huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä,
herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli
siihen salaa ja luvatta hiipinyt. "Ehkä tämäkin on unta", ajatteli hän,
ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko
hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti,
että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen
tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti,
että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi
tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä
herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan...
Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän
nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä
nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat
ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia
kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli
pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut
sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen
läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen
terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista
voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin,
ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi...
Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta,
vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen
haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä
häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli,
voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se
mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan,
niin jäi sekin koetus tekemättä.
Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein
jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen
haahmon.
Uudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui
kiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä
kohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:
-- Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.
Hän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja
rupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi
ja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä
hän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä
tuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin,
vaikka itse paholainen... Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa
paholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee
salaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu
avaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen
kauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa
nyt huoneessa sellainen peijooni..., taitaisi sydän vähän oudosti
pamppailla..., karvainen otus, silmissä viheriä lieska... Ontrei se on
vahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa
kulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei
paholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa...
Hänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä
nukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä
kuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi
varovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä
samaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada
lukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa... pahainen linkku vain!
Minne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha,
kun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja
häipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään.
Mikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan
muoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä,
-- venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille
käsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen
uskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona...
Tytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta
kaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun
matkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja
kasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee
siellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?
Taas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen
uneen.
-- -- -- -- --
Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.
-- Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.
Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi
äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi
mies...
V.
SALAPERÄINEN VIERAS.
Vaan elä isoni itke,
Eläkä emo valita,
Viere vettä veion silmä,
Sisaren sinä ikänä,
Vielä päästän pääramuni,
Heikon henkeni pelastan.
Vaiti ollen ja silmät maahan luotuina vaelsi tuo tshainajassa
ollut kaukaasialainen pitkin hämyistä kujaa kohden asuntotaloansa
tuossa kylän toisessa päässä, josta valtamaantie taas lähti leveänä
sarkana halki hiekkaisen maan luikertelemaan. Vastaan tuleviin hän
saattoi luoda uneksivan katseen tummista silmistään, mutta saattoipa
tuijottaa sivukin kohti tyhjää avaruutta, sisälle päin suuntautuvalla
aatos-ilmeellä. Raskaat olivat hänen askeleensa ja hänen vartalonsa
köyristynyt, mutta ei voiman tai jäntevyyden puutteesta, vaan vallalle
päässeestä epätoivoisesta välinpitämättömyydestä. Mikä mies, jos hän
olisi tuossa vartalonsa oikaissut, mikä ilmi, jos hän olisi antanut
salaman silmistään leimahtaa!
Mutta hän oli raukea ja haluton, ja pienet pojat uskalsivat näyttää
hänelle kieltään hänen ohi mentyään. Neidot katsoivat haaveillen hänen
jälkeensä, sillä hänen lempensä tuntui yhtä halajamisen arvoiselta
kuin autuus. Peläten ajattelivat vaimot hänen kiehtovaa katsettaan ja
hänen syleilynsä aavistettua hurmaa, ynseiksi sulhoilleen muuttuivat
immet sitä samaa uneksiessaan, ja vihaa hehkuivat miesten silmät tuota
muistaessaan.
Hänen lempensä ei kuitenkaan esinettä ja aihetta hakenut. Vaiti hän
eli ja vaelsi, eikä kylä hänen sydäntänsä koskaan voinut ymmärtää. Hän
oli yksin heidän keskellään, yksinäisempi kuin orpo kotka korkealla
kalliopaadellaan. Hänen sydäntään jäyti alati sammumaton tuska, joka ei
sallinut hänen sieluunsa minkään tunkeutua.
Hänellä oli ikävä kotia.
Kun hän aamulla noustessaan katsoi akkunasta eikä nähnytkään
kotiseutunsa lumipeitteisiä vuoria, vaan yksitoikkoisen pohjolan
maiseman vaaroineen, soineen ja kankaineen, tunsi hän sydämessään
kipeän piston. Kun hän illoin ulkona kävellessään näki pohjolan kalpean
kajastuksen mailla ja vesillä, mutta ei etelän tuttua tulta vuorien
huipuilla, tunsi hän jälleen kipeän piston sydämessään. Ja niin satoja
kertoja päivässä, työssä ja levolla, alati kalvava haava rinnassa,
tunnossa tuska, joka kouristi sydäntä ja nosti katkeraa, tukahtuvaa
tunnetta kurkkuun. Kun hän näki Karjalan vaalean neidon, muisti hän
hurjalla kaipuulla sitä tummaa kaunokaista, joka oli siellä kaukana,
äärettömän, tajuamattoman kaukana. Kun hän kisakentällä syrjästä katsoi
nuorison yksitoikkoista leikkiä, muisti hän kotikylänsä nuorten tulisia
hyppyjä etelän lauhkeassa illassa nuotion ympärillä, jonka valossa
hopeakoristeinen ja punapukuinen neito keveästi nosti siroa jalkaa...
Ah! kuinka hän ikävöi. Hän kaipasi kotiinsa niin, että hän salaa
itki kuin nainen suruansa. Väliin valtasi hänet raivo ja hän etsi
esinettä, johon puuskansa purkaa, mutta ei voinut tunnustaa arvoistansa
löytäneensä. Ja niin vaipui hän taas välinpitämättömyyteensä ja
suruiseen uneliaisuuteensa. Kun tuo outo nuori mies tshainajassa äkkiä
ilmestyi hänen eteensä ja hän kuuli hänen olevan kotoisin Suomesta,
niin oli hänen uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa herännyt. Noin
siis astuu vapaa mies, pitää päätä pystössä, ei ketään kumarra! Ja
hän katsoi nuorukaista koko illan herkeämättä ja monet mielikuvat ja
mietteet välähtelivät hänen aivoissaan.
Usein oli hän miettinyt pakoa, mutta ei ollut koskaan saanut mitään
päätöstä siitä kypsytetyksi. Mihin paeta ja mitä tietä? Oudot olivat
kovin nämä seudut sekä etelään että muillekin ilmansuunnille päin, ja
vaikea oli hänen Suomen tai Norjan kautta mihinkään pyrkiä, kun ei
osannut kieliä eikä ollut rahaa. Varmaankaan ei tuo outo nuorukainen
rupeaisi hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, sillä siitähän voisi
koitua hänelle ikävyyksiä ja vastuksia? Ja jos hän pääsisi pakoon, niin
sittenhän hän ei voisi koskaan palata sinne, minne hän ikävöi, kotiin.
Eikö hän ollut yhtä orpo missä muualla hyvänsä kuin täällä, vaikkapa
maailman vapaimmassa paikassa? Kotona vain oli hänen hyvä olla, siellä
hän voisi elää vaikka orjanakin, kunhan vain sinne pääsisi... Hän oli
kuin lapsi, jolla oli ainoastaan yksi hehkuva mieliteko, mutta ei
voimia eikä suunnittelukykyä sitä saavuttaakseen.
Hän jatkoi matkaansa ohi asuntonsa pitkin tietä, kohti vähän matkan
päässä odottavaa männikköä. Hän ei ollut huomannut, että äsken hänen
kujalla mennessään tukahdutettu naisen huudahdus oli kuulunut erään
talon pihalta. Naisen kasvot olivat sieltä näkyneet. Nainen oli
ollut kahden vaiheella, yrittänyt jälkeen, mutta siinä samassa taas
peräytynyt, taas yrittänyt, mutta sitten päättäväisesti palannut
sintsiin takaisin. Sieltä oli ilmestynyt toinen nainen katsomaan
kaukaasialaisen jälkeen, katsomaan tarkkaan ja oikein silmiään
varjostaen. Hänkin oli sitten mennyt sisään, eikä ollut enää
näyttäytynyt. Mies, jota he olivat katsoneet, oli jatkanut matkaansa
ja kadonnut metsän helmaan. Ja taas oli tiellä ollut hetkinen
hiljaisuutta, joskin odottavaa ja aavistavaa...
Mutta pian oli mies palannut jälleen ja silloin oli tuo ensin mainittu
nainen hiipinyt aidan taakse tien vierelle hänen tuloansa odottamaan.
Ja kun mies oli tullut kohdalle, oli hän hiljaa ääntänyt erään nimen.
Silloin oli mies seisahtanut ja tarttunut kädellään otsaansa, ikäänkuin
suuren ja äkillisen voiman valtaamana, horjahtaen hiukan, seisahtuen ja
ruveten hurjin silmin ympärilleen tarkastamaan. Ja kun hänen katseensa
oli osunut pihamaalla jännittyneessä asennossa odottavaan naiseen, joka
oli samalla kohauttanut huiviaan, näyttäen kasvonsa, ja pannut sormensa
huulilleen, oli hän taas horjahtanut, tapaillut henkeään kuin hukkuva,
ummistanut hetkiseksi silmänsä, mutta syöksähtänyt sitten äkkiä
kartanolle. Mutta nainen oli paennut hänen edellään sintsiin, taaskin
hiljaisuutta ja varovaisuutta vaatien. Ikäänkuin muina miehinään oli
kaukaasialainenkin silloin, välinpitämättömästi ympärilleen katsahtaen,
hänen peräänsä pujahtanut...
VI.
JATKOA TAPAHTUMIIN TSHAINAJASSA.
Jopa joutavan lähetti,
Itse lemmon lennättikin,
Kiusaksi kovien miesten,
Vastukseksi vaivaisien.
Kun kaukaasialainen myöhällä jälleen ilmestyi kylän kujalle, oli hän
kuin muuttunut. Hän vilkaisi tutkien ympärilleen ja lähti sitten
kiireesti tshainajaan.
Kujalla tuli häntä vastaan meluava joukko, joka juuri oli sieltä
jäähyväiskesteistä lähtenyt. Käsi kaulassa miehet kulkivat liepein
silmin katsellen maata ja yllänsä kaareutuvaa taivaan lakea. Väliin
antoivat he kuulua hihkaisun ja hellämielisen laulunpätkän. Häntä he
nyt kaikin ryhtyivät puhuttelemaan. "Sinä suruinen veikko", sanoivat
he, "ota sinä ja juo viinaa, niin virkistyt. Mitä näin allapäin aina
olet, veliseni; palvelet aikasi nöyrästi, niin jopa pääset kotiin
mutson luo. Vai onko sinulla mutsoa ollenkaan? Jos ei ole, niin älä
hanki, älä veliveikkoseni hanki sitä ristiä ja vastusta itsellesi, jos
sielusi autuus sinulle on rakas, älä, älä..."
Kaukaasialainen sysäsi miehet syrjään, mutta seisahtui, kun näki
urjadniekan saapuvan paikalle:
-- Lähden kalalle metsälammelle, sanoi hän. Älä kysele minua muutamaan
päivään. Hyvät kukkokalat tuon.
-- Mutta jos karata aiot, veli? kysyi urjadniekka, vanha harmaaparta
vakavasti. Minä virkani siitä menetän.
-- Et menetä, vaikka karkaisinkin, naurahti kaukaasialainen. Mutta
ellen tule kolmeen päivään, niin lähetä katsomaan sieltä itäiseltä
lammelta. Voinhan hukkuakin.
-- Minä luotan sinuun, sanoi ukko. Olet ollut aina rehellinen. Ja jos
karkaat, niin oma on vastattavasi.
-- Menkää kotia miehet, sanoi hän sitten toisille, lähtien itse
vakaasti astumaan pitkin kujaa.
Mutta kaukaasialainen lähti tshainajaan.
Kun hän pääsi sintsiin, kuului kamarista töminää ja jytinää, ikäänkuin
olisi siellä ollut paras paini käymässä. Hän kiskaisi oven auki...
-- -- -- -- --
Hyökkäys, jonka kuvaaminen on ollut edellisen keskeyttämänä, oli tullut
niin äkkiarvaamatta, että hän aluksi suorastaan herpautui ja kaatui
takaisin vuoteelleen ahdistajansa alle. Mutta tuota herpautumista ei
ollut kestänyt kuin muutama sekunti, kun hän jo tunsi tarmonsa ja
voimansa monenkertaisina palaavan. Hänelle selvisi siinä kamppaillessa
itsetiedottomasti, että nyt oli kerrankin kysymyksessä todellinen
toiminta eikä mikään haaveilu, ja raivoisena hän äkkiä riuhtaisi
kuristavat kädet kurkustaan, hyökäten vastustamattomalla voimalla ylös.
Kovasti voivotteleva Ontrei osoitti sangen ravakkata toimeliaisuutta
tarraten terveellä kädellään ahdistajaa sääreen ja vetäen häntä
takaisin lattialle päin. Niin pääsi hän ylös hankalasta asennostaan, ja
hänen ensimäinen yrityksensä oli saada pieni revolverinsa esiin, mutta
sitä hän ei voinutkaan. Vastustaja tuntui aavistavan jotakin sellaista,
ja tarttui tiukasti häntä ranteisiin, koettaen uudelleen saada hänet
kaadetuksi. Mutta nyt se oli jo turhaa. Painin ja tappelun muistot
poikuuden ajoilta virkosivat tuossa hetkessä nuoren miehen mieleen, ja
töytäten miestä päällään rintaan, sai hän riuhtaistuksi irti vasemman
kätensä. Kun vastustaja ei sitä enää kiinni tapaillutkaan, saattoi
aavistaa hänen hapuilevan puukkoa vyöltään. Nuorukainen kokosi kaikki
voimansa ja suuntasi vasemmalla kädellään, jota hän käytteli yhtä hyvin
kuin oikeaakin, voimainsa takaa iskun vastustajansa sydänalaan. Mies
horjahti, Ontrei heittäytyi samalla hänen jalkoihinsa ja jysähtäen
kaatui mies lattiaan. Samassa oli myös nuorukainen, hänen päällään,
mutta ponnahti heti ylös: lämmin verivirta ja kipeä tunne käsivarressa
todistivat, että mies oli saanut puukkonsa esille. Ontreikin peräytyi
ja nuorukainen tempasi revolverinsa himoten tyhjentää kaikki sen
piiput tuohon roistoon, joka oli näin mullistanut hänen hurskaat ja
rauhalliset ajatuksensa. Mutta ennenkuin hän kerkesi saada asettaan
ampumakuntoon, ja taas ylös päässyt mies ehti uudelleen hyökätä heidän
kimppuunsa, aukeni ovi ja sisään ryntäsi kaukaasialainen ja hänen
perässään unenpöpperöinen, isovatsainen isäntä, kannatellen housujaan
ja siunaillen venäjäksi tätä jumalatonta meteliä. Vilauksessa oli
seinän viereen kyyristynyt rosvo, joka nyt liian myöhään katui tekoaan,
köysissä, ja arveluttavan keveästi keikkui hän kaukaasialaisen käsissä,
joka sieraimet ilmaa ahmien tuntui ikäänkuin ottelusta nauttivan. Mutta
vaikea on kuvata isännän ällistystä hänen nähdessään, kuka oli köysiin
joutunut. Aivan sanattomana jäi hän mieheen tuijottamaan, saaden
vihdoin änkyttämällä esiin:
-- Sinä... sinä... sinä koiran poika!
Illalla oli hän maksanut isännälle ottamansa ruoan ja yösijan kymmenen
ruplan kultarahasta. Jo silloin oli hänestä ollut vastenmielistä
näyttää niin isoa ja kirkasta rahaa, mutta kun ei ollut pienempää, niin
täytyi. Maksaessaan oli hän vaistomaisesti vilkaissut ympärilleen ja
huomannut silloin erään punapartaisen, likaiseen mekkopaitaan puetun
miehen häntä uteliaasti tarkastelevan. Heti häneen katsottuaan oli
mies säpsähtänyt ja katsonut toisaalle, mutta silti oli nuorukaiseen
jäänyt jotakin vastenmielistä tunnelmaa. Tuo mies oli tshainajan
poloinen renki, viinanjuoja kova, jonka oli rahan nähdessään vallannut
ankara ahneus. Hän se oli todellakin ensin hiipimällä saapunut
matkalaisten makuukamariin, toivossa, että he olisivat riisuutuneet
ja hän saanut heidän vaatteensa rauhassa tarkastaa, mutta petyttyään
siinä toiveessaan, oli hän käynyt välillä vahvistusta hakemassa ja
silloin puolihumalassa koettanut tätä aivan summittaista ja suoranaista
ryöväystä. Hän ei ollut tahtonut ketään tappaa, eikä ollut siksi
varustautunut puukkoa heti käyttämään, mutta ei ollut muutakaan keinoa
tiennyt kuin käydä kiinni, kun oli ymmärtänyt Ontrein jo ajoissa
havahtuneen. Sanottiin, ettei hän ollut oikein viisas, eikä luihu ja
vilkkuva katse tuuheain kulmain alta juuri tavallista järjen tilaa
todistanutkaan, mutta mitään suoranaisia hulluuden kohtauksia ei
hänelle tiedetty sattuneen, ellei tätä nyt ollut siksi luettava.
Mutta isännän ällistys muuttui pian vihaksi. Käyttäen kaikkia
kielensä monilukuisia, taitavasti, häväisevästi ja purevasti tehtyjä
haukkumasanoja ihmeteltävällä sujuvaisuudella ja vilkkaudella,
ja säestäen niitä silloin tällöin hyvin suunnatulla potkulla ja
korvapuustilla, antoi hän miesparan ymmärtää täysin selvästi, minkä
suunnattoman vahingon hän teollaan oli hänelle ja hänen liikkeelleen
aiheuttanut. Mitä nyt kannatti enää yrittääkään majatalon pitoa, kun
oli tehty ryöstön ja murhan yritys hänen talossaan? Kukaan ei tietysti
uskaltaisi astua sinne jalallaankaan, peläten, että se oli murhaluola.
Ja isäntä repi tuon tuostakin tukkaansa yrittäen jopa kaksin käsin
haroa haiveniaan, ellei housujen putoamisen uhka olisi saanut aina
äkkiä hänen toista kättänsä tukasta liitinkiin. Niin torui tuo
punanenäinen isovenäläinen, valitellen todellakin hyvästä sydämestään
sitä harmillista ja surullista onnettomuutta, jonka täten oli hänen
talossaan täytynyt arvoisille Suomen vierahille tapahtua.
Nuorukainen oli temmannut ikkunan peiton pois ja tarkasti haavaansa
kädessään. Se oli mitätön ja nenäliinallaan sitoi hän sen
kaukaasialaisen avulla helposti. Sen tehtyään tarttui hän pelastajansa
käteen puristaen sitä lujasti ja kiittäen häntä sydämellisesti avusta.
Nyt, ensimäisiä kertoja elämässään, tunsi hän todella elävää tarvetta
olla kiitollinen, ja oli samalla ylpeä siitäkin, että oli miehen
tavoin esiintynyt tuossa vaarallisessa kohtauksessa. Vaarassa onkin
jotakin viehättävää, johtui hän itsekseen ajattelemaan, jotakin, joka
panee toimimaan miehessä voimia, jotka tavallisissa oloissa eläen
kokonaan uinuvat salattuina. Esteitä ja vastuksia voittaen kenties
saavutetaan paljoa suurempi elämän nautinto kuin alituisessa rauhassa
ja ruusuisessa onnen paisteessa eläen?
Mutta Ontrei oli aivan suunniltaan. Nurkassa höpisi hän lakkaamatta
hospotiaan, aina lyöden otsaansa lattiaan ja vuodattaen runsaita
kyyneliä. Nyt jälkeenpäin oli hänelle selvinnyt vaaran koko suuruus,
jota hän ei äsken potrasti ja pelottomasti nuorempaansa auttaessaan
ollut joutanut ajattelemaan. Mitä aikoi Jumala lähettäessään heille
tällaisia koettelemuksia, mikä synti oli heidän sovitettava, kun
sallittiin murhamiehen käydä heidän kimppuunsa? Säikähtäen huomasi
ukko jo rupeavansa tässä Luojan töitä ja järkkymätöntä maailman johtoa
arvostelemaan, ja sai siitä yhä uutta syytä huokailla ja pomiloida.
Kohta kuitenkin rupesi hänen huomionsa kiintymään rosvoon ja hänen
isäntäänsä.
Mies oli kerrassaan surkean näköinen. Sidotuilla käsillään koetti
hän suojella itseään isännän korvapuusteilta, itkien ja anoen armoa.
Hänen vaatteensa olivat repaleiset, tukka ja parta takkuiset ja
auenneesta kaulantiestä näkyi laiha ja likainen rinta. Hartiat olivat
köyryt, jalat laihat kuin tikut ja sormet paljasta luuta. Syvä sääli
valtasi Ontrein. "Oi ristiveli", sanoi hän osanotolla, "mikä saattoi
sinutkin niin syvälle synnin tielle vaipumaan, mikä sai unohtamaan
ne opetukset, joita sinunkin osaksi on tullut? Onko köyhyytesi niin
suuri, että olit pakotettu anastamaan toisen omaa?" Ja Ontrei nousi ja
meni miestä lähempää katsomaan, estäen isännän lyönnit. Kuunneltuaan
isännän valituksia hetkisen meni hän sitten matkatoverinsa luokse
ruveten käsiään levitellen pyytävällä äänellä selittämään jotakin.
Aluksi ei nuorukainen näyttänyt häntä kuulevan, sillä siksi suurella
mielenkiinnolla seurasi hän kaukaasialaisen hiljaisella, mutta
kiihkeällä äänellä tekemiä esityksiä, mutta sitten hän havahtui
ja ymmärsi Ontrein asian. Ukko pyysi, ettei miestä jätettäisikään
poliisille, vaan annettaisiin koko tapahtuman jäädä sikseen, kun ei
siinä kuitenkaan ehtinyt mitään suurempaa onnettomuutta tapahtua.
Siten säästettäisiin isännältäkin, joka oli asiaan aivan syytön, suuri
vahinko. Mies ei voinut olla täysijärkinen, senhän näki selvään,
vaan vähämielinen onneton, joka kaipasi jokaisen kristityn erikoista
osanottoa. Ei tiedä, mitä Jumala tälläkin teolla on tarkoittanut? Ehkä
aivan erikoisia ja elämällemme tärkeitä seikkoja? Armahtakaamme siis
miespoloista.
Nuorukaiselle ei tietysti tarvinnut tuota kahdesti sanoa, vaan
suostui hän asiaan heti, antaen sen tiedoksi isännälle. Tämän ilo oli
siitä vilpitön, mutta vain niin vähällä ei hän silti renki-parkaansa
päästänyt. Huolimatta Ontrein vastalauseista vei hän hänet rakennuksen
alakertaan, jossa oli tavallisuuden mukaan karjapiha, sitoi hänet
siellä kiinni laen kannatinpylvääseen ja antoi hänelle siinä
tuppivyöllään niin sydämellisen voitelun, että miehen valitus leikkasi
sydäntä. Ontrei ei voinut tuota sietää, vaan liikkasi tuohtuneena alas
rangaistuksen näyttämölle, josta kohta alkoi kuulua hänen ja isännän
riitelevää äänen hälinää. Mutta koska valitus lakkasi siihen, saattoi
uskoa Ontrein ihmisrakkaassa asiassaan onnistuneen. Sangen kiihtynyt
hän taas oli alhaalta palatessaan, mutisten itsekseen ja huokaillen
tätä julmaa asiaa. Hänellä ei ollut aikaa kuulla, mitä nuorukainen ja
kaukaasialainen yhä jännittyneemmällä mielenkiinnolla keskustelivat,
vaan ryhtyi hän kokoamaan vähiä riepujaan, ja panemaan naulapohjaisia
kenkiään jalkaansa, päästäkseen pian pois tästä paikasta, jossa aivan
selvästi vallitsi itse saatana ja kaikki hänen menonsa kiusaten ihmistä
pois oikealta tieltä. Joistakin hänen puolinaisista sanoistaan saattoi
tulla jopa siihenkin murheelliseen vakaumukseen, että Ontrei oli
tuolla alhaalla isännän kanssa keskustellessaan erehtynyt ihmisrakkaan
ottelunsa kuumuudessa kiroamaankin, -- seikka, joka oli arveluttavan
raskas teko hänen laatuiselleen. Ymmärrettävää siis onkin, että hän
laukku selässä malttamattomasti ovelta toveriansa mukaansa kiirehti,
ottamatta kuuleviin korviinsakaan isännän kiitollisia ja alamaisia
esityksiä samovaarista ja hyvästä teestä varhaiseen aamutuimaan...
Merkitsevällä katseella hyvästeli vihdoin nuorukainen kaukaasialaista,
joka lähti huolettoman näköisenä kulkemaan kotiaan kohti.
Pyhiinvaeltajat painuivat myöskin matkalleen, Ontrei raskaasti
syntitaakkansa painamana, mutta nuori mies askel keveänä ja mieli
ikäänkuin uudessa vireessä.
Ehtoosta ja aamusta oli tullut uusi päivä. Yön keveä usva viipyi
vielä notkopaikoissa, mutta kunnaat jo kuvastelivat auringossa,
välkyttäen tuhansia kastehelmiään. Apilapellolta tuli hiljaisen
aamutuulen mukana imelän makea tuoksu ja pensaista pyrähteli ilmoille
pikkulintuja yöpuultaan. Ilmassa oli tuo ihmeellinen raikkaus, joka
tekee aamut niin ihaniksi ja kirvoittaa mielen synkästä ja painajaisen
ahdistamana vietetyn yön tukahduttavasta tunnelmasta, antaen aavistaa
ylösnousemuksen ihanuutta.
VII.
SALAPERÄINEN VIERAS JA PYHIINVAELTAJA-NAISET.
Muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku.