vaiherikkaista kohtaloista täytyi hänen itselleen tunnustaa, että
se oli rikkaampi uusista ja oudoista kokemuksista kuin mitä hänelle
oli pitkään aikaan sattunut. Erinomattain tuotti hänelle tyydytystä
se, että hän oli vaaran hetkellä voinut tarmolla ja voimalla toimia,
ollenkaan siinä hätäilemättä; oli osoittanut, että hän kyllä
vaikeissakin kohdissa kykenisi asiaansa valvomaan. Ainoa hermotunne,
mikä tuosta tiimellyksestä oli jälellä, oli pieni pistelevä värähtely
yli koko ruumiin, mutta sekin kuitenkin tuntui ikäänkuin hyväätekevästi
lämmittävän, samoinkuin kylmässä kohmettunut jäsen rupeaa lämmittyään
miellyttävästi kauttaaltaan tikustelemaan.
Mutta tämä viime vuorokausi oli myös tuonut hänen kokemuspiiriinsä
tapauksen, jossa kokonaan vedottiin häneen ikäänkuin jonakin aivan
ratkaisevana voimana. Kaukaasialainen oli pyytänyt tavata häntä eräässä
paikassa tässä matkan varrella, siinä, missä puro leikkaa maantietä,
muodostaen viheriän niityn kahdenpuolen. Oikealle puolelle tietä
oli heidän poikettava, kulettava vähän matkaa puron vartta, kunnes
tulisivat sievään, kuusimetsää kasvavaan notkoon. Siinä oli odotettava
ja sinne tulisi kaukaasialainen häntä tapaamaan ylen tärkeässä asiassa.
Tämä se oli saanut hänet äsken tuolla majalassa niin äkkiä unohtamaan
hyökkäyksen ja sen tekijän. Tätä hän nytkin mietti enemmän kuin muuta.
Mitä saattoi olla miehellä hänelle asiaa?
Mutta Ontrei ei sen sijaan tahtonut mitenkään päästä tasapainoon,
vaan kulki yhäkin vuoroin posmittaen ja vuoroin tyrskien kapeata
polkuansa, voivottaen samalla toverilleen tapahtunutta onnettomuutta.
Haava käsivarressa ei ollut kuitenkaan mikään vaarallinen, joten
Ontrei sai viimein kääntää huolensa koskemaan kokonaan asian
taivaallis-synnillistä puolta. Mikä alentumus ihmiskunnassa, että
rauhalliset matkalaiset, joiden tiedetään sitäpaitsi menevän pyhään
monasteriin rukoilemaan heidänkin syntejään anteeksi, joutuivat
tällaisen ilkityön uhriksi! Turhaanko työskenneltiin ihmisten
pelastamiseksi, kun kiusaaja yhäkin teettää heillä tällaisia tekoja!
Kun nousisi haudastaan pyhä Ilja, Vienan apostoli, ja katsoisi kansansa
sekaan, niin varmaankin palaisi hän takaisin maalliseen haahmoonsa
uudelleen saarnaamaan parannusta! "Lähetti luoja toki sen mustilaisen
oikealla hetkellä meitä sen toisen mustilaisen kynsistä pelastamaan..."
-- Ontrei, menemme levähtämään tänne niitylle. Syödäkin pitää, että
jaksamme taas helteessä astua.
-- Mutta vastahan söimme, veliseni. Emme jouda nyt istumaan, pitkä on
matka vielä meren rantaan.
-- Tule pois vain, kyllä ehdimme.
Hän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.
Mikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon,
viileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa
vetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa
on se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi
niiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen.
Mutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä,
sammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä.
Levon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi
jäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle
sinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle
äyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he
ylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä
olla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, -- tuollainen äkkiä sydämeen
valahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne,
joka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä
saatu omantunnon rauha...
Hetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä
vaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.
-- Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne
eivät ehdi meitä paljon jätättää...
-- Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan,
onnettomuutta siitä vain... Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!
Ukko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki
nuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä
kohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten
takana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat
Ontrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten
jänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren
naisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä
ollut tullut!
Nyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana
kääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi
kaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja
varmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja
taputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.
-- -- -- -- --
Ukko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen
oli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja
niin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä,
vaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä
lomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen
sillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä
johdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa
eräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa
ympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin
astetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan
vuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin
kirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta
ja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta
vaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään
jalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat
pitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti
kutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli
Ontrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle
erikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva
ojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän
Aunuksen Karjalan läpi.
-- -- -- -- --
Se oli viileä ja kirkas pohjolan aamu, jolloin näiden outojen
ihmisten tarina ensiksi kerrottiin. Vakaina ja hartaina kuuntelivat
sitä ympärillä synkeän korven kuuset, hiljaa lirisevä puronen ja
luonto kaikki. Pienen nuotion savu nousi tuskin huomattavana patsaana
tyynessä ilmassa, kohosi hiljaa kuusen latvojen tasalle, mutta
pysähtyi leijailemaan siihen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko
yrittää ylemmäksi, kohti tuota kullalta kuultelevaa maailman lakea.
Mutta kuusen latvojen tasalla pitivät hyönteiset kiihkeätä karkeloaan,
tuhatlukuisena parvena sokkeloleikissään kiitäen. Sanotaan: nämä
omituiset pohjolan hyönteiset, jotka usein kesä-illoin kokoontuvat
laskevan auringon loisteeseen karkeloimaan, elävät vain yhden
vuorokauden; siksi ne leikkivät vimmatulla vauhdilla, pysähtymättä,
levähtämättä, keretäkseen karkeloida mahdollisimman paljon, saadakseen
elää ja nauttia sen, minkä lyhyessä yössä ehtii...
Nuori nainen, tuttava tuolta poutaiselta tieltä, kuunteli kertomusta
nöyränä ja hiljaisena, kuunteli sitä myös vanha mummo, Ontrei
ja nuorukainen, jonka käsi oli siteessä. Mutta kertojana oli
kaukaasialainen tuttavamme, tummat silmät välkkyen innosta ja
elämänhalusta. Mikä oli mieheen mennyt? Into hehkui hänen silmistään,
käskevä kaiku hänen äänestään, ja suonikas käsi näytti tietävän
voimansa. Ja katseesta, joka hellentyen suuntautui tuon tuostakin
nuoreen naiseen, joka värähti sen polton alla, tuntui alakuloisuus ja
epävarmuus hävinneen.
Se kaikki oli tapahtunut hyvin kaukana ja oloissa, jotka tuntuivat
outoutensa vuoksi sadulta. Tuo nuori nainen tuossa väitti, että
hänen suonissaan virtasi Georgian vanhan hallitsijasuvun verta, ja
että hän oli viimeinen, kaukainen syrjähaaran jäännös tuosta muinoin
mahtavasta suvusta. Kaunis hän ainakin oli. Hyvä Jumala, kuinka hän
olikin kaunis! Nuorukainen tuijotti häneen taaskin ikäänkuin unelmiin
vaipuneena, ikäänkuin tyrmistyneenä. Hänen teki mieli langeta neidon
eteen polvilleen ja rukoilla häntä, palvella häntä, julistaa, ettei
ollut maailmassa mikään sen arvoista kuin edes yksi ainoa silmäys hänen
ihanista silmistään, joihin saattoi upota kuin pohjattomaan mereen. Ja
sitten hänen teki mieli itkeä, valittaa sitä, ettei tämä ihana kukka
ollut katoomaton vertauskuva, joka innoittaisi ihmiskuntaa ihanalla
muodollaan ja yliluonnollisella kauneudellaan ikuiseen kamppailuun
kauneuden puolesta. Hän tunsi sydämessään vuoroin riemua, vuoroin
tuskaa, vuoroin pursuavaa voimaa ja sanomatonta raukeutta, hän tunsi
aivankuin yhtenä elämyksenä kaiken sen hekuman ja tuskan, minkä
ajallinen vaelluksemme ihmiselle tarjoaa...
Kertojan ääni tunkeusi hänen unelmiensa joukkoon. Korkealla
vuoristokylässä oli hän, georgialainen aatelismies, asunut, siellä,
josta on estämätön näköala alas laakson kaupunkiin, jossa taas eli
holhoojansa luona tämä neito. Oli riemullista tietää, kun katsoi
alas laaksoon, että siellä eli hän, joka oli enemmän kuin koko
maailma. Siellä etelässä mahtoivat tunteet olla meille viileän maan
asukkaille aavistamattoman tulisia. Kun lempi käskee, niin totellaan
ja totteleminen on autuus. Ah! syttyä kerran todella, yhdeksi ainoaksi
ihanaksi liekiksi, joka palaisi kuin mahtava polttouhri...
Heidän rakkautensa ei tahtonut tietää mistään esteistä, mutta niitä
ilmestyi odottamattoman paljon. Georgialaisen annettiin ymmärtää sekä
oman heimon että ruhtinattaren holhoojain taholta, ettei liittoa heidän
välillään tultaisi sallimaan. Ylpeät veret kuohahtivat, uhattiin,
kehoitettiin, rukoiltiin, ei mikään auttanut: nuorten päätös näytti
järkähtämättömältä. Vaikka heitä kuinka olisi vartioitu, tiesivät he
silti tavata toisiansa; kun heitä ruvettiin ankarammin vartioimaan,
sattui väkivaltaisia kohtauksia. Kiihtyneenä antoi hän kannatusta
asioille, joiden vaarallisuuden hän tunsi, kunnes kaikki päättyi
siihen, että hän eräänä päivänä huomasi olevansa vankina kaukana
pohjoisessa...
Silloin kun hänet oli kotikaupungistaan pois lähetetty, oli hän
osaaottavalta vartialta saanut tietää karkoituspaikkansa. "Ilmoita se
hänelle", oli hän rukoillut, "ilmoita ja pyydä kirjoittamaan". Se oli
hänen ainoa toivonsa näinä vuosina. Aluksi oli hän kirjoittanut kotiin,
ja oli itsekin saanut kirjeitä, mutta ne oli osoitettu viranomaisten
kautta tuleviksi, eikä niissä puhuttu sanaakaan hänestä. Mitä suvusta
ja ystävistä, mitä heimosta! Niitä ei ole sille, joka elää vain häntä
ajatellen.
Ja niin oli hän lakannut kirjoittamasta, uskoen, että kaikki oli ijäksi
häneltä mennyttä. Epätoivo oli laskeutunut kuolettavana kuin lumivaippa
hänen mieleensä, ja hän oli vain ruvennut hiljaisesti odottamaan sitä
hetkeä, jolloin hän pääsisi näkemään edes onnensa raunioita.
Onnellinen se, jonka elämässä on edes onnen raunioita! Silloin tietää
eläneensä ja kokeneensa jotakin, olleensa mukana siellä, missä on ollut
edes jotakin raunioiksi luhistuvaa, rakennuksia, rikkauksia kentiesi.
Köyhän tuvan luhistuminen ei herätä suurta huomiota ja sen mukana
ei paljon hautaannu. Ainoastaan voimakkaiden sielujen suodaan kokea
jotakin, vain heillä voi olla suuria ja jaloja henkisiä elämyksiä,
jotka aateloivat ihmisen, olivat ne sitten iloja tai suruja. Mitä
onnesta, joka on ainaista päivänpaistetta! Olkoon se surua ja myrskyä,
joka suo jännittää kättä taisteluun, olkoon ottelua tuulen kanssa, että
silloin, kun laskemme elämän meren suolavedestä tiukkuvat raajamme
hetkeksi rannalle, lepo ja pilven raosta pilkistävä päivä tuntuisi
sitäkin ihanammalta. En tahtoisi olla sunnuntailapsi, huokasi kertojaa
unelmoiden kuunteleva nuorukainen, vaan tapahtuvan tahtoisin jotakin!
Ja niin kuului eräänä iltana, kun maanpakolainen raskaalla mielellä
jälleen palasi polultaan metsän helmasta, jossa hän oli kotimaansa
kielellä huvikseen metsän puille haastellut, erään talon pihalta hellä
ääni. Se oli samaa kuin olisi maailman onnettomimman osaksi tullut
yhdellä kertaa kaikki mahdollinen inhimillinen onni, niin suuri, että
pelkäsi sydämen siitä pakahtuvan...
Hän ei vieläkään, siinä seistessään ja lemmittyään katsellessaan,
tahtonut voida uskoa, että tyttö tuossa oli se sama sieltä kaukaa
etelästä...
VIII.
PAKORETKELLE LÄHTÖ.
Sinne lähde, sinne riennä,
Luokse Maaria-emosen,
Juurelle Jumalan äidin:
Äsken kipu kirpoavi,
Suru suurikin sulavi.
Suloisen äänen, kuten sanottu, kuuli silloin karjalaisen talon pihalta
maanpakolainen mies, ja oli hänen sydämensä onnesta tukahtumaisillaan.
Tuo neito ei ollut kukaan muu kuin äsken maantiellä tapaamamme, ja
vanha mummo oli hänen imettäjänsä ja toinen äitinsä. Omituinen, raskas
kohtalo oli saanut neidon näin loitolle isäinsä ja heimonsa maasta
vaeltamaan, laki, jonka nimi oli rakkaus. Punehtuen hän saneli jatkoa
ja täydennystä sulhasensa kertomukseen.
Sanattomassa surussa kuluivat viikot ja kuukaudet sen jälkeen, kun
hänen lemmittynsä oli vangittu; turhaan odotti hän sanomaa saapuvaksi
-- ei sanaakaan. Nimettömän kirjeen kautta sai hän vihdoin tietää, mikä
oli hänen sulhonsa karkoituspaikan lähin kaupunki. Odotettuaan yhä ja
kärsittyään epätoivon kaikki tuskat päätti hän vihdoin ottaa asiasta
itse varman selon. Niin hylkäsi hän kaikki korunsa ja komeutensa sekä
läksi vanhan hoitajattarensa kanssa halki Venäjän sulhoansa etsimään.
Salassa ja mutkateitä, alati piiloutuen, koettaen jättää vääriä
jälkiä eksytykseksi olivat he harhailleet kohti päämääräänsä, tuota
pientä kaupunkia Äänisjärven pohjois-rannalla. Mahtavat voimat olivat
heitä takaisin hakemassa ja kiinni ottamassa, mutta silti onnistui
heidän pujotella eteenpäin. Ensi laivalla saapuivat he keväällä
Petroskoista yli Äänisen kirkkaitten vesien, sivuuttivat vanhan Sungun
markkinapaikan ja laskivat pienen ja ystävällisen kaupungin laituriin...
Nuorukaisen aatos seurasi hymyten neidon tuloa Poventsaan. Muistoon
virkosi kaunis kesäinen iltapäivä tuossa pienessä kaupungissa.
Nauraen ja ilakoiden oli nuorisojoukko saapunut saarelta Äänisen
ulapalta, jonne oli tehty huviretki, ja mukana oli ollut suomalainen
nuorukainen, vasta aamulla kaupunkiin tullut. Niin, vasta tullut,
mutta jo venäläisen neidon silmiin syvään katsonut! Samaan aikaan oli
taas saapunut Petroskoista matkustajahöyry, ja sitä vastaan ottamaan
oli kokoontunut koko pikkukaupungin hienosto. Mikä iloinen hälinä
ja eloisuus, vaikka erämaan helmassa elettiinkin! Tuossa naiset
juttelivat tärkeinä, tuossa venäläiset herrat hyväntahtoisesti löivät
toisiaan olkapäille ja hohottelivat isoäänisesti. Tuossa saapui
polkupyörällä -- kaupungin toistaiseksi ainoalla -- paikalle siro ja
käppelä tutkintatuomari, tervehtien oikealle ja vasemmalle kohteliaasti
kuin konsanaan paras kavaljeeri. Tuossa tuli isokasvuinen, punakka
ja suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi, jonka hyväntahtoisuudella
ei ollut pituutta eikä leveyttä, eipä pohjaakaan. Mutta kuin
lumiaura kinoksessa halkaisi itselleen tuossa tien isovatsainen ja
jättiläiskokoinen, punakasvoinen ja määrättömän veljellinen ispravnik;
ähkien ja tervehtien kohteliaasti joka suunnalle vaelsi hän kuin
erämaan laiva hiekkameressä rantakioskille, jonka pöydän ääressä -- hän
sekoitti olueen jäätä, antaen tuon virkistävän juoman valua kurkustaan
alas suunnattoman pitkinä ja perinpohjaisina siemauksina. Ihana ilta
oli siitä seurannut, häntä tuntematonta suomalaista nuorukaista oli
pidetty joka talossa kuin rakasta sukulaista, ja vallan menehtyneenä
oli hän vihdoin muutaman päivän perästä selvinnyt jo kärsimättömäksi
käyneen Ontrein matkaan...
Neito oli asunut kauan Poventsassa ja koettanut salavihkaa tiedustella
hakemaansa. Paljon oli karkoitettuja täällä, mutta missään ei näkynyt
grusialaista. Kului kevät kesemmäksi eikä mitään näkynyt. Meni neito
mummonsa kanssa silloin kerran rantaan katsomaan laivan saapumista,
ja näki sieltä astuvan maihin parven köyhiä vaeltajia, näöltään
pitkämatkaisiakin. Minne ovat nämä ihmiset matkalla? oli hän kysynyt.
Solovetsin pyhään monasteriin, oli hänelle vastattu. Ja silloin
oli ikäänkuin salaperäinen ääni hänelle kuiskannut: sinne lähde,
heittäydy pyhän neitsyn jalkoihin, rukoile häneltä sulhosi vapahdusta.
Ellet sitä sieltä saa, niin on sulhosi pahoin syntiä tehnyt, ja
kärsii Jumalan lähettämää rangaistusta. Sinne menen, oli hän silloin
alistuen päättänyt, tuntien samalla sydämessään suloista aavistusta.
Tuona samana iltana olivat he sitten muitten pyhiinvaeltajien kanssa
lähteneet kulkemaan kohti merta ja pyhää luostaria...
-- -- -- -- --
Oi sitä suloista kohtausta pimeässä karjalaisessa sintsissä, niitä
tulisia syleilyjä ja lukemattomia suudelmia, jotka tuon tuostakin
silloin katkaisivat molemminpuolisia selvittelyjä. Kun oli neito
ikävänsä ajamana pistäytynyt pihalle, kuunnellut, katsellut auringon
vaipumista autereiseen taivaanrantaan, muistellut kadonnutta
sulhastansa, muistellut tuota vierasta nuorukaistakin, joka heidät oli
tiellä yhdyttänyt, niin olivat silloin silmät sattuneet mieheen, joka
tuossa kujalla vaieten ja allapäin oli hitaasti kulkenut. Salamana oli
silloin lennähtänyt aavistus sydämeen, niin ihana, että polvet olivat
tahtoneet herpautua, ja kurkusta oli lennähtänyt ilmoille rakas nimi.
Se oli totta, hän se oli...
Ja hän oli aivan kuin herännyt pitkästä unesta. Pois, oli hän sanonut,
pois lähden täältä. Menemme vieraille maille siksi, kunnes meidän
sallitaan palata kotiin. Me valloitamme itsellemme onnellisuuden
oikeuden, emme rukoile, vaan vaadimme sitä. Odota minua täällä, lähden
ja kokoan tavarani, karkaamme pois...
Mutta tyynnyttyään oli hän ruvennut asiaa järjellisesti pohtimaan. Hän
tiesi, että karkoitettuja usein yritti paeta yli rajan, mutta että
pako sittenkin harvoin onnistui. Ja nyt hänellä oli mukanaan vielä
kaksi naista. Ei, asia oli pantava viisaasti alkuun. Mene tshainajaan,
oli silloin neito havahtanut kirkkain silmin häntä neuvomaan, mene
sinne; siellä asuu suomalainen nuorukainen ja rampa äijä, ehkä ne
tietävät neuvoa. Ja neito kertoi kohtauksen maantiellä, ja mies muisti
nuorukaisen tshainajasta. Kiireesti lähti hän sinne...
-- -- -- -- --
Kertomuksen loppu oli avomielinen pyyntö: auta meitä, ja siihen yhtyi
ihana silmäpari. Katsottuaan niihin sanoi nuori mies reippaasti, aivan
muuta ajattelematta:
-- Autanpa tietenkin, teen kaikkeni!
Nyt tuli Ontrein vuoro. Hän oli vihdoinkin päässyt rauhoittumaan,
nähtävästi kalakukkonsa vaikutuksesta, mutta oli uudelleen menettää
tasapainonsa, kun kuuli, mihin vaaralliseen yritykseen häntä
pyydettiin. Ankarasti penäsi hän vastaan, mutta oltuaan hetken tuon
saman silmäparin vaikutuksen alaisena, rupesi hänkin horjumaan ja
kynsimään korvallistaan. Mummo tuossa syrjässä tuli uudelleen terävän
näköiseksi, mutta lievensi kurttujansa sentään, kun äkkäsi, mikä etevä
henkilö tämä Ontrei sittenkin näytti seurassa olevan.
-- -- -- -- --
Raskaasti huoaten nosti vihdoin ukko laukkunsa selkäänsä ja lähti
hitaasti kämpimään maantietä kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi
lähtenyt pitkin sen leveätä selkää pohjoiseen päin, meni hän suoraan
sen yli ja rupesi painumaan metsään, kohti länttä ja sen erämaita.
Hämmästyen huomasi tämän hänen toverinsa ja kiiruhti saattamaan ukkoa
tuosta tilille. Hiukan kiivastuen selitti tämä silloin, että oli
mahdoton ajatella pääsyä Vienan rantaan näiden karkulaisten kanssa
muuten kuin kääntymällä takaisin länteen. Kun pyrittäisiin tästä,
näyttäytymättä kellekään, suoraan Ontojärvelle, johon Poventsasta
sille kulmalle menevä maantie vie, niin ei kukaan arvaisi heitä sieltä
etsiä. Ostettaisiin sieltä karjalaiset vaatteet neidolle, miehelle ja
muijalle, joita ei siinäkään kylässä näytettäisi, mentäisiin siitä
tuttuja teitä pohjoisemmaksi ja sanottaisiin kylissä, että nämä vieraat
ovat Ruotsin kansaa Suomesta eivätkä taida meidän kielellä haastaa,
niin hyvin luultavasti päästäisiin kaikessa rauhassa Kemiin, josta
sitten pitäisi muuta neuvoa keksiä edelleen. Ja jos ei Ontojärvelle
yritettäisi, niin mentäisiin vähän etelämmäksi, Seesjärvelle, vanhaan
Paadenen kylään, josta kyllä saataisiin mitä tarvittaisiin. Onhan nyt
lämmin vuodenaika ja kalaa voidaan pyytää matkalla, jopa saada välillä
olevista karjalaiskylistäkin ruoan apua, vaikka niihin ei juuri ollut
meneminen, kun ei niissä matkalaisia kesäisin tainnut paljoa käydä ja
kun eivät olleet valtatien varressa, joten siis saattaisivat epäillä.
Mutta kun edes Ontojärvelle saakka päästäisiin, niin siitä kyllä
voitaisiin huolettomammin edelleen matkata. Ankara oli muuten siinäkin
työ edessä, sillä mikäli Ontrei tunsi näitä välisaloja, niin olivat ne
suuret ja harvaan asutut, paljon veteliä soita ja tiettömiä taipaleita.
Mutta kun päästäisiin pois tämän ensimäisen urjadniekan ja stanovoin
ilmoilta, niin sitten kyllä uskaltaisi jo kylistäkin tien osviittaa
kysellä, ja niin päästäisiin hiljoilleen eteenpäin. Tuota suurta
maantietä ei ollut missään tapauksessa ajatteleminenkaan, sillä johan
ne pian sähkölangallakin ilmoittaisivat meren rannalle Sumaan, että nyt
on semmoinen mies karussa, jotta pankaa kiinni...
Ontrei oli selittänyt kantansa vaatimattomasti, joskin hiukan
närkästyneellä äänellä, ja nuori mies huomasi pujopartaisen
seuralaisensa olevan aivan oikeassa. Nyt vasta rupesi hänelle
selviämään, mihin seikkailuun hän oli antautunut, ja mitkä kaikki
vaikeudet siinä olivat voitettavina. Huolestuen vilkaisi hän
seuralaisiinsa, noihin etelän ihmisiin, joilla ei tietenkään ollut
aavistustakaan kulusta näillä pohjattomilla nevoilla ja öiden
viettämisestä ulkoilmassa nuotiolla, savun ja sääskien seassa.
Hänelle itselleen ei siinä ollut mitään pelottavaa, vaan päinvastoin
houkuttelevaa seikkailua, mutta kieltämättä oli asia hiukan toinen
näille naisille.
Ontrei jakeli määräyksiään. Kaukaasialaisen piti uudelleen mennä
kylään ja sanoa siellä menevänsä kalaretkelle; piti ottaa mukaan
kalastusvehkeitä ja ainakin kirves, jollei pyssyä saanut; leipää piti
myös ottaa niin paljon kuin epäilystä herättämättä saattoi. Me muut
odotettaisiin tuolla siintävän vaaran kupeella. Hyvä olisi myös, jos
saisi hiukan vihjausta, oliko näillä seuduilla edessä isojakin kyliä,
vai olivatko, niinkuin Ontrei luuli, harvaan asuttuja. Suolaa ei
pitänyt unohtaa myöskään.
Asian kuultuaan ja päästyään ymmärtämään Ontrein suunnitelman nyökäytti
etelän mies hyväksyvästi päätänsä ja lähti enempää puhumatta. Mutta
Ontrei painui edelleen metsään seurueensa kanssa, tapansa mukaan
vaivaloisesti kulkien, perässä kaksi naista ja viimeisenä ajatuksiinsa
vaipunut nuori mies.
-- -- -- -- --