koko yrityksen onnistuminen. Hän oli nyt retkikunnan kieltämätön
johtaja, eikä tullut kysymykseenkään, ettei hänen tahtoaan olisi
toteltu. Hänellä olikin niin laaja ja perinpohjainen kokemus kaikissa
ulkoelämää koskevissa seikoissa, luontainen vaisto osata oikeaan
tiettömillä taipaleilla, satakin neuvoa varalla pulmallisen kohdan
ratkaisemiseksi, että piankin ymmärrettiin hänestä ennen muita
riippuvan, päästiinkö ja kuinka helposti näiden erämaiden läpi teille
ja asutummille seuduille. Tuota pikaa oli hänestä tullut nuoren
ruhtinattaren suosikki, ja itse imettäjäkin taipui leppoisemmaksi,
vaikka pitikin yhä jonkunmoista epäluuloista rajaa itsensä ja
liuhuparran välillä. Ruhtinattaren palvelukseen innostui Ontrei
pian, ottaen hänen asiansa omakseen. Mutta milloin tuli kysymykseen
voiman ja reippauden antama apu, silloin oli ruhtinattaren sulhanen
väsymätön. Uupumaton oli hän laittamaan nuotioita ja havuvuoteita,
uupumaton kantamaan taakkoja, puhumattakaan morsiamestaan, jonka jalat
usein retken ensi aikoina tahtoivat kieltäytyä emäntäänsä kantamasta.
Vanha mummo taas oli nuoren haltiattarensa naisellisena tukena tällä
rasittavalla matkalla, alati koettaen rohkaista häntä ja lievittää
vaivoja. Miten ihmeellisesti muodostuivat nämä kaksi naista koko
matkueen huolenpidon ja vaalimisen esineiksi. Vaivaisesta Ontreista
alkaen heräsi jokaisessa miehessä naisen palvelemisen ritarillinen
henki, joka sai heidät ponnistelemaan kaksinkertaisella voimalla.
Meissä asuu kaikissa jotakin, joka sykähtää iloisesti synkänkin surun
keskellä, kun näemme kauniin naisen ja joudumme hänen lämmittävään
läheisyyteensä. Kuinka hänessä on kaikki sopusuhtaista ja miellyttävää,
miten hänen naurunsa on kirkasta, kädet pienet ja silmät loistavat!
Me aivan mykistymme hämmästyksestä ja sanattomasta ihailusta, me
katselemme häntä kuin yliluonnollista olentoa, ja meillä haluttaisi
nostaa hänet korkealle jalustalle ja ruveta häntä hartaasti polvillamme
palvelemaan. Ontrei toi ruhtinattarelle hymyillen suolta tuohilipillä
karpaloita ja ensimäiset lakat, kaukaasialainen ensimäiset mustikat,
ja hän, nuorukainen, tuohisella kirkasta lähdevettä, jota hän oli
pitkän hakemisen jälkeen tuolta kaukaa kivenkolosta löytänyt. Ja
yhdessä laitettiin naisille mitä pehmeimmät vuoteet kuusen havuista ja
koivun lehvistä, valittiin suojaisimmat nuotion paikat, paistettiin
mehuisin ahven ja valppaasti öisin valvottiin, ettei tuli vain liiaksi
riutuis. Sateella luovutettiin heille kaikki vaate, mikä vain saattoi
suojaksi olla, lyötiin kirveellä suolle porrasta, milloin vain pieni
ja sievä jalka rupesi liiaksi ja pelottavasti mutaan vaipumaan, ja
kun väsymys valtasi liian aikaisin ennen yöpaikkaan pääsyä, tehtiin
hänelle koivunlehvistä paarit ja kannettiin häntä siinä hitaasti
eteenpäin. Ah, kuinka kaunis oli hänen mustankiharainen päänsä, kun hän
pisti sen esiin lehvien joukosta jotakin pienellä suullaan järkevätä
sanoakseen! Tuntikausia saattoi niin tuossa vierellä tai takana kulkea
aina vain siinä samassa jännittyneessä odotuksessa, että hän vieläkin
sanoisi jotakin, vieläkin katsoisi kauniilla silmillään ja iloisesti
naurahtaisi...
