tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,
kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.
Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,
oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa
hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jälessään pyssyineen
hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei
ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden
antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa
sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaiden veljesten
suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli
kentiesi siltikin todistanut toista... Miksi hän ei sittenkin luopunut
Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi,
että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen
uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi,
hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi
tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin,
kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle
pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut.
Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi,
kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään
opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua
tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua
elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa
hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut
sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen
hänkin...
Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut
päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä
ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että
veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä
kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta
kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan
leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja
hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan
katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.
Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä
selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä
juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:
-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos
minä voitan, niin pidän ne itse.
Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.
Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi
ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka
kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.
Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:
-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä
asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä
tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,
että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.
Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja
äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.
Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona
kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan
säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa
se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi
saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli
kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,
oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.
Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki
voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin
puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana
kysyi:
-- Tunnustatko paremmaksi?
-- Tunnustan.
-- Heitätkö tytön rauhassa minulle?
-- Heitän.
-- Lähdetkö kylästämme?
-- Lähden.
Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana
ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin
perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa
syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että
Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat
voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti
että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri
sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,
vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan
voisi surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän
oli viimeajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla
kuin äsken hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki
oli luullut kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän
oli väsynyt ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja
joka ei löydä mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin
täydellisen kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän
paikoillaan, viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta
ruumistaan.
Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi
kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi
hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,
ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa
hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta
taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki
olisi voittanut.
Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan
siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko
ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen
rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on
meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä
tuskaa!
Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään
inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan
masentunutta veljeänsä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla
voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan
että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui
sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti
uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.
Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi
siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa
liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen
sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.
Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina
nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava
kallion lohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan
taakseen, eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän
siihen hetkeksi odottamaan, ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä
sauvallaan lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven
synkkää tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat
ajatukset yhä lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta,
joka hänen mieltään painoi.
Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!
Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut
liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan
ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät
häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä
selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.
Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja
kiukkuiseen mörinään.
Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjuultaan
kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut
ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli
mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua
suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli
kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan
heittäytynyt hänen päälleen.
Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen
tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja
keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän
sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää
tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.
Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä
hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä
tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä, ettei
hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta
kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi
vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan
neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti
jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka
peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan
hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän
raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään
taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut
nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä
olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti
päätään sivulle päin.
Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin
tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse
oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin
tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,
silmissä hurja ja houraava ilme...
Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta
Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin
kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut
päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!
Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein
ladulle.
Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki
voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko
aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene
avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että
talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree
hänen kättään ja raappii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki
ohi, odota, malta, älä mene...
Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,
vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo
hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä
ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin
töihin. Kumma kyllä hän ei nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan
rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen
hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä --
niin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko
hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin
kuin tässä piti...
Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä
kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän
äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt
jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin
annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen
rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta
voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten
tuohon etujalan taakse.
Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja
uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin
silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes
karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana
sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen "suusta
ruokittava" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan
täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy
äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja
sydäntä kohti...
Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki
ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.
Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton
tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa
vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,
vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,
pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja
sielun tuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös
Jyrki.
Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme
kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään
karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni
Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta
Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja
pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään
sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta
veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui
Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.
-- -- -- -- --
Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.
Hänellä olivat kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat
ja parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän
laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen
kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.
Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva
Outi, kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena. Hän oli ollut veljelleen
tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, monen päivän matkan päästä,
oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä neuvoja, oli hankkinut lääkkeet
ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita aivan samalla tavalla kuin se
ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle kädestäpitäen ja osanotolla
näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle lääkärille avomielisesti kaikki ja
kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, surulleen ja sitä, mitä hänen
pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri osannut sanoa muuta kuin että
Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi. Ehkä asia siitä sitten isestään
selviäisi.
Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.
Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät
seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän
oleskeli Jyrki tuvassa.
Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun
juuri sopivimmalla hetkellä!
Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla
tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän
rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli
salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka
kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.
Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli
väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiaan.
Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli
sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän
pelkäsi ja aavisti pahaa.
Silloin -- mahdotonta selittää miten -- kuuli hän äkkiä, juuri
leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen
huudon: Outi!
Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului
ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin
soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli
pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten
valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut
sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti
silmänsä ja odotti.
-- Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena
ja ohuena, aivankuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli
samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi
ja levottomaksi.
Hän koetti tehdä turhaksi koko asiaa ja ryhtyi taas töihinsä, kun
samalla huuto kajahti kolmannen kerran:
-- Outi!
Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman
iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan
ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.
Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain
mikään onnettomuus...?
Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi
hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi
ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.
Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,
valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken
perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen
huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...
* * * * *
Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla
kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän
ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin
olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,
mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asian oikein
ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin
suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa
avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin
mietteisiin.
Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi
ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa
onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli
tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain
korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja
hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka
kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut
liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja
salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.
Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin
välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen
nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja
epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen
hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset
pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen
vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui
seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna
päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,
että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti
elämää uudelleen.
Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin
kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen
mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta
äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnollisen
tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen
selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen
käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän
uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota
siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei
näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi
ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli
pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan
tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa
surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä
katkerat kyyneleet.
Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen
rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi
valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.
Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen
elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että
Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli
jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta
vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.
Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,
eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi
oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti
pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli
ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei
nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi
haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti
viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten
vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään
joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan
ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he
vierekkäin, Jyrki seisattui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi
rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo
siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö
Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.
Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti
tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon
solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä
kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.
Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan
kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja
vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat
entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni
tuohon pihan äyräälle.
-- Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta
huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan
entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystöön, käyden vähän
hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
-- Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja
istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti
ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin
sanoi Ontrei: