Outinhan sinä jo olet itse ottanut.
Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,
jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja
virkistyneenä:
-- Kyllä minäkin kotia jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin
pääsen oikein terveeksi.
X.
TULO PAADENEN KYLÄÄN. -- RUNOILIJAOPETTAJAN VIERAANA.
Kerran häntä silmiin katsoi,
Kerran kättä kattelitte,
Sanan lausui, toisen kuuli,
Siitä tunsi veljeksensä.
Paadenen kylä oli suuren Seesjärven länsirannalla, molemmin puolin
melko kapeata lahtea. Etelästä, Poventsasta alkaen ja kulkien
Ahvenjärven luonnonihanan harjun kautta, tuli kruunun valtamaantie
luikerrellen pitkin laaja-ulappaisen järven etelärantaa, jatkuen siitä
länsirantaa ja ujuen edelleen pohjoiseen päin, Ontojärvelle saakka.
Seesjärven rannat ovat matalia ja valkohiekkaisia; pitkin niitä on
aalto soitten kohdalla ajanut hiekan melkoiseksi valliksi, jonka
takana maantie kulkee ikäänkuin turvassa. Maisemat ovat kankaisia
harjuja, maan pohja enimmäkseen hedelmätöntä hiekkaa, josta Poventsan
suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi oli huolestuen turhaan hakenut
viljelykseen sopivaa savipohjaista suota. Nämä olivatkin yleensä vielä
liian nuoria, aivan palamattomia ja kokonaan ruskearahkaisia.
Tämä maa oli elänyt kuitenkin suurta aikaansa sekin. Hyvin luultavaa
oli, että novgorodilaisten historialliset kauppatiet olivat
hipaisseet tätäkin "taipaleentakaista" seutua, että se oli nähnyt
kulkuetta monenlaista, sotaista jos rauhallistakin, pakanallista jos
jumalistakin. Olipa Paaden aikoinaan ollut kaupunkikin, vaikkakaan se
ei ollut sittemmin jaksanut tätä arvoaan ylläpitää, vaan oli vaipunut
jälleen kyläksi, uinumaan sinisen lahtensa perään. Mutta kylänäkin
oli se vielä erikoisempi muita ja edellä muista, sillä olihan siellä
venäläinen koulu ja sairaala sekä lääkäri. Se oli kuitenkin tämän
Keski-Karjalan pääpaikkoja, jolla oli historiallista menneisyyttä ja
sädekehää.
Kylän kujalla kulkiessa huomasi heti, että väestössäkin näkyi tästä
merkkejä. Tuossa tuli vastaan tyttö, jonka tumma iho ja upeat muodot
todistivat eteläisempää lähtöä, ja helposti sai udelluksi, että hänen
sukunsa on alkuaan vähävenäläisiä karkoitettuja. Mutta tuossa oli aivan
väärentämätön karjalainen, ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen.
Ja kun olemme hetkisen istuneet stantsijan tuvassa, saapuu sinne vanha
karjalainen eukko ristinmerkkejä tehden kerjäämään; -- se oli tapa,
jonka huomasi näin liikepaikoilla, mutta ei juuri syrjäisemmissä
kylissä. Kaikesta lopuksi näki, ettei paikalla vielä nykyoloissa ollut
suurempia kehitysmahdollisuuksia, vaan uinui se siinä kuin karhu
talvi-untansa, odottaen sitä kevättä, jolloin sen kautta avattaisiin
täydellinen liikeyhteys sekä Ääniseen että mereen. Silloin voisi siitä
ruveta kehittymään jonkunmoinen kauttakulkupaikka näiden vesien välille
ja voisi se siinä ohessa tuosta liikenteestä itsekin pienen prosentin
ansaita.
Hän istui Ontrein kanssa stantsijan tuvassa, -- toverit olivat jääneet
joukosta pois kylään tultaessa kiertääkseen sen ja odottaakseen heitä
kylän pohjoispuolella jossain sopivassa paikassa. Varovainen Ontrei oli
pitänyt välttämättömänä, ettei heitä vielä ihmisille näytettäisi, ja
hänen varovaisuutensa osoittautuikin oikeaksi.
Tuossa stantsijan seinällä oli venäjänkielinen kuuluutus, jonka
sisältöä hän sävähtäen tavaili ja selitti Ontreille. Siinä ilmoitettiin
kaukaasialaisen karkaamisesta ja lueteltiin hänen tuntomerkkinsä
sekä kehoitettiin tavattaessa ottamaan kiinni, josta oli saatavana
palkintokin. Sillä aikaa kun he harhailivat erämaassaan piilotellen
ihmisiltä, oli poliisi nopeasti levittänyt kiinnipanokuuluutuksen
niin kauas kuin vain hevosteitä riitti, ja levittäisi tietenkin
laajemmallekin mikäli ehtisi. Ja kun kuuluutus oli saapunut tännekin
päin, oli selvää, ettei heidän sittenkään ollut onnistunut kokonaan
salata viranomaisilta sotajuontaan.
Hän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia
häneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun
hän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut
hänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta
ikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta
olemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut
epäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon
ulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta
ja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä
ja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille
mietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että
ukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle
uskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin
jotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut
itselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken
hänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja
vaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli
ollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein
ollut pelastuksestaan kiittäminen.
Ontrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan
suoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea
tarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi
painiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä
himoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää
tuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän
tuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti
kiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän
vaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla
myös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun
ryhtymättäkään.
Kaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin.
Koko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa
vaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä
ja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä,
milloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä
kohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi
hänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin
hän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.
Usein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana
patsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa,
ihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten
puolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta
hän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle
nyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys.
Seikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne
edistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät
hänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen
este. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka
hetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan.
Mutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan
suorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle
pantu?
-- -- -- -- --
Kuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena
mietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen,
olivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi
Ontrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan
matkalla Solovetsiin.
-- Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita
katselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi
nuorukaiseen viitaten.
-- A, ylen on se hyvä djelo... monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä
karjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan.
Jumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin
liikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat
ottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan
juurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi
tehdä tämän palveluksen.
Samalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että
kamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena
seurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi
aiottuihin.
Häntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan
puettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki
hiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän
karjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja,
olevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne
lääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän
läpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa
koululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa
matkalla.
Hän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan
pyöritellessään.
-- Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.
-- En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt.
Olen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule,
veli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä
avomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.
-- Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille,
joka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt
rauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.
He kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja
hiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista
asioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin
ja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien
sijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan.
Opettaja hymähti surumielisesti.
-- Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään
sellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:
-- Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki... silti...
Nuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen,
uneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan,
heilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:
-- Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin
varjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka
paistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi
vain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi...
Ja alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:
-- Mitä kuuluu sinne teille?
Mutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan
virvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa,
"kurniekkaa". Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili
nuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys
viime aikoina.
Opettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa
rupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä
sanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään
edestakaisin:
-- Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!
Nuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin
kuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä
näivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta
ei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa,
eikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle
taputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.
-- Kiitos! sanoi hän.
Tuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän
tuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille
monien ikävien päivien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden,
kuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi
helpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja
iloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka
sielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena.
Hänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen
huomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen
leikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi
keskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista,
jopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen
salainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä
kirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.
Kautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti
koskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen
tunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan
aivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli
levottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin
tärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen
kuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan
nousi vierastaan vastaan.
-- Pavel Augustovitsh ja -- katsoen kysyvästi nuorukaiseen, joka
hymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainen
Jelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut -- ja Gustav
Ivanovitsh, sallikaa minun esitellä.
Kumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa.
Hän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän
ihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt
Helsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki,
mikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset
ihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja
kaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja
kirjallisuudesta vaivattomasti... Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan
ja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat
nyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt
aivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti... Sinä
opettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse,
että olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi...
Ja tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta
kynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen
päähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen.
Nuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi
hänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli
lähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi...
-- No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen
puvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän
siitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.
-- Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen,
milloin lähtöön päästäisiin.
Hän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä
ilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei
voinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.
Se voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän
oli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat
sieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä
"raspoinikkoja" tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli...
XI.
ÖINEN JUHLAHETKI.
Lauloi vanha Väinämöinen,
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.
Illan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki
pieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa
kyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa
tupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin
vahvasti.
Hän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa
tukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi
ja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi,
rauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli
liian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja
isällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti,
puhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja
kehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri
esille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua
surullisesti särähdellen ja rämisten:
-- Ach du mein holder Abendstern...
Kuunneltiin vakavina, opettaja varsinkin. Näki selvään, että hän
rupesi heltymään yhä enemmän. Taaskin saattoi otaksua, että hänellä
oli jotakin sydämellään, jonka hän halusi ilmoittaa, mutta jota ei
kuitenkaan oikein saattanut. Mutta nuorukainen aavisti, että se mahtoi
koskea jotakin kirjallista asiaa, koskapa hän aina koetti kääntää
keskustelua sinne päin. Ja vihdoinkin, kun lääkäri poikkesi kyökin
puolelle tiedustelemaan illallis-asioita, tuli se esiin. Jännitetyn
ja salaperäisen näköisenä kumartui hän nuorukaisen puoleen ja sanoi
kuiskaten:
-- Minäkin olen kirjaillut... minulla on valmiina... runoteos...
kertovainen... suuri... Haluaisin kuulla teidän mielipidettänne siitä...
-- Mutta en ymmärrä niin paljon venäjää, että voisin sitä lukea,
kiiruhti nuorukainen epäämään.
-- Venäjää? lausui hän pahastuneena. Minä en kirjoita venäjäksi, vaan
karjalaksi. Se on minun äidinkieleni.
Ja hiukan loukkautuneena rupesi hän laajasti ja innolla sekä
hellyydellä puhumaan tuosta sydämensä lapsesta, johon hän nähtävästi
oli uhrannut kaiken henkisen kykynsä. Nuorukainenkin innostui tästä
suorastaan huikeasta ajatuksesta, että täällä Karjalan sydämessä
eläisi mies, joka olisi pystynyt luomaan tällaisen teoksen ja siis
myös uuden suomalaisen kirjakielen, pelastamaan kauniin karjalan
kuolemasta. Mutta kun hän samalla muisti, kuinka vaillinaisesti hänen
uusi tuttavansa todellakin tätä kieltä taisi, tuli hän murheelliseksi,
sillä hän ymmärsi, ettei tuo runoelma voinut kelvata mihinkään. Sitä
hän ei tietystikään voinut sanoa, vaan kuunteli surumielin opettajan
innostuneita selityksiä...
-- Opettelisitte suomea ja kirjoittaisitte sen sillä kielellä, ehdotti
hän vaihteen vuoksi, antaakseen keskustelulle uutta käännettä ja
ainesta.
-- Suomeksiko? Ei. Minä olen karjalainen ja kielemme on yhtä hyvä kuin
suomikin. Kauniiksi karjalaksi olen sen kirjoittanut...
Takaisin huoneeseen saapunut lääkäri näytti heti ymmärtäneen, mistä oli
kysymys. Salavihkaa kysäisi hän:
-- Siitä eepoksestako se...?
-- Siitä...
-- Yhyy...
Nuorukainen sai kuulla sen, minkä oli arvannutkin, että nimittäin
tuo kirjallinen työ oli opettajan salainen rakkaus ja aate, jota hän
sydämessään hellien vaali ja hoivaili. Se oli hänen elämänpuunsa, josta
hän sai voimaa kestää luonnolleen vaarallisen henkisen yksinäisyyden.
Kun hän koulutyönsä päätettyään palasi orpoon kotiinsa, otti hän esiin
tuon suuren teoksensa ja ryhtyi sitä taas uudemman kerran parantelemaan
ja laittelemaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan kirjoittanut sen
uudelleen, silostellut muka säkeitään, kuinka vaivaloista oli varsinkin
alku ollut, jolloin hän oi kirjoittanut karjalaansa venäläisillä
kirjaimilla kun ei vielä osannut länsimaisia. Ja kuinka suurenmoisesti
hän olikaan nauttinut sitä sitten yksinään itselleen lausuessaan
korkealla äänellä. Siitä oli muodostunut hänelle suuren nautinnon
ja onnen lähde, ainoa, joka oli häntä täällä virkistänyt. Ja kun
lähiseudulle oli sitten muuttanut tämä nuori lääkäri, joka hyvän
sydämensä koko avonaisuudella ja osanotolla oli häneen kiintynyt,
oli miesparalle auennut ikäänkuin uuden elämä lähde. Mutta lääkäri
ei osannut karjalaa, ei voinut antaa hänelle sitä arvostelua, jota
jokainen taiteilija kehittyäkseen kaipaa. Ja kun lääkäri kehotti häntä
tutustumaan venäläiseen kirjallisuuteen ja ottamaan sen runoelmista
opastusta säkeen rakennuksessa ja muussa, ja kun häneen tämän jälkeen
hiipi synkkä epäilys, ettei hänen runoelmansa kenties täyttäisikään
minkäänlaisia vaatimuksia, murtui hänen mielensä ja hänen sydämessään
alkoi tuo sanomattoman katkera ja tuskallinen taistelu, joka on
jokaisen kutsumuksestaan epätietoisuuteen joutuneen taiteilijan
alituinen osa. Ja kun hän nyt kuuli, että oli tullut nuori ruotsi, joka
varmaan innostuisi hänen asiaansa, kiiruhti hän siitä tälle puhumaan...
Tarinoittiin edelleen ja lämmettiin. Akkunasta näkyi Seesjärven
tyyni ja nukkuva pinta. Kuulakas hämäryys tummeni. Viirisalko piteni
pitenemistään, ujuen ylös taivasta kohti. Kaukaa kuului ratshoin
laulua. Karjalaisen kesäyön tunnelma oli täydellinen.
Hän nautti olostaan. Hänen sydämensä lämpeni ajatellessaan tätä maata
ja kansaa, josta hänellä tähän saakka oli ollut vain hyviä kokemuksia.
Ei koskaan oltu hänelle vielä tehty niin sydämellistä hyvää päivää kuin
näissä karjalaisissa kylissä, joissa isäntä pöydän päästä tervehti
häntä veljeksi ja ystäväksi, nimeä ja kotipaikkaa, asiaa ja tarkoitusta
kysymättä. Hän oli ymmärtänyt, ettei syyttä Karjala vallannut ja
tenhonnut kävijöitään. Ja kun hän muisteli sitä valtavaa ja mahtavaa
menneisyyttä, mikä näillä taipaleentakaisilla tshuudeilla oli, muisteli
niitä taisteluja, joita pohjolan aamuhämärässä oli käyty näiden maiden
omistamisesta, sitä urheutta, jota sen karjalainen kansa oli vapauttaan
puolustaessaan osoittanut, niin ymmärsi hän seisovansa vanhan pohjolan
vallan jäännösten raunioilla, heimon keskellä, joka ei sattumalta ja
ansiotta kantanut aateluuden merkkiä otsallaan ja hengen etevyyden
todistusta laulussaan. Suottapa ei, mietti hän siinä itsekseen,
haaveilija uneksi sankarieepoksesta, joka runouden valtavoimin
kohottaisi jälleen kunniaan ja maineeseen sen, mikä on onnettomuudeksi
unhoon ja hämärään jäänyt.
Hänen mielensä kuumeni. Hän johtui ajattelemaan sitä velttoutta, jolla
onnellisemmassa asemassa olevat suomalaiset edelleenkin suhtautuvat
heimonsa menneisyyteen. Eikö olisi pyhää työtä omistaa osa ja joukko
kotimaisesta historian tutkimuksesta ja tutkijoista yksinomaan Suomen
koko heimon suuren menneisyyden valaisemiseksi, niin että siitä vihdoin
olisi päivän valossa kaikki, mikä ihmisvoimalle olisi mahdollista?
Eikö se olisi jalointa pyhiinvaellusta, mitä Suomen heimon jälkeläiset
voisivat tehdä?
Hän selitti tätä opettajalle ja lääkärille. Opettajan silmät
välähtelivät ja lääkäri hymyili hyväntahtoisesti. Kansallistunteisena
miehenä hän hyvin ymmärsi noiden kahden innostuksen syyn. Näissä
kolmessa ojensi uusi ja sovinnollinen aika toisilleen kättä.