* * * * *
Ken oli nähnyt Ontrein kolmisen viikkoa aikaisemmin kotikylällään,
veljensä talon pihalla tai tuvassa konttia tekemässä, ei olisi enää
tuntenut häntä samaksi mieheksi. Ruumiinvammastaan huolimatta kulki
hän sitkeästi ja uupumatta, määräillen ja johtaen. Kun iltapäivällä
tuona ensi päivänä saavuttiin sinne sen siintävän vaaran kupeelle,
ja ruvettiin valmistelemaan ensimäistä yötä taivaan alla, esiintyi
Ontrein johto-asema aivan selvästi. Hänen käskystään mentiin vaaran
pohjois-puolelle, ettei savu näkyisi etelän kyliin, valittiin sieltä
rinteeltä, louhikkojen lomasta, sopiva yöpaikka, naisille mukavin
ja suojaisin, miehille ikäänkuin sen vartiaksi, ja tehtiin sinne
nuotiot sekä niiden vierille naisille kotukset ja havuvuoteet. Vähillä
keinoilla saikin hankituksi paljon mukavuuksia, kun vain älysi ja
ymmärsi.
Väsyneenä heittäytyi nuori ruhtinatar havuvuoteelleen huoahtaen
helpotuksesta ja kiitellen nöyrästi syrjään siirtyvää Ontreita.
Vilkkaalla levottomuudella hän rupesi taas tuhannennenkin kerran
tänä päivänä kysymään, luultiinko, että tämä pako onnistuisi. Ja
vastausta odottamatta vaipui hän sitten palaviin rukouksiin, kohta
jälleen levottomana kysellen, miksi ei hänen sulhonsa jo ole saapunut.
Suloisesti hän sitten taas hätäili, etteihän häntä suinkaan liene
kiinni pantu tai ruvettu jotenkin hänen pakoaan epäilemään. Niin
vaihtelivat nuoren naisen sydämessä levottomuus ja tuska, riemu ja
pelko kuin läikähtelevä aalto, ja oudon viehättävää oli nähdä vuoroin
hänen kyyneleitänsä, ja vuoroin taas hänen nyyhkytyksistä hymyksi
vaihtuvaa ilmettänsä. Mummo lohdutti häntä sydämellisesti, puhuen kuin
tuudittaja haastaa lapselleen, rauhoittaen ja kuvaillen tulevaisuutta
ruusuiseksi. Tuo vanha nainen ei enää elänyt itselleen, vaan ainoastaan
tuolle isolle lapselleen, jota hän seurasi valittamatta vaikka mihin.
Ontrei istui vaieten nuotion ääressä, syviin mietteisiin vaipuneena.
Hän oli riisunut saappaat jalastaan ja pannut ne sopivan matkan päähän
tulesta kuivamaan, oli syönyt kuivan leivänkannikan illallisekseen
ja istui tuossa nyt pää käsien varassa vaieten ja tuleen tuijottaen.
Tuli leikki hänen kasvoillaan ja tihruiset, muutenkin pienet silmät
nipistyivät vieläkin pienemmiksi valkean kirkkaudessa. Olipa kuin
olisi ukko ollut suruisen näköinen, kun hän tuossa tulen hauteessa
käänteli arpista, vaivaista jalkaansa ja silloin tällöin silmäsi
kuivettunutta kättään. Mitä muisteli hän ja ajatteli? Hänen sitten
alkanut iltahartautensa, johon ujostelematta yhtyivät kauniilla
vakavuudella ruhtinatar ja mummo, oli taaskin erikoisen palavaa.
Ulkoa opitut rukoukset jäivät vähemmälle, ja karjalankielinen supatus
todisti, että hän rukoili noin ikäänkuin omintakeisesti menestystä
tänä päivänä alotetulle seikkailulle. Hän tahtoi olla kuin pyhä
Sosima, jonka samoin oli hänen matkallaan saarelle kohdannut outo
mies, joka oli pelastusta vaatinut. Kun pyhimys kerran oli saattanut
matkansa keskeyttää, niin kuinka ei sitten hän, vaivainen, sitä
tekisi! Ehkä tämän vieraan maan neidon ja hänen sulhasensa pelastus
oli Jumalan juuri hänelle suoma erikoinen tehtävä, jossa hän sai
osoittaa tahtovansa tulla hänen armostansa heikkojen voimainsa mukaan
osalliseksi? Riemullinen lohdutuksen ja vakaumuksen tunne valtasi
hänen mielensä, ja ilostuen liikkasi hän ruhtinattaren nuotion äärelle
vaillinaisella kielitaidollaan hymyilevältä neidolta tarkemmin heidän
asioitaan tiedustelemaan.
Silloin kajahti äkkiä aivan heidän läheisyydessään huuto, ja nopeasti
karkasi nuorukainen jalkeille. Pelon kiljahdus katkaisi naisten ja
Ontreinkin keskustelun, kunnes näreiköstä nuotion ääreen ilmestyvä
kaukaasialainen iloisella tervehdyksellään hälvensi levottomuuden,
heittäen maahan raskaan taakkansa. Hänen matkansa oli onnistunut hyvin,
ja erikoisella tyytyväisyydellä näytti hän nuorukaiselle -- kivääriä,
jonka tämä tunsi vanhaksi tutuksi. Se oli "Berdan n:o 2", joita Venäjän
kruunu täällä möi halvasta hinnasta karjalaisille karhujen hävittämistä
varten, jotka viime aikoina olivat taas ruvenneet tuottamaan suurta
vahinkoa karjan tappamisella. Urjadniekalta itseltään, niin sääli kuin
oli ollutkin pettää tuota kunnon vanhusta, joka oli aina koettanut
hänen kohtaloaan lievittää, oli hän saanut kiväärin lainaksi sillä
verukkeella, että sattuisi vielä karhun kohtaamaan kalaretkellään. Kun
se veruke oli näillä seuduilla hyvin luonnollinen, oli ukko kiväärin
ja joitakin patruunia lainannut. Tämä oli nuorukaiselle hyvin tuttua,
sillä Poventsassa olivat iloiset ja hyväntahtoiset semstvovirkamiehet
hänellekin tarjonneet samallaista asetta kruunun siitä vaatimasta
hinnasta, ja tiesi hän todellakin näihin aikoihin karjalais-kyliin
näitä aseita levitetyn. Tuntuipa turvalliselta, että oli mukana näissä
erämaissa ase, jolla voi pahimmankin pedon lannistaa.
Neidon ja miehen hellää tervehdystä ei hän sietänyt nähdä, vaan
kääntyi pois. Hänen sydämeensä pisti outo tunne ja hän tunsi, että
hänen sielustaan ei sittenkään kokonaan lähtenyt pois se ihana kuva,
joka oli sinne sattuman harvinaisesta ja merkillisestä oikusta näinä
viime vuorokausina tunkeutunut. Pois kääntyessään näki hän Ontrein
itseään tarkastavan ja tulevan vihdoin hänen nuotionsa ääreen, siihen
tuttavallisesti viereen istahtaen.
-- Nukkumaan rupeamme, veliseni, sanoi hän ystävällisesti.
-- Uni karttaa silmiäni, vastasi nuorukainen.
-- Hyvään omaantuntoon saapuu se kuin lääke.
-- Kerro Ontrei, missä olet menettänyt jalkasi ja kätesi. Mistä ovat
nuo suuret arvet ja mistä yksinäinen elämäsi?
-- Köyhän elämän arvet eivät sinua, veliseni, huvita, ja minunlaisen
käsivarsi on luonnollisempi kuivana kuin vetreänä.
-- Älä kiusaa minua, vaan huvita puheellasi. Sanasi, tiedän sen
kokemuksesta, tulevat rauhallisina ja nöyrinä, matalalla äänellä ja
syvältä sydämestä. Hermoilleni ovat ne kuin rauhan sanomia. Kuuntelen
yksinkertaista puhettasi mieluummin kuin maailman parasta taiteilijaa.
Savu palloili patsahana kohti kuulakasta taivasta tänä kesäisenä
yönä, jolloin nuorukainen sai kuulla Ontrein tarinan. Kukapa ei
mielellään sitä kuuntelisi, sillä kertoilihan ukko siinä nuoruutensa
käänteentekevästä tapahtumasta, josta kuvastui inhimillisen elämän
vaiherikas kulku ilojen ja surujen, onnen ja onnettomuuksien välillä.
IX.
ONTREIN TARINA.
Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.
Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista
muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne
mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme
peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,
niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon
sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjalla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo
karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa
varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä
paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.
Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä
sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa
kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, lehdet ja neulaset
kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät
oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui
upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten
rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutiminen,
kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa...
Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä
moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat
ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot
olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin
järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea
veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi
kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo kuin järven pinnalla, aaltona
eteenpäin ajautuen.
Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt
tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman
veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan
sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen
ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja
tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla
kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä
hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä
kiitollisuuden velassa.
Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.
Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha
Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli
eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa
kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille
toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet
kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat
ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee
vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla
emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan
toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta
ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut
totta tehdä.
Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.
Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen
haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen
kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
-- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
-- Ylen...
Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta
ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.
Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään
kosiorahaa naapurin pöydälle.
Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta
kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia
kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei
ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,
niin oli hänellä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli
kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,
ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota
rakasti!
Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut
tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja
ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän
ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli
hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,
ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti
ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.
Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti
häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon?
Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.
Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään
mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen juuttui. Siitä
kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret
nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin
tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että
älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta
toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,
niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosiolla eikä tyttökään vastaan
pannut...
-- Mitähän Outi mahtanee sanoa?
Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.
Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän
toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,
katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja
poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen
sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä
hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti
hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heiluttaa ja viittaa
luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee
kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja
katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään
ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä
äänellä:
-- Asia on selvä, vai?
Ontrei joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen
kummastuen ja pysähtyy:
-- On sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
-- Mitä sanoi Outi?
Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei
pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken
vaitiolon jälkeen vastasi hän:
-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi
tulemaan...
Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena
penkille.
-- Miksi et sanonut sitä ennen?
Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.
Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille
selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän
veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka
outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat
näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta
vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään
kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä
kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli
hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla
ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään
kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.
Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää
tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili
mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki
saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi
nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa,
voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on
peto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin?
Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.
-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten
tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.
Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä
ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen
mielialaan olikaan se päättynyt!
Ontrei vältteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään
ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä
synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja
asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.
Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja
nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja
viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa
ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?
Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki
erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin
uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.
Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa
keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin
tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö
oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän
ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi
häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.
Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotia, mieli
synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut
hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa
ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana
elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei
vaikka siinä autuus menköön.
Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui
narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut
mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.
Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein
haahmo penkiltä tilaltaan Jumalan-kuvan alta. Tasainen huounta osoitti,
että hän nukkui.
Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla
ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi
salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.
Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset
nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys
purkautui väliin ulos huokauksena.
Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.
Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.
Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi
vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.
Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään
oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen
poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte
katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa
edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen
yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,
pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien
salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut
silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne
silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen
sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.
Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen
raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti
huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut
mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin
rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka
tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...
-- -- -- -- --
Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki
ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin
rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne
kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.
Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.
He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,
ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli
jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän
sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet
toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä
teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin
häät vietettäisiin vappuna, -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten
Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten
mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman
ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä
silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä
hereät itkunsa.
Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.
Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä
korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.
Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.
Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli
jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana
ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä
kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin
kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin
iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.