannut, miten he olivat seisahtuneet kummastelemaan metsästä
tulevaa savua, jonka tuuli oli sieltä tielle painanut. Hän ei kyllä
ymmärtänyt heidän puhettaan, mutta tunsi sanan "polititsheski", jota
hänestä karkoituskylässään karjalaiset kulkijat yleisesti olivat
käyttäneet. Kiireesti oli hän palannut takaisin nuotiolle ja sitä heti
pienentänyt, valittaen, että oli ajattelemattomuudessaan tehnytkin sen
liian suureksi. Epäillen ja tuskaisena oli hän vartioinut ja odottanut
koko yön, viipyen alati maantien vieressä. Sieltä oli hän vihdoin
huomannut, kuinka paikkaa oli saapunut tarkastamaan urjadniekka, ja
silloin oli hän kiiruhtanut toimittamaan suojattejaan turvaan. Jälkiään
varoen olivat he sitten kulkeneet pitkin puroa, erityisesti suuntaa
ajattelematta, mutta aikoen kuitenkin maantielle jotakin merkkiä
heittämään. Sille tultuaan oli hän ajatellut, että ehkä rannan puoli
olisi turvallisempi, ja mennytkin siis sinne, löytäen sieltä veneen.
Ontrei ei puolestaan ollut kovin innostunut vesille lähtöön, mutta
myönsi toisekseen, että oli viisainta pysyä nyt kokonaan syrjässä
niiltä mailta, joilla stanovoi ja urjadniekka tulisivat liikkumaan.
Ehkä siis oli edullisinta lähteä veneellä ja viivyskellä Seesjärven
pohjoisrannan saaristossa, joiden välisissä ruohosalmissa ja
kaislikoissa pian pääsisi takaa-ajajistakin eksymään. Mutta siinä
tapauksessa ei ollut lähtemistäkään ennenkuin illalla, jonka hämyssä
parhaiten pääsisi puikahtamaan pois kylän kuuluvilta. Mutta taipale
Sekehenjoelta Onnanjoelle, joka täten tuli heidän kuljettavakseen,
oli ainakin hänen kuulemaansa synkintä sydänmaata, jota ainoastaan
erämiehet olivat kulkeneet, oikeata karhujen laidunta, joiden parasta
aluetta nämä seudut ja varsinkin salot näiden vesien ja Vienan välillä,
Sekehen- ja Uikujoen seuduilla olivat. Mutta tänä vuodenaikana ei retki
suinkaan ollut mahdoton, ja ehkä sittekin vähiten yllätyksille altis.
Maantieltä rupesi kuulumaan ääntä ja he kyyristäysivät piiloonsa.
Tulossa oli urjadniekka sekä useita miehiä, jotka kaikki poikkesivat
metsään heidän nuotionsa kohdalle. Saattoi arvata, että siellä
ruvettaisiin nuuskimaan jälkiä tarkoin, vaikkakaan ei ollut luultavaa,
että he mitään selvää saisivat, varsinkin kun nyt itsekin lisäksi
jälkiä sotkivat tältä paikalta metsään poiketessaan.
XIII.
UNELMIA SEESJÄRVELTÄ.
Joko sorti suuren puuni,
Uskontammeni tuhosi,
Kukkalatvani kumosi?
Se kun kaatui, kansa kaatui,
Kauas kaikkosit jumalat.
Kun miehet olivat kadonneet, kumartui ruhtinatar huolestuneena
sulhasensa puoleen:
-- Meitäkö nuo miehet etsivät?
-- Eikö mitä, vastasi toinen hymyillen.
-- Mutta jos sittenkin, niin miten pakenemme?
-- Sehän on vallan yksinkertaista. Otan sinut syliini ja hyppään tuon
hattaran laelle, joka tuolla taivaalla onnen lauttana purjehtii. Sinne
hyppään ja kohta saapuvat lemmen tuulet, jotka pullistavat purjeemme.
Niiden avulla lähdemme laskemaan halki sinisen ja ylen korkean
avaruuden, jonka raikkaus ja puhtaus tuudittaa meidät sadun kauneimpaan
uneen. Purjehdimme kohti etelän ilmaa, josta pian rupeaa kuultamaan
lumisten huippujen ja vuoripurojen, lehtevien laaksojen ja tummien
öiden maa. Sinne kauas, onnen Araratille, pysähdytän pilvilauttani ja
astun maihin armaineni. Ijäti me sitten siellä asumme eikä saavuta
meitä elämän tuska. Niin, armaani, minä sinut pelastan, jos vaara uhkaa.
Neito hymyili onnellisena:
-- Ja ystävillemme täällä pohjolassa me lähetämme lehvän onnemme
puusta, kyyhkyläisen tuomaksi merkiksi, että onnettomuus on meidän
kohdallemme lakannut. Katso, me rakennamme uhritulemme tyynessä illassa
ja seuraamme sen savupatsaan nousua kohti korkeutta. Se on Herralle
mieluisa ja sen tuoksu on kuin mirhamin pyhässä temppelissä. Ja me
polvistumme sen alttarin äärelle rukoillen ijäti onnea niille, jotka
uhrautuvat onnettomia auttamaan.
Neidon silmiin tuli lämmin kiilto. Kyynel kihosi tummien ripsien
alta ja vyöryi hiljaa hienoihoiselle poskelle, joka oli samettinen
kuin persikan pinta; povi aaltoili ja hymy kiiruhti taas takaisin
liikutuksen jalostamille kasvoille. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja
Ontreille.
Nuori mies tunsi, kuinka tuossa hänen otsaluunsa alla ikäänkuin kaikki
sumeni.
Mutta yhä kiinteämmäksi kävi kysymys, oliko syytä tässä enempää viipyä.
Jos miesjoukko sittenkin saisi jälistä sen verran selvää, että pystyisi
seuraamaan niitä maantielle takaisin ja jos sille juolahtaisi siinä
mieleen katsastaa rantaakin, niin silloin oli kaikki hukassa... Eikö
ollut sittekin parempi uskaltaa tuohon vesille ja koettaa pitkin
kaislikon rintaa soudella loitommalle johonkin niemen taakse, josta
illan tullen pääsisi jatkamaan?
Niin olikin. Äkkiä hän sen päätti, ikäänkuin joku olisi sen hänelle
sanonut, ja esitti asian Ontreille. Tämä oli epätietoinen ja tuskainen,
kun ei voinut päästä varmuuteen siitä, mitä oli tehtävä. Mutta kun
kaukaasialainen innolla hyväksyi ehdotuksen, myöntyi hänkin.
Kiireesti astuivat veneeseen, jonka hän kävi kaahlaamalla noutamassa
puron uomaa pitkin muutaman rantakiven vierelle. Ontrei istui perään,
naiset keskelle, ja molemmat miehet tuhdoille. Varovasti ohjasi ukko
vaapperaa kolmilaitaa kauempana olevaa nientä kohti pitkin kaislikon
rintaa, joka tässä onneksi oli sangen korkeaa. Soutajat vetivät
tarmonsa takaa, sillä päämääränä oli päästä näkyvistä ennenkuin
miesjoukko taas saapuisi tielle. Säikähtynyt haapana, joka juuri oli
saanut poikueensa vesille, posahti parahtaen ruohikosta lentoon,
mennä liitäen hätääntyneenä vähän matkaa, mutta sitten taas kiireesti
palaten, tullessaan äidillisesti kutsuen ja äännähdellen. Veneen
uomasta levisi vahva viri selälle päin, siellä muodostaen heränneen
etelän kanssa sieviä ristilaineita.
Neito oli saanut kaislan käteensä ja viiletti sillä aatoksissaan veden
pintaa. Sitten hän käänti uneksivan katseensa etutuhdoilla avokauloin
ja täysin voimin soutavaan nuorukaiseen, joka vältellen sitä väisteli.
Hän ei tiennyt, katsoisiko taivaalle tai veteen, mutta huomasi sitten
parhaaksi katsoa oikean airon lapaan, miten se hautautui tuonne
sinertävään veteen, ruveten sitä voimalla edestään työntämään, kunnes
se voimatta enää airon painoa kestää purskahti kauniisti vaahdolle.
Mutta sieltäkin oli silmät siirrettävä, sillä alati ei niitä jaksanut
siellä pitää, ja silloin oli hetkisen kestettävä tuota tumman katseen
uneksivaa syvyyttä. Siinä janoava silmä pysähtyi kiharoiden kauneuteen
ja kaulan kaarevuuteen, kunnes taas jaksoi riistäytyä irti katsomaan
sitä vasenta airoa, miten se siellä omalla puolellaan asioitaan
hoiteli. Pitkin kaulaa ja ohimoita levisi polte ja hämmennys heräsi
sydämessä. Sen tuli kuitenkin tuntemaan ja näkemään vain sekä vasen
että oikea airo, jotka syventyivät tehtäväänsä aivan harvinaisella
innolla.
Hymy lennähti ruhtinattaren huulille.
-- Gustav Ivanovitsh, puheli hän, miksi olette nyt niin vakava? Miksi
ette naura ja iloitse surumme lievikkeeksi, kerro meille maastanne ja
kansastanne, isästänne ja äidistänne? Miksi olette täällä matkalla,
sillä ettehän mitään tutki, kuljette vain